Muistatte kai, että ensi lauantaina 11. marraskuuta on karhunkaatajan päivä, Lāčplēša diena? Silloin juhlitaan taistelua, jossa latvialais-virolaiset joukot marraskuussa 1919 voittivat Riikaan tunkeutuneen saksalais-venäläisen armeijan. Heidän esikuvanaan oli kansallissankari Lāčplēsis, karhnkaataja, joka 1200-luvulla taisteli urheasti maahan tunkeutuneita saksalaisia vastaan. Jos teillä ei ole lauantaina mahdollisuutta sytyttää Riian linnan juurella kynttilää, voitte juhlia päivää katsomalla YouTubesta Lāčplēsis – oopperan. Tässä on näytteeksi Lāčplēsisin ja Laimdotan duetto Zigmārs Liepiņš rock-oopperasta, jota esitettiin valtavalla menestyksellä Latvian kansallisoopperassa vuonna 1988.
Latvian kansalliseepos Lāčplēsis julkaistiin ensi kerran vuonna 1888. Se kertoo karhunkaatajan, Lāčplēsis taistelusta 1200-luvulla ulkomaisia valloittajia. Runomuotoisen kertomuksen sepitti kansantarujen pohjalta Andrejs Pumpurs (1841–1902). Eepoksen hahmot, kuten Laimdota, Kangars ja Staburadze ovat latvialaisille tuttuja siinä missä Väinämöinen ja Joukahainen meille, ja jokaisesta Latvian kaupungista taitaa löytyä Pumpursin katu. Lāčplēsis on on sankari, joka on kerran vapauttava Latvian kansan. Vaikka hän kaatuu taistelussa, Väinäjoella voi yhä vielä katsella keskiyöllä ikivanhaa näkyä:
Kerran aika koittaa, jolloin Karhunkaataja
yksin syöksee vainolaisen alas virran syöveriin.
Latvialle uusi aika, vapaa kansa syntyy niin.
(suom. Edgar Vaalgamaa)
Lāčplēsis ilmestyi ensi kerran 1888, ja sillä oli suuri vaikutus Latvian kansalliseen herätykseen. Latvialaisilla oli nyt oma kansalliseepos, niin kuin suomalaisilla ja virolaisillakin. Kun vuonna 1986 valmistauduttiin juhlimaan eepoksen satavuotisjuhlia, Latvian kansallisooppera päätti tilata säveltäjä Zigmārs Liepiņšilta siihen perustuvan oopperan. Libreton teki kirjailija Māra Zālīte.
Zigmārs Liepiņšin valinta tehtävään oli aika rohkea veto. Latviassa olisi toki ollut myös ”vakavaan” musiikkiin erikoistuneita säveltäjiä. Liepiņš kuului siihen muusikkojen piiriin, jotka olivat 1980-luvulla vieneet latvialaista populaarimusiikkia modernimpaan, kansainvälisempään suuntaan. Liepiņšin 60-vuotispäivien kunniaksi järjestetyssä konsertissa vuonna 2012 kuultiin uusi versio vanhasta hitistä Celojums (Matka). Solistina on Ivans Vanzovics ja pianon ääressä säveltäjä itse.
1980-luvulla Liepiņšin musiikki alkoi kuitenkin saada yhä enemmän poliittista väriä. Vuonna 1985 radion laulukilpailun voitti hänen sävellyksensä Zibsnī zvaigznes aiz Daugavas (Tähdet tuikkivat Daugavan takana). Elettiin aikoja, jolloin Neuvostoliitto kävi sotaa Afganistanissa ja joukossa oli myös balttilaisia asevelvollisia. Laulun viittaus kaukana vaeltaviin sotilaisiin oli vahvasti ajankohtainen, mutta ei kuitenkaan niin osoitteleva, että sensuuri olisi poistanut laulun.
Vuonna 1987 Liepiņš osallistui laulukilpailuun vielä selvemmin poliittisella laululla, joka ei kuitenkaan menestynyt äänestyksessä. Sena kalpu diesma (Vanhan palvelijan laulu) kertoo Latvian valtiaista, jotka huomenna tai ylihuomenna heräävät. Toisissa olosuhteissa laulussa olisi voinut olla kyse vaikka tontuista, mutta vuonna 1987 Neuvostoliitossa aavisteltiin jo vallan vaihtumista.
Vuonna 1988 Latviassa vietettiin siis kansalliseepoksen satavuotisjuhlia. Kansalliseepoksen pohjalta tehty rock-ooppera oli rohkea veto. Voisitteko kuvitella, että Suomen Kansallisooppera olisi 1980-luvulla tilannut Otto Donnerilta Kalevala-aiheisen oopperan? Väinämöisenä olisi ollut Pepe Willberg, Joukahaisena Rauli Badding Somerjoki ja Ainon roolissa Arja Saijonmaa? Ei ikinä. Mutta Latviassa näin tehtiin. Lāčplēsisin roolissa oli Igo ja Laimdotana Zodiac-yhtyeestä tunnetuksi tullut Maija Lūsēna. Oopperan roisto, Kangars, oli Imants Vanzovičs.
Kun rock-ooppera Lāčplēsis valmistui eepoksen satavuotisjuhliin vuonna 1988, uusi kansallinen herätys oli jo alkanut. Elokuun 8. päivä oli perustettu kansanrintama. Oopperan ensi-ilta oli kaksi viikkoa sen jälkeen, 23. elokuuta. Marraskuun 11. 1988 Latviassa vietettiin taas ensi kerran 40 vuoteen Lāčplēsisin päivää. Oopperasta tuli valtava menestys. Se esitettiin 43 kertaa täysille katsomoille, ja sen näki lähes kaksisataa tuhatta ihmistä. Se näytettiin myös televisiossa ja siitä julkaistiin kolmen levyn paketti. Koko tv-taltioinnin voi edelleen katsoa YouTubesta.
Vuosia on mennyt. Latvian kansallisoopperan johtaja toimii nykyisin Zigmārs Liepiņš. Ja kun ensi vuonna juhlitaan satavuotiasta Latviaa, juhlaohjelmassa on tietysti Lāčplēsis.
Kun ajaa Virosta itäistä reittiä Latviaan, ensimmäinen vastaan tuleva kaupunki on Aluksne. Jos jatkaa Venäjän rajan pinnassa vielä etelään, seuraavina tulevat Balvi, Ludza, Dagda ja Kraslava, kunnes saavutaan Daugavpilsiin. Täällä ollaan 400 kilometriä itään Riiasta, syvimmässä Latgalliassa, yhdellä EU:n köyhimmistä alueista. Kaupunkien välissä maisemat ovat sankkaa metsää, harmaita töllejä, kirkkoja ja pieniä järviä. Mieleen tulee kuva vanhasta mummosta muistelemassa poikaa, joka on kauan sitten muuttanut suureen kaupunkiin.
Latgallia tunnetaan kansanlaulujen ja tanssien maana. Heti Balvin jälkeen autoilija ohittaa Upīten kylän, jossa järjestetään joka syyskuu suuri musiikkitapahtuma Upītes Uobeļduorzs. Daigavpilsissä on vuosittain festivaali nimeltä Muzykys Skrytuļs. Ylläolevan laulun nimeltä Babeņa on tuottanut folkloristi Ansis Ataols Bērziņš, joka johtaa päätöinään ”Maskačkas spēlmaņi” –nimistä kansanmusiikkiyhtyettä. Itse asiassa ahkera selailu tuo YouTubesta esiin yllättävän paljon Latgale-aiheista musiikkia. Ensi silmäyksellä suurin osa niistä näyttäisi toistavan kuvaa Latgalliasta syksyisten jokien ja peltojen maana, kuten Latgallian Kari Tapion, Juris Ostrovskin laulussa Daugaveņa. Videossa Jurisin taustalla näyttää olevan sama Latvian kansallismaisemaan kuuluva Daugavan mutka, joka oli ennen muistaakseni vanhassa 20 latin setelissä.
Itse asiassa Latgallian historia poikkeaa aika lailla muun Latvian vaiheista. Latgallialaiset ovat enimmäkseen katolisia, kun muu Latvia on luterilainen. Vasta sata vuotta sitten, Venäjän vallankumousvuonna, Rezeknessä kokoontunut latgallialaisten kongressi, äänesti liittyykö Latgallia Venäjään vai Latviaan. Latvia voitto ylivoimaisesti, mutta sen hintana oli lupaus, jonka mukaan latgalliasta tulisi Latvian toinen virallinen kieli. 1930-luvun puolivälissä, kun poliittinen ilmapiiri muutenkin muuttui, latgallian kieli menetti kuitenkin erikoisasemansa. Sata vuotta sitten latgallian puhujia arvioidaan olleen puoli miljoonaa.
Tänään heitä on enää runsaat sata tuhatta. Latgallian suurin kaupunki Daugavpils on täysin venäläistynyt, latgalliaa puhutaan lähinnä Rezeknessä ja maaseudulla. Ulkomaalaisen korviin se ei paljon poikkea latviasta, eikä matkailija yleensä törmää missään latgallinkieliseen tekstiin. Latgallia on kuitenkin oma kielensä, jossakin latvian ja liettuan välimailla. Kirjoitetusta tekstistä sen tunnistaa helpoimmin siitä, että kirjaimistoon kuuluu latvian kielestä puuttuva y-kirjain. Näytteen latgallian kielestä löytää vaikkapa Borowa MC-nimisen räppärin videolta I kod līsmeņa suok dzist. Latgallialaiset ystäväni kertovat avuliaasti, että se tarkoittaa samaa kuin latvian Un kads lismenis sak dzist, eli kun liekki alkaa sammua. Rakkausasioita, siis. Borowan alkuperäinen versio on hävinnyt YouTubesta (3.4.2018), mutta tilalle on tullut tämä yllättävä amerikkalais-latgallialainen versio:
Borowa MC ja muut räppärit todistavat, että latgallian käyttö ei rajoitu kansanlauluihin ja humppamusiikkiin. Se on elävä kieli. Pienellä etsimisellä internetistä löytyy jopa sivusto, jolla esitetään kaksikymmentä suosituinta latgallian kielellä laulavaa artistia (grupas kuras dzied latgalu valoda). Sivuilta ilmenee, että suuri osa latgallialaisista muusikoista edustaa edelleen folkin eri muotoja, folk-rockia, ”post-folkia” ja niin edespäin, mutta uusia suuntauksia löytyy hiphopiin saakka. Yksi ensimmäisistä latgallian kielellä laulaneista rock-yhtyeistä oli näyttelijä Krtistaps Rasimsin toistakymmentä vuotta sitten perustama varsin korkeatasoinen Bez PVN, joka toimii edelleen. Latgallian ”Bobs Dilans” on Vincents Kūkojs.
Oma suosikkini listalla on Preiļistä kotoisin oleva folk metal-yhtye Green Novice. Preiļi on seitsemän tuhannen asukkaan pikkukaupunki Daugavpilsin ja Rezeknen välillä, mutta nelimiehinen yhtye on sieltä käsin esiintynyt festivaaleilla Latviassa, Liettuassa ja Ukrainassa sekä tehnyt useita levyjä. Näytteeksi olen YouTubesta valinnut heidän esityksensä Vylkataks (Ihmissusi), joka on taltioitu Kilmin Zaibun festivaaleilta Liettuasta. Huomatkaa, että yhtyeen esityksissä liehuu komeasti Latgallian oma lippu, jossa on keskellä maakunnan vaakuna.
Kaikesta lippujen heiluttamisesta huolimatta ei tarvitse pelätä, että Latgallia pyrkisi seuraamaan Katalonian esimerkkiä. Sen estää sekin, että maakunnan asukkaista on nykyisin puolet venäjänkielisiä. Mutta internetin myötä on näköjään syntynyt oikea latgallialaisen kulttuurin renessanssi. Tästa todistaa sekin, että Latvian radio käynnisti pari kuukautta sitten verkossa uuden latgallian kielisen musiikin kanavan. Ne jotka eivät vielä ole saaneet tarpeekseen, voivat siirtyä osoitteeseen http://latgaliesi.pieci.lv
Tyttöbändeillä on ollut merkittävä sija rockin historiassa. Niiden ensimmäinen loistokausi oli jo 1960-luvulla, ja 1990-luvulla ne nousivat uuteen kukoistukseen Spice Girlsin mukana. Suomessa idea ei jostakin syystä ole oikein ottanut tulta, ellei sitten lasketa mukaan Metro-tyttöjä, mutta Latvian popmusiikin historiasta löytyy ainakin yksi legendaarinen tyttöbändi, lyhytikäiseksi jäänyt Dāmu pops. Sen muodostivat Ieva Akuratere, Olga Rajecka, Maija Lūsēna ja Edīte Baušķeniece, jotka olivat jo saavuttaneet mainetta maan tunnetuimpien rock-yhtyeiden solisteina.
Ieva Akuratere kertoo muistelmissaan, että idea yhtyeen perustamiseen tuli amerikkalais-latvialaiselta basistilta Gatis Gaujnieksilta, joka halusi löytää vuoden 1990 Mikrofons-laulukilpailua varten sopivan esittäjän kappalelleen ”Varbūt rīt” (Ehkä huomenna). Laulu ei noussut ihan ykkössijalle, mutta päätöskonsertista tehty taltiointi on yksi kaikkien aikojen riemukkaimpia rock-esityksiä. (Vaikka kappale ei innostaisikaan, malttakaa katsoa puoleen väliin, jolloin lavalle saapuu uusia, tuoreita voimia, ilmeisesti esiintyjien pikkusiskot !)
Tällainen yhtye olisi voinut päästä vaikka kuinka pitkälle. Vuosi 1990 oli kuitenkin Baltiassa erittäin vaikea sekä taloudellisesti että poliittisesti. Kukaan ei päässyt vuolemaan rock-musiikilla kultaa. Kaikilla neljällä solistilla onkin ollut ennen ja jälkeen omat, ansiokkaat uransa. Esimerkiksi Olga Rajecka on tullut tunnetuksi säveltäjä Imants Kalninsin suosikkiesiintyjänä, joka on ollut mukana monissa säveltäjän projekteissa. Kuvassa (yllä) yhtye on vuoden 2000 revival-kokoonpanossa.
Dāmu pops on kuitenkin jäänyt elämään latvialaisessa popmusiikissa. Yhtye on muutaman kerran kokoontunut konserteissa muistelemaan vanhoja hittejään, ja selaamalla YouTubea huomaa nopeasti, että monenlaisia juhlia varten on koottu varta vasten paikallisia Dāmu pops –covereita. Kiinnostavin näistä on huumoriyhtye Latgales dāmu pops, jonka ura taitaa olla jo pitempi kuin esikuvansa. Taustatietoja yhtyeestä en ole löytänyt, mutta ainakin nimen perusteella heidän olettaisi olevan kotoisin itäisimmästä Latviasta, Latgalesta.
Latgales dāmu pops koostuu kolmesta reippaasta naisesta, jotka eivät epäröi tehdä pilaa edes omasta ulkomuodostaan. YouTubesta löytyy aikamoinen määrä heidän videoitaan, hauskin näistä on ehkä Skaistuma etalons (Kauneuden mittapuu), joka tapahtuu pienen marketin vaatekaupassa jossakin Latgalessa.
Maailmankuulu Latvija-kuoro konsertoi Helsingissä 16.10. klo 17.30 Temppeliaukion kirkossa. Tilaisuuteen on vapaa pääsy!
Valtiollinen akateeminen Latvija-kuoro on latvialaisen kulttuurin upeimpia majakoita, jonka musiikin säteet ulottuvat Latvian satavuotisjuhlavuonna Euroopan, Pohjois-Amerikan ja Aasian konserttitaloihin asti.
Latvija on tunnetuimpia eurooppalaisia kuoroja, jonka monisävyistä, mahtavaa ja silti lämmintä ja kirkasta virettä pidetään maailmalla ihmeenä.
Martin markkinat 18.- 19. 11. ir lielākais Baltijas valstis reprezentējošais pasākums Somijā. To apmeklē vairāk nekā 19 000 cilvēku – labā omā un gatavi iepazīt kaut ko jaunu.
Šajā pasākumā piedalīsies arī Somijas-Latvijas sadraudzības biedrība Rozentāls-seura. Mēs stāstīsim par latviešu kultūru, iepazīstināsim ar iespējām mācīties latviešu valodu un pārdosim savas grāmatas, piemēram, pirmo Raiņa darbu tulkojumu somu valodā. Un mums būs loterija!
Kuva: Tuglas-seura / Toomas Dettenborn
Mēs meklējam uzņēmumus, kas varētu ziedot savus produktus kā balvas mūsu loterijai. Par to pateiksimies, partneru uzņēmuma nosaukumu un logo izvietojot uz loterijas galda, kā arī mūsu mājas lapā www.rozentals-seura.fi.
Ieņēmumi no loterijas tiks izmantoti mūsu darba kultūras jomā veicināšanai, piemēram, izstāžu un citu pasākumu organizēšanai, latviešu literatūras klasikas izdošanai un Latvijas radošo profesionāļu rezidences programmai Fiskars pilsētā Somijā.
Martin markkinat 18.-19.11. on Suomen suurin Baltia-tapahtuma. Siellä vierailee yli 19 000 hyväntuulista ihmistä, jotka ovat valmiita kokemaan jotain uutta.
Rozentāls-seura, Suomi-Latvia-ystävyysseura, osallistuu Tuglas-seuran järjestämään tapahtumaan. Kerrromme kävijöille latvialaisesta kulttuurista, mainostamme latvian kielikursseja ja myymme seuran julkaisuja, kuten Rainiksen ensimmäistä suomennosta Se pysyy, joka muuttuu. Ja meillä on arpajaiset!
Etsimme yrityksiä tukemaan työtämme arpajaispalkinnoilla. Yhteistyökumppaniemme nimet ja logot ovat esillä myyjäisten yhteydessä sekä kotisivuillamme www.rozentals-seura.fi.
Arpajaisten tuotot menevät suoraan tekemäämme kulttuurityöhön, kuten näyttelyiden ja muiden tapahtumien järjestämiseen, latvialaisten klassikkoteosten julkaisemiseen ja residenssiohjelmaan, jossa kutsumme latvialaisen luvoan alan ammattilaisen viettämään kuukauden Fiskarsissa.
Martin markkinat 18.-19.11. is the biggest Baltic event in Finland. It is visited by over 19 000 people, who come there in good mood, ready to find something new.
Rozentāls-seura, the Finnish-Latvian friendship society, will attend the fair organized by Tuglas-seura. We are talking about Latvian culture, advertising Latvian language courses and selling our books, like the first Finnish translation of Rainis. And we are having a raffle!
We are looking for businesses to support our work with donated raffle prizes. Our partners will have their name and logo on the raffle table, as well as in our website www.rozentals-seura.fi.
Proceeds from the raffle will go directly to our cultural work, such as organizing exhibitions and other events, publishing Latvian classics and having a residency program for a Latvian creative professional in Fiskars, Finland.
Eilisen (1.10.2017) päivän uutislähetykset olivat täynnä Katalonian kansanäänestystä ja Barcelonan mellakoita. Uutisten lomassa kuului pari tahtia melodiaa, joka sai minut höristämään korviani. Pienen tutkimustyön jälkeen selvisi, että kyseessä oli Katalonian itsenäisyysliikkeen tunnuslaulu ”Ara és l’hora” (Nyt on se hetki)
Mutta mistä muualta tämä laulu on tuttu? Kyseessähän on Rainisin kuuluisa runo ”Saule, perkons, Daugava”, josta tuli yksi 1980-luvun lopun kansallisen herätyksen tunnuksista Latviassa: aurinko on Latvian äiti, ukkonen isä, yhdessä ne vartioivat Daugavan porttia. Muukalaiset veivät portin avaimen, mutta ukkonen ajoi heidät pois. Pn helppo kuvitella, millaisella tunteella tätä Martins Braunsin säveltämää laulua laulettiin vuonna 1989.
Mitenkähän tämä laulu on lentänyt Riiasta Barcelonaan? En ole huomannut, että se olisi tunnettu missään muualla maailmassa, mutta ainakin Latvian televisio näyttää huomanneen tämän yhteyden. Yllättäviä ovat laulujen tiet.
Latvian suuri kirjailija Rainis (Jānis Pliekšāns, 1865-1929) eli kansansa myrskyistä historiaa, kävi läpi karkotuksen ja maanpaon ja nousi itsenäisessä Latviassa mm. eduskuntaan, opetusministerin asemaan, teatterin johtoon. Hänen erittäin laajassa kirjallisessa tuotannossaan, jossa runous ja draama ovat yhtä vahvasti edustettuina, näytelmällä Joosef ja hänen veljensä on erikoisasema, koska se on hänen kansainvälisesti tunnetuin kirjallinen saavutuksensa. Se perustuu yleismaailmallisesti tunnettuun ja suosittuun raamatulliseen aiheeseen, johon on liitetty sekä kristillistä että muinaisegyptiläistä ylösnousemisuskoa.
Rainis aloitti aiheen käsittelyn jo vuonna 1906, eli heti päädyttyään maanpakoon Sveitsiin. Hän työsti tekstiä usean vuoden ajan. Mikään hänen tuotannossaan ei ole vaatinut hänen sanojensa mukaan niin paljon energiaa, aikaa ja pohdintaa. Prosessi heijasti tekijänsä henkilökohtaisia ristiriitaisia tuntoja, sankari ei tyydy rauhallisesti korkeimman tahtoon, vaan horjuu koston ja anteeksiannon välillä, eikä lopultakaan noudata raamatullista käsikirjoitusta. Vaikka näytelmä oli valmiina jo vuonna 1914, sen viimeistely vei vielä joitakin vuosia, joten valmistumisvuodeksi merkitään 1919. Seuraavana vuonna 1920 hän palasi itsenäiseen Latviaan juhlittuna sankarina ja näkijänä. Näytelmää esitettiin Riiassa Kansallisteatterissa jatkuvasti, vuoteen 1929 mennessä jo sata kertaa. Vierailevat arvohenkilöt vietiin itsestäänselvästi katsomaan ”Joosefia”, niin myös Suomen eduskunnan valtuuskunta, joka vieraili Riiassa lokakuussa 1921.
Runomittaisen näytelmän kääntäminen vieraille kielille alkoi myös heti. Rainiksen vaimo, itsekin runoilija ja näytelmäkirjailijana jopa kuuluisampi Aspazija käänsi sen saksaksi. Joseph und seine Brüder ilmestyi jo vuonna 1921 riikalaiselta kustantajalta, joka ryhtyi määrätietoisesti levittämään sitä Saksaan, Englantiin ja muiden maiden lähetystöihin, myös vastaperustettuun Latvian lähetystöön Suomessa.
Rainiksen päiväkirjasta löytyy mainintoja näytelmän käännöksistä.
Toukokuun 6. päivänä 1924 hän kirjoitti: ”Joosefin käännös englanniksi valmis. Muita: saksa, venäjä, tulossa englanti, suomi, liettua, viro”. Myöhemmin Rainis mainitsi jo seitsemännen käännöksen, nimittäin tshekinkielisen. 25.1.1925 hän kirjasi: ”Joosef käännetään italiaksi ja ruotsiksi”. Samana keväänä, 24.5.1925 hän totesi: ”Ruotsinkielinen käännös on valmis”. Myöhemmin käännöksiä ilmestyi muillakin kielillä ja näytelmää myös esitettiin ulkomailla. Luonnollisesti kotimaassa näytelmä oli suosittu, ja erityisesti 1980-luvulla Daile-teatterin esitykset olivat ”mega-tapahtumia”, joihin jonotettiin lippuja. Rainiksen mainitsemasta ruotsinkielisestä käännöksestä ei ole tietoja, mutta 2000-luvulla ruotsalainen Orion-teatteri esitti viimein Juris Kronbergsin ruotsintamana näytelmän Josef och hans bröder.
Merkillistä kyllä, näytelmän suomennoksesta, puhumattakaan sen esityksestä, ei 2000-luvun Suomessa ollut kuullut kukaan Latvian kulttuurin tuntija., eikä Suomen varsin kattavissa teatterihistorioissa ja arvostelukokoelmissa ole mitään mainintaa sellaisesta, ei myöskään maamme ruotsinkielisissä arkistoissa. Näytelmän nimeä hakiessa saa säännöllisesti eteensä Thomas Mannin samannimisen neliosaisen romaanin. Latvialaisissa kirjallisuudenhistorioissa suomennos kyllä mainitaan ja viitataan Rainiksen päiväkirjamerkintään.
Lyijykynällä kirjoitettu Jooseppi ja hänen veljensä löytyy
Näyte alkuperäisestä Joosef ja hänen veljensä -käännöksestä ja Jussi Snellmanin käsialasta. Tekstintunnistusohjelmat eivät kyenneet tulkitsemaan käsialaa, joten puhtaaksikirjoitus käsin oli ainoa mahdollisuus saattaa teksti digitaaliseen muotoon.
Vuonna 2015 Latviassa vietettiin Rainiksen ja hänen vaimonsa Aspazijan juhlavuotta, ja sen merkeissä asiasta oli otettava juurta jaksain selvää. Teatterimuseon virkailija Pälvi Laine löysikin arkistomapin, jossa oli Josef ja hänen veljensä, 5-näytöksinen näytelmä, kirjoittanut J. Rainis, suomentanut Jussi Snellman. ‒ Rainis vaihteli kirjailijanimeään, joksi lopulta jäi pelkkä Rainis. ‒Käännös oli kirjoitettu lyijykynällä monin korjauksin useaan vihkoon. Asiassa oli päästy niin pitkälle, että mapissa oli lisäksi siististi kirjoitetut roolivihot. Aineisto oli päätynyt museoon nähtävästi Suomen Kansallisteatterista, jossa Jussi Snellman toimi eläkeikäänsä saakka näyttelijänä. Hän käänsi myös lyriikkaa ja myöhemmin teosofista kirjallisuutta. Paremmin hän on ehkä tunnettu ohjaajana ja varhaisten suomalaisten elokuvien komeana ensirakastajana.
Oli siis aiheellista jatkaa jäljitystä Kansallisteatterin puolelta. Katriina Pyrrö luki ystävällisesti läpi Kansallisteatterin johtokunnan pöytäkirjat 1920-luvun alkupuolelta ja löysikin maininnat sekä kääntämisestä että esityksen kohtalosta. Kansallisteatterin pöytäkirjassa 20.11.1922 pykälässä 13 todettiin, että ”herra Jussi Snellman oli suomentanut runomittaisen latvialaisen Jooseppi ja hänen veljensä kappaleen, josta hänelle päätettiin suorittaa suomennospalkkiota 2500 markkaa”. Seuraavana vuonna pöytäkirjan 11.5.1923 pykälässä 16 todetaan: ”Johtaja teki selvää kappaleista, joita hän yhdessä dramaturgien kanssa oli suunnitellut ensi näytäntökautta varten [luettelo näytelmistä]. Joosef ja hänen veljensä jätetään, kunnes teatterissa on enemmän herroja”. Teatteria johti Eino Kalima, jonka muistelmissa asiasta ei kuitenkaan mainita mitään. Ja näin näytelmä hautautui. ”Herroja” ilmeisesti puuttui jatkuvasti, eikä ihme, sillä Joosefin lisäksi rooleihin tarvitaan yksitoista veljeä, isä, appi, kaksi poikaa, Egyptin hovin ylimyksiä, sotilaita, vartijoita, kansaa ym.
Ei käy ilmi, kuka oli Snellmanille tehtävän antanut. Rainis mainitsi päiväkirjassaan 19.2.1921, että ”Suomen [lähettiläs] Zariņš oli antanut Joosefia kolme kappaletta saksaksi kolmelle teatterille – yhdelle ruotsalaiselle – lausuntoa varten. Ne olivat luvanneet esittää sen seuraavan puolen vuoden aikana, mutta eivät vielä olleet antaneet käännettäväksi. Se ei onnistu, puoli vuotta on liian vähän ja kääntäminen vie aikaa. Siis ei ole tehty mitään ‒ Itseni pitää hoitaa asiat. Kun painatus on ohi, minun pitää antaa käännettäväksi ruotsiksi.” Seuraavan vuoden tammikuussa (8.1.22) hän kirjoitti, että ”suomalainen teatteriohjaaja kuulemma haluaa nähdä Joosefin”, ja 23.1.22: ”Zariņš Suomesta kertoo, että suomalaiset tulevat katsomaan Joosefia”. (Kārlis Zariņš oli Latvian suurlähettiläs Suomessa 1921-25, Skandinaviassa, Virossa, ulkoministeri, lähettiläs Yhdistyneessä Kuningaskunnassa, jäi länteen 1940).
Valitettavasti Rainis ei yksilöi ”suomalaisia”, mutta tiettävästi ainakin Artturi Järviluoma vieraili useaan otteeseen Riiassa – hän ryhtyi viemään sinne näytelmäänsä Pohjalaisia, joka oli jo esitetty saksaksi. Siinä hän onnistuikin vuonna 1921, jolloin hän matkusti itse ensi-iltaan. Lisäksi hän vaimonsa Lyylin kanssa opetteli latviaa, ja Lyyli Järviluoma suomensi Rudolf Blaumanin Novelleja sekä Kārlis Skalben kertomuksia. Myöhemmin Järviluoma lomailikin Latviassa ja sai vastaanottaa Latvian valtiolta Kolmen Tähden Ritarimerkin. Järviluoma toimi vuosina 1923-26 toimitussihteerinä Iltalehdessä, joka uutisoi ahkerasti Latvian asioista. Niinpä Iltalehden numerossa 262 ilmestyi 12.11.1923 seuraava artikkeli:
Latvialainen
Itämeren etelärannalla on pieni maa, jonka nimi on Latvia. Siellä vallitsee mitä vilkkain, mitä tuotteliain ja mitä eurooppalaisin kirjallinen ja sivistyselämä. Vähän kuin hämmästyksekseen on mahtava ja itserakas Suomi joskus huomannut, että siellä osataan kirjoittaa hyvin, pyrkiä ja ponnistella hyvällä vauhdilla ylöspäin, että siellä taidetaankin olla pikkuisen lähempänä Eurooppaa kuin täällä. Viimeksi osoittivat sen Blaumannin novellit. Ne eivät kuitenkaan edustaneet nykyisintä Latviaa siinä määrin kuin moni muu nimi. J. Rainisin tuotantoon ja runouteen, jopa elämäänkin keskittyy suurin määrä sitä, mitä nykyinen Latvia on tehnyt, toivonut ja taistellut. Pitkän maanpaon vuodet ovat kylväneet lunta runoilijan tukkaan, jättäneet hänen mieleensä lähtemättömän, surumielisen katkeruuden, mutta eivät silti estä häntä ajattelemasta suuresti ihmisistä, elämästä ja taiteesta. Hän on pukenut kokemansa ja tuntemansa draamoihin ja runoihin, antanut niille ilmauksen ja muodon, jossa hänen kansansa sydän sykkäilee mukana, milloin fantastisen ja tarunomaisen, milloin kipeästi todellisuutta koskevan.
Korkeimmilleen ovat hänen lahjansa leimahtaneet näytelmässä ”Josef ja hänen veljensä”, johon hän on pukenut pitkän elämän humaanin filosofian, käsityksensä yksilön vapauksista ja oikeuksista, sisäisen sielullisen elämän monet pulmat ja ennen kaikkea valtavat kauneuden näyt loistavine, hehkuvine väreineen ja voimakkaine tunnelmineen.
Rainis on kirjoittanut draaman, jonka mikä kansa hyvänsä Euroopassa mielellään haluaisi omakseen. Tuolla Latviassa ollaan meitä suomalaisia kohtaan kovin ystävällisiä, ystävällisempiä kuin ehkä missään muualla koko taivaan kannen alla. Meitä ihaillaan vähän yliarvioidenkin suomalaisen hengenelämän saavutukset. Hyvin nopeasti on koko joukko suomalaista kirjallisuutta käännetty Latvian kielelle, hyvin nopeasti ovat useimmat draamallisen tuotantomme parhaat saavutukset siellä kulkeneet näyttämön yli. Erinomaisella kohteliaisuudella on valmistettu esiintymistilaisuutta suomalaiselle taiteelle, suomalaisille mielipiteille. Me suomalaiset emme juroudessamme juuri ole kohteliaita ulkomaalaisille, emme jäykkyydestä ja välinpitämättömyydestä osaa vastata ystävyyteen ystävyydellä. Rainisin draamasta on kauan ollut olemassa Jussi Snellmanin oivallinen ja kaunis käännös, usein ovat teatterimme aikoneet ja luvanneet esittää sen, mutta vain aikoneet ja luvanneet, sitten on arvokas näytelmä taas hukkunut kaikenlaisen muun ulkomaalaisen tulvaan. Sen esittäminen olisi kuitenkin, etenkin kun otamme huomioon sen korkean taiteellisen arvon, velvollisuus, velvollisuus kohteliaisuudesta, velvollisuus vastavuoroisuuden takia kulttuurielämässä, käden ojennus ystävälliselle naapurille Itämeren takana. Tehtävä on vaikea ja vaatii teatterimiehiltä koko lailla taitoa ja mielikuvitusta näyttämölleasetuksessa, mutta se on myös perin kiitollinen ja tarjoaa tilaisuuksia hyvinkin suurille saavutuksille.
Kykyä kai täällä olisi näytelmän esittämiseen, mutta halu ja yksinkertainen kohteliaisuuden taju tuntuu puuttuvan.
Epée
Rainis haaveili Nobel-palkinnosta, joka jäi saamatta
Sopii lisätä, että Rainis olisi kernaasti vastaanottanut Nobelin kirjallisuuspalkinnon, jota hänelle eri tahot sovittelivatkin vuosikausia. Mutta kuten hän totesi itsekin, kansainväliseen tietoisuuteen oli yltänyt vain Joosef ja hänen veljensä, olisi tarvittu jotakin muutakin. Ehkä syitä oli poliittisiakin. Joka tapauksessa Iltalehden artikkeli oli hänelle toimitettu, ja hän mainitsi päiväkirjassaan 24.11.1923: ”Suomalainen kirjoitus minusta on yksi askel Nobelia kohti”. Se olisi kruunannut hänen elämäntyönsä, siitä hän unelmoi kuolemaansa asti.
Suomen Kansallisteatteri päätti ottaa ohjelmistoonsa Joosef ja hänen veljensä sijasta lastennäytelmän, Anna Brigaderen Pikku-Matin seikkailut (Sprīdītis), jonka oli kääntänyt Toivo T. Kaila, Kaliman koulutoveri ja ystävä. Sitä esitettiin talvikaudella tammi-helmikuussa 1924, sitä paitsi se otettiin teatteriohjelmistoon myös Tallinnassa.
Joulukuussa 2016 Teatterimuseo toimitti suomennosvihkosista skannaukset, jotka olen puhtaaksi kirjoittanut alkuperäisessä kieliasussaan. Muutama sana saattaa olla nykysuomen puhujalle tuntematon, mutta nekin löytyvät Suomen murteiden sanakirjasta – Snellman oli kotoisin Oulusta ja ammensi joskus pohjoisen Suomen sanavarastosta. Runomitta on vaatinut ehk’ erikoisia ratkaisuja, mutta ne toimivat, kuten ne ovat klassisten runonäytelmien suomennoksissa toimineet sadan vuoden ajan.
Rozentāls-seura kiittää Jussi Snellmanin jälkeläisiä luvasta julkaista heidän isoisänsä käännös sekä käännöksen etsinnässä avustaneita Teatterimuseon ja Suomen Kansallisteatterin arkistojen tutkijoita.
Kerro hieman esityksestäsi Runokuussa – onko esitys uusi vai vanha?
”Esitys, minkä toteutan Runokuussa on täysin uusi, ja todennäköisesti se tulee toimimaan hyvin paljon esityksen kontekstista riippuen. Heti kun kutsuitte minut esiintymään, aloin miettiä aihetta ”rakkaus” ja mitä siitä syntyi on ehkäpä romanttisin asia mitä olen koskaan tehnyt. Epäröin kutsua sitä ”performanssiksi”, se on enemmänkin väline, minkä suunnittelimme yhdessä äänitaiteilijan kanssa. Teos syntyi sen jälkeen kun menimme todella syvälle rakkauden ja romanttisen kaipuun aiheisiin.”
Nyt sinulla on äänitaiteilija mukanasi. Esiinnytkö mielelläsi muiden taiteilijoiden kanssa?
”Teen oikeastaan mieluummin taidetta yhdessä kuin yksin. Haluan päästä luomisen yksinäisyydestä eroon ja tuottaa kauneutta – runoutta siinä muodossa kuin sen tunnemme. En pidä etäännyttävästä ajatuksesta taiteilijanerosta. Taiteen tekeminen yhdessä äänitaiteilijan kanssa on minulle tuttua ja pidän siitä todella paljon.”
Kuulin, että et ole Suomessa ensimmäistä kertaa. Millaisia kokemuksia sinulla on täältä entuudestaan?
”Olin ensimmäistä kertaa Suomessa 2008 Runoajelu -kiertueella. Se oli todella cool projekti, joka oli latvialaisen runoilija ja kääntäjä Guntars Godiņšin ideoima. Meitä oli autollinen latvialaisia, suomalaisia ja virolaisia runoilijoita, ja pysähdyimme Suomessa, Virossa ja Latviassa lukemaan runoutta. Se oli tosi hauskaa! Silloin todella rakastuin Suomeen. Suomi näytti taianomaiselta. Kajaanin valkoinen yö, suomalaisten asuntojen sisätilat, heidän autonsa, mentaliteettinsa, kaikki. Olen myöskin kasvanut Muumien maagisessa maailmassa. Kun tutustuin tarkemmin suomalaiseen nykytaiteeseen, kiinnostukseni kasvoi entisestään – Minulla on taiteilijaystävä, joka on asunut Suomessa monia vuosia. Nyt unelmani on tullut toteen sillä vietän koko seuraavan vuoden Suomessa, opiskelemassa tanssia Joensuussa! Odotan innolla sitä.”
Helsingin juhlaviikkojen yhteistyöfestivaali Runokuu järjestetään 21.-27.8. Suurin osa tapahtumista on ilmaisia ja niitä järjestetään noin 40 ympäri Helsinkiä. Agnese Krivaden esiintymisen tiedot löydät täältä ja festivaalin koko ohjelman osoitteesta www.runokuu.fi.
Teksti: Anna Ulvinen
Kuva: Agnese Krivaden arkisto
”Latvia kuulostaa omiin korviin pehmeältä ja helposti ymmärrettävältä, sanat erottuvat helposti toisistaan,” kertoo neljättä opiskeluvuottaan Rozentāls-seurassa aloittava Pauliina Sundqvist. Kiinnostus Latviaa kohtaan ja vapaaehtoistyö seuran viestintäryhmässä ovat siivittäneet Pauliinan myös seuran hallitukseen.
Pauliina Sundqvist
Pauliina oli jo pitempään halunnut opiskella uuden kielen, mielellään jonkun ”vähemmän puhutun kielen”. Latviaa tosin puhuu äidinkielenään liki puolitoista miljoonaa ihmistä ja latviaksi julkaistaan vuosittain noin kaksituhatta kirjaa sekä valtava määrä erilaisia lehtiä, nettijulkaisuja ja muuta luettavaa. Elokuvista, televisiosarjoista, tubettajista ja muusta kielen käytöstä puhumattakaan. Mutta totta toki on, että joitain kieliä puhutaan vieläkin enemmän ja sitä kautta myös niiden opiskelu on suomalaisille hieman tavanomaisempi harrastus.
Vuonna 2010 Pauliina kävi ensimmäistä kertaa Latviassa. Ensimmäinen matka sai lukuisia uusintoja, vaikka — tai ehkä siksi että — Latvia oli tuolloin Pauliinan mukaan suomalaisille hiukan nykyistä tuntemattomampi matkakohde. Latvian historiaan ja kulttuuriin tutustuttuaan Pauliina oivalsi, että tässä on kieli, jota hän haluaa opiskella. Rozentāls-seuran kielikurssit tarjosivat tähän hyvän mahdollisuuden aivan Helsingin keskustassa. Opettaja Anita Jäntti saa Pauliinalta paljon kiitosta. ”Anita on yhtä aikaa kärsivällinen ja sopivan vaativa ja innostava opettaja, jonka tunneille on aina ollut kiva mennä”.
Vaikka tunneilla onkin kiva käydä, ei latvian opiskelu ole ollut vailla haasteita. Kielen saaminen sujuvaksi vaatii Pauliinan mukaan työntekoa. Latvian kielessä on paljon äänteitä, joita suomen kielessä ei ole. Latvia on indoeurooppalainen kieli, toisin kun pohjoisnaapurinsa kieli viro. Kielioppi on siis täysin erilainen kuin suomalais-ugrilaisissa kielissä. Latvian kielessä on paljon pitkiä sanoja jotka saavat ulkomaalaisen kielen solmuun. Nämäkin vaikeudet on tehty voitettaviksi. ”Jos innostusta riittää, kieltä varmasti oppii”, sanoo Pauliina.
Parasta latvian kielen opiskelussa on Pauliinan mukaan ollut uusiin ihmisiin, sekä latvialaisiin että Latviasta kiinnostuneisiin suomalaisiin tutustuminen. Rozentāls-seura tarjoaa latvian kielen kurssien lisäksi myös monenlaista muuta tekemistä. Pauliina on toiminut vapaaehtoisena seuran viestintäryhmässä ja muun muassa kirjoittanut artikkelin Latvian verotuksen historiasta. ja esiintynyt latvian opiskeluun innostavalla videolla.
Lähellä sijaitsevan maan kielen opiskelu on myös varsin palkitsevaa. Latviaan on helppo mennä vaikka useamman kerran vuodessa ja käyttää joka kerran yhä enemmän ja enemmän maan omaa kieltä, kertoo Pauliina.
Latvian kielen kurssit alkavat taas syyskuussa. Alkeiskurssille ovat tervetulleita kaikki kiinnostuneet. Aiempia opintoja voi täydentää eri tasoisissa jatkoryhmissä. Lue lisää latvian kursseista täältä.
Teksti: Jenni Kallionsivu
Kuvat: Sandis Helvigs/Unsplash ja Pauliina Sundqvistin arkisto
Vuoden 2016 residenssitaiteilija Rasma Pušpure esittelee työtään. Kuva Ivanda Jansone.
Latvialainen äänitaiteilija Gundega Graudiņa työskentelee syyskuun ajan taiteilijaresidenssissä Fiskarsissa. Siellä hän kerää monenlaista kuulemaansa: niin työpajoista kuuluvia työn ääniä, ihmisten puhetta sekä asumisen ja liikkumisen ääniä. Kuukauden lopuksi Rozentāls-seuran jäsenretkeläiset pääsevät osallistumaan Fiskarsissa kerätystä materiaalista syntyvän ääniteoksen kantaesitykseen. Tule mukaan tutustumaan latvialaiseen äänitaiteeseen, Rozentāls-seuran residenssiohjelmaan ja tietysti upeaan Fiskarsiin!
Retkipäivä on la 30.9..Lähtö Helsingistä tapahtuu klo 10 ja palaamme noin klo 19.
Jäsenretki maksaa 45 e. Myös uudet jäsenet ovat tervetulleita mukaan!
Retkeläisillä on aikaa tutustua Fiskarsin näyttelyihin ja putiikkeihin. Kuva Ivanda Jansone.
Hinta sisältää bussikuljetuksen Helsingistä Fiskarsiin ja takaisin, maukkaan pöytiintarjoillun lounaan ravintola Fiskars Wärdshusissa (sis. pääruoka, jälkiruoka, kahvi/tee). Retkeläisille jää myös vapaata aikaa ennen konserttia. Fiskarsin monipuolisiin mahdollisuuksiin voi tutustua täällä.
Ilmoittautuminen 22. 9. mennessä jenni@rozentals-seura.fi. Kerrothan ilmoittautuessasi, mikäli sinulla on erikoisruokavalio!
