Eilisen (1.10.2017) päivän uutislähetykset olivat täynnä Katalonian kansanäänestystä ja Barcelonan mellakoita. Uutisten lomassa kuului pari tahtia melodiaa, joka sai minut höristämään korviani. Pienen tutkimustyön jälkeen selvisi, että kyseessä oli Katalonian itsenäisyysliikkeen tunnuslaulu ”Ara és l’hora” (Nyt on se hetki)
Mutta mistä muualta tämä laulu on tuttu? Kyseessähän on Rainisin kuuluisa runo ”Saule, perkons, Daugava”, josta tuli yksi 1980-luvun lopun kansallisen herätyksen tunnuksista Latviassa: aurinko on Latvian äiti, ukkonen isä, yhdessä ne vartioivat Daugavan porttia. Muukalaiset veivät portin avaimen, mutta ukkonen ajoi heidät pois. Pn helppo kuvitella, millaisella tunteella tätä Martins Braunsin säveltämää laulua laulettiin vuonna 1989.
Mitenkähän tämä laulu on lentänyt Riiasta Barcelonaan? En ole huomannut, että se olisi tunnettu missään muualla maailmassa, mutta ainakin Latvian televisio näyttää huomanneen tämän yhteyden. Yllättäviä ovat laulujen tiet.
Rainis on Latvian kirjallisuuden isä, runoilija, näytelmäkirjailija ja mies joka sai latvialaisten sydämet sykkimään. Nyt Rainiksen ensimmäinen laajempi suomennettu teos Se pysyy, joka muuttuu kiertää ympäri Suomea kääntäjiensä Mirja Hovilan ja Marja Leinosen esittelemänä.
Aikataulu:
2.10. Turun kirjamessut, MIrja Hovila, haastattelijana Jana Steinberga-Ranki
8.11. Porin kaupunginkirjasto, Marja Leinonen. Lue lisää Porin tapahtumasta.
10.11. klo 18-20 Töölön kirjasto, Mirja Hovila, Marja Leinonen ja haastattelija Jana Steinberga-Ranki Lue lisää Töölön tapahtumasta.
Latvian kansalliskirjailijan nimen taivutus on aiheuttanut monille päänvaivaa. Pitäisikö taivuttaa Rainisin vai Rainiksen? Näin on ollut tapana kysyä, jo valmiiksi asennoituen niin, että vain jompikumpi vaihtoehdoista on oikein. Ongelma on vastauksessa kuitenkin helpoin ratkaista vaihtamalla tiukasti rajoittavan vai-sanan tilalle sallivampi tai. Sillä kumpikin käy, mutta perusteet ovat erilaisia – sillä saahan aiheen tiimoilta syntyäkin porinaa.
Taivutus Rainis : Rainisin : Rainisia noudattaa kielenhuoltajien yleisohjetta vieraiden nimien taivuttamiseksi. Sitä on siis hankala leimata virheelliseksi, eikä siihen toisaalta ole mitään syytä. Jos kielenkäyttäjä haluaa taivuttaa ohjeenmukaisesti näin, niin siitä vaan. Kukaan ei kiellä.
Rainiksen – tai Rainisin – ensimmäinen laajempi suomennos, Se pysyy, joka muuttuu.
Rainis-kaltaisten sanojen taivutuksessa kiinnittää ohjeesta huolimatta huomiota se, että suunnilleen vastaavien sanojen taivutus tuntuu olevan pikemmin vapaassa vaihtelussa kuin yksiselitteisesti ohjeistettavissa. Tähän kaksi kommenttia. Kun katsoo erilaisia -as, -es, -is, -os ja -us loppuisia vieraita nimiä, niin huomaa pian, että ohjeisiin on kirjattu mitä erilaisimpia ”poikkeuksia” pääsäännöstä. Mainittakoon lyhyesti esimerkkeinä vanhojen kreikkalaisten nimien erikoiset taivutukset tai Latvian naapurin Viron Tuglas- ja Kunnas-tyyppiset nimet, joissa on kaksi mahdollista taivutustapaa. Voi väittää vastaan, että miten tämä nyt Rainisiin – tai Rainikseen – liittyy? Onko muotovertailu haettu liian kaukaa? Vai eikö sittenkään?
Kun taas tarkastelee vain is-loppuisia vierasnimiä, vakuuttuu käytön perusteella helposti siitä, että tavallista on pikemmin ks:llinen taivutus kuin muu. Sattumalta nykykreikkalainen kulttuuri on – taloudensa tilasta huolimatta – onnistunut tuottamaan melkoisen määrän kansainvälisiä kuuluisuuksia, joiden nimen lopussa on sattumalta -is. Konstantin Kavafis, Odysseas Elytis, Nikos Kazantzakis, Mikis Theodorakis… Ja kuinka ollakaan: jopa Kiiltomatoon on arvosteltu juuri Kavafiksen runoja, ja netistä löytyy helposti myös muoto Theodorakiksen, vaikka pitkä perusmuoto ohjaa myös muotoon Theodorakisin. Mutta kielenkäyttäjät päättävät vaistonvaraisesti itse, mitä käyttävät. Kaikkea ei sentään ohjata, eikä voikaan.
Rainisin vai Rainiksen? Muiden vierasnimien antama ks:llinen malli toimii vahvasti Rainiksen puolesta, samoin nimen lyhyys. Euroopassa ainakin lyhyet latvialaiset, liettualaiset ja nykykreikkalaiset nimet, joita on yllättävän paljon, tukevat vahvasti ks:llisiä muotoja. Muu maailma jääköön toistaiseksi käsittelemättä; Euroopasta vertailuaineistoa löytää varmasti lisää.
Rainikselta ilmestyy vasta nyt ensimmäinen yleisesti saatavilla oleva laaja ja perusteellinen suomennosvalikoima. Siksi vielä yksi peruste. Latvian kansalliskirjailija on samalla haluttu viimeinkin sopeuttaa, mukauttaa ja kotouttaa suomen kieleen oikein kunnolla. Kirjan toimittajat ovat siksi tieten valinneet taivutustavaksi Rainis : Rainiksen : Rainista.
Se pysyy, joka muuttuu -valikoimateoksen toimittajien puolesta
Rainis – Se pysyy, joka muuttuu – kirjaan on valikoitu aiemmin suomentamattomia Rainiksen tekstejä. Kirja julkaistaan keväällä 2016.
Rainiksen merkitystä Latvian kirjallisuuteen korostetaan useissa yhteyksissä. Mutta miksi Rainis on nimitetty Latvian tärkeimmäksi kirjailijaksi? Tästä listasta se selviää.
Rainis oli modernin latvialaisen kirjallisuuden alullepanija
Rainis oli modernin latvialaisen kirjallisuuden alullepanija sekä muodon että sanaston uudistaja. Rainiksen valtavasta kirjallisesta jäämistöstä löytyy ainesta kaikkeen kulttuuriin liittyvään keskusteluun. Lukemattomat Rainiksen uudissanat kuuluvat nykylatvian vakiintuneeseen sanastoon, jotkut taas on jääneet hänen tunnistettaviksi uudennoksikseen.
Kaiken kaikkiaan Rainis kirjoitti 12 runokokoelmaa ja 20 näytelmää, artikkeleita ja muistelmia sekä tuhansia sivuja käännöksiä. Rainiksen teksteissä toistuvat aiheet ovat peräisin klassisesta kirjallisuudesta, Raamatusta ja latvialaisesta kansanperinteestä; näitä hän sovitti omiin aatteisiinsa, joissa tärkeää osaa esitti sosiaalinen oikeudenmukaisuus.
Vuonna 1940 Rainis nimettiin kansallisrunoilijaksi.
Koko neuvostoajan hänen tuotantonsa oli runsaasti esillä; sen monipuolisuuden ansiosta kaikki Latvian valtarakenteet ovat voineet katsoa hänet ”omaksi pojakseen”. Draamat tuottivat oopperan ja elokuvia, runoja ovat säveltäneet lauluiksi monet, Ēmils Dāržiņšista Raimonds Paulsiin. Siten runoista Saule, Pērkons, Daugava (Aurinko, Ukkonen, Daugava)ja Senatne (Muinaisuus) on tullut kaikkien tuntemia laulujuhlien vakionumeroita. Lukuisat kadut ja museot kantavat hänen nimeään, ja hänelle on muistopatsaita eri puolilla Latviaa sekä Sveitsin Castagnolassa.
Rainis ja Aspazija ovat Latvian kirjallisuuden Aatami ja Eeva
Kirjallisuudentutkija Arno Jundze kiteyttää haastattelussaan verkkojulkaisussa Viedokļi.nra.lv (11.9.15) Rainiksen ja Aspazijan merkityksen seuraavasti:
”Rainis ja Aspazija ovat Latvian kirjallisuuden Aatami ja Eeva, he ensimmäisinä nimesivät asioita niiden oikeilla nimillä, he loivat sen henkisen tilan, jossa Latvian idea saattoi kasvaa ja toimia. Rainis oli tienraivaaja, jonka ajatusten voima ei vähene ajan myötä. Ensimmäisenä hän toi latvian kieleen suuria ja ikuisia ideoita, surematta sitä, että latviaksi ei muka niin voinut sanoa, että sanat eivät muka kuulostaneet niin hienoilta ja kauniilta kuin venäjäksi, saksaksi tai englanniksi. Hän vain otti ja näytti, murtamatta suuta ja kysymättä, kiinnostivatko ne ketään, kenelle ne olivat tarpeen. Sillä hän tiesi – heräävälle kansalle ne olivat tarpeen. Rainis oli unelmoija, joka ei pelännyt suuria unelmia. Ja ne suuret unelmat tuottivat Latvian, ja Rainiksen itsensä. Rainis kirjoitti, että haluaisi elää kaksisataa, kolmesataa vuotta. Nyt nähdään, että ensimmäiset 150 vuotta ovat jo menneet, ja Rainis elää yhä.”
Teksti: Marja Leinonen.
Marja on suomentanut yhdessä Mirja Hovilan kanssa Rainis – Se pysyy, joka muuttu -teoksen. Ennen Rozentals-seuran kustantamaa teosta suomeksi on ilmestynyt vain Taisto Summasen kääntäminä kaksi runoa Petroskoissa 1956. Näytelmistä vain Kultahevonen, osittain lyhenneltynä Helsingin yliopiston opiskelijatyönä, on ilmestynyt suomeksi vuonna 1996.
Rainis – Se pysyy, joka muuttuu – kirjaan on valikoitu aiemmin suomentamattomia Rainiksen tekstejä. Kirja julkaistaan keväällä 2016.
Rainis on Latvian kirjallisuuden suurmies, jonka kuolemasta on kulunut jo vajaat 90 vuotta, mutta hänen tekstejään ei ole juuri suomennettu. Rozentāls-seura julkaisee keväällä 2016 valikoiman Rainiksen tuotannosta, ja tähän vaativaan kulttuuritekoon ryhtyivät kääntäjät Mirja Hovila ja Marja Leinonen. Matkalla valmiiseen tekstiin on monta kynnystä. Mirja Hovila kirjoittaa ajatuksistaan Latvian kansallisrunoilijan kääntämisen haasteista.
Pyhä Rainis ja kääntämisen kynnykset
Kuka tahansa kaltaiseni perfektionisti ja aika moni muukin on vakuuttunut siitä, että kääntäminen on mahdotonta – mutta silti sitä tehdään. Ilman kääntäjiä ei olisi maailmankirjallisuutta, olisi vain paikallista tai kansallista kirjallisuutta. Emme tietäisi mitään Platonista, Shakespearesta, Dantesta, Ibsenistä – tai Runebergistä ja Kjell Wästöstä, paitsi ne onnelliset, jotka osaavat alkukieliä, myös vanhaa kieltä, sellaista jota natiivitkaan eivät ymmärrä ilman selitysteoksia.
Rainis eli Jānis Pliekšāns on Latvian kansallisrunoilija ja kulttuuri-ikoni, josta povattiin Latvian ensimmäistä presidenttiä ja jonka asema Latviassa on edelleen monin tavoin luovuttamaton. Hänen tuotantoaan on kuitenkin käännetty muille kielille melko vähän.
Rainis istuu Riiassa Esplanāden puistossa valtavana patsaana, mutta hänet on nostettu jalustalle monessa muussakin mielessä. Onko häneen ”kajoamista” pidetty uskaliaana, liian vaikeana tai peräti kiellettynä? Hänelle uumoiltiin aikoinaan Nobelin kirjallisuuspalkintoa – mutta ilmeisesti vain Latviassa. Hänen runoutensa on säilyttänyt asemansa, ja näytelmiä esitetään, mutta Latvian ulkopuolella häntä ei tunneta paljoakaan.
Rozentāls-seuran Rainis-valikoimaan päätettiin ottaa yksi näytelmä sekä valikoima runoja ja Rainiksen kirjeitä vaimolleen Aspazijalle. Tuotanto on valtava – mistä ylipäänsä voi aloittaa? Marja Leinonen teki suuren työn runojen alustavassa valikoimisessa, ja ehdotuksia täydensi kirjallisuudentutkija Zita Kārkla.
Miten runoja voi kääntää? Ja eritoten, jos ne ovat mitallisia? Lisäksi loppusointuisia? Ilman kompromisseja se ei ole mahdollista; tämän lohdullisen havainnon voi tehdä myös joistakin tähänastisista Rainis-käännöksistä. Saksantaja Heinz Czechowski on säilyttänyt loppusoinnut ja usein myös runomitan, mutta sisältöön on voitu ottaa vapauksia, sillä kaikkea ei yksinkertaisesti pysty sanomaan yhtä tiiviisti toisella kielellä, kun samalla pitää säilyttää ilmaisun kauneus, kaunokirjallisuus, tyyli, ajan henki. Saksantaitoni ei riitä syvälliseen analyysiin, mutta kokonaisuutensa käännökset vaikuttavat… vaikuttavilta.
Miten voi säilyttää mitan, kun latviassa on paljon enemmän yksitavuisia sanoja kuin suomessa ja usein myös verbimuodot ovat yksitavuisia? Suomentaja valvoo öitä ja yrittää löytää kulloisenkin kompromissin. Miten suhtautua vanhahtavaan kieleen, jotta käännös olisi kuitenkin luettava ja ymmärrettävä? Yleispäteviä ohjeita ei juuri ole, vaan jokainen kohta on punnittava erikseen.
Minulla oli joulukuussa mahdollisuus asua ja työskennellä neljä viikkoa Ventspilsin kansainvälisessä kirjailija- ja kääntäjätalossa. Hioin runosuomennoksia, hitaasti, hitaasti, ja hain myös kirjastosta kadun toiselta puolelta monta osaa Kootuista teoksista: Rainiksen kirjeet. Istuin päivä toisensa jälkeen kirjojen vieressä enkä päässyt puusta pitkään. Kirjeitä pelkästään Aspazijalle on 1 345. Rainiksen ja Aspazijan kirjeenvaihto hyväksyttiin vuonna 2009 Unescon Maailman muisti -ohjelmaan. Läheskään kaikki kirjeet ja kortit eivät olleet latviankielisiä, sillä Rainis kirjoitti paljon myös saksaksi ja venäjäksi, Aspazijallekin. He olivat käyneet koulunsa saksaksi, ja saksalainen kirjeenkirjoitustraditio oli ymmärrettävästi kehittynyt latvialaista pitemmälle. Koottuihin teoksiin kirjeet on latviannettu.
Kääntäjää askarruttavat vanhat kielimuodot tai hellittelynimet. Monet niistä tuntuvat latvialaistenkin mielestä jo aivan vanhentuneilta tai peräti oudoilta: mana sirdsasintiņa (pikku sydänvereni). Mitä tarkoittaa Iniņa, Rainiksen Aspazijalle antama lempinimi? Sitä eivät tiedä tutkijatkaan, mutta yksi selitys on se, että taustalla olisi saksan Inne-sana, että se liittyisi ihmisen sisimpään, sieluun. Rainis käytti joskus itsestään vastaavaa maskuliinimuotoa Iniņš. Deminutiivit ovat latviassa edelleen varsin yleisiä, mutta tavallisesti niitä käyttävät enemmän naiset kuin miehet. Rainis taas voi panna deminutiiviin jopa kirjeen tai laskun, Aspazijan lempinimistä puhumattakaan.
Joulun alla kävin Riiassa konsertissa, jonka laulut oli sävelletty 30-luvun runoilijoiden teksteihin. Aleksandrs Čaksin, Vilis Plūdonsin, Kārlis Skalben, Austra Skujiņan ja muiden lisäksi joukossa oli myös kaksi Rainiksen runoa.
Toisen niistä, ”Es pati sevi novēroju” oli säveltänyt Raimonds Pauls. Maestro Paulsin tuotanto on valtava ja monitasoinen (myös Miljoona ruusua on hänen käsialaansa, joskin alun perin aivan toisenlaisilla, latvialaisilla sanoilla. Kuuntele se YouTubesta). Kuulin tämän sävellyksen nyt ensi kertaa, enkä runoakaan tuntenut. Ahaa, Rainiksesta voi tehdä myös schlagerin. Sävellys, sovitus ja esitys olivat puhdasveristä iskelmää. Kappale ei ollut ihan minun makuuni, mutta koin merkillisen oivalluksen: ei Rainis olekaan pyhä, ei häntä tarvitse käsitellä silkkihansikkain. Hänen teksteihinsä saa koskea, saa jopa tällainen perfektionisti, joka on itsensä suurin kriitikko.
Rainis ja Aspazija istuvat kotonaan. Kuvan lähde: https://www.liveriga.com/en/1681-rainis-and-aspazija-house-museum
Sitten tapasin todellisen asiantuntijan. Jānis Zālītis on Rainiksen ja Aspazijan museon vanhempi tutkija. Hän oli luvannut auttaa minua kirjeiden valinnassa. Tunnin tapaaminen pudotti ison kiven sydämeltäni – konkaritutkija oli todella avulias ja asiantunteva, samoin museon muut työntekijät. Hän näytti minulle myös pientä kirjaa, jossa oli Lauztās priedes -runo yli kymmenellä kielellä. Se julkaistiin alun perin Rainiksen 100-vuotisjuhlaksi, ja runo oli kirjassa myös suomeksi. Taisto Summanen oli suomentanut sen loppusointuineen kaikkineen. Saksantaja taas oli Rainis itse. Nyt kirjasta oli tehty uusi laitos, jossa oli kaksi uuttakin käännöstä. Toinen oli ruotsiksi. Sen käänsi Juris Kronbergs, sotapakolaisten jälkeläinen Tukholmasta. Hän on kirjoittanut paljon kahdella kielellä ja ruotsintanut latvialaista proosaa ja runoutta. Mutta ei ollut hänen versiossaan loppusointuja.
Eino Leino suomensi 1912–14 Danten Jumalaisen näytelmän, säilytti runomitan mutta ei loppusointuja, ja Elina Vaara teki saman vuonna 1963. Näinkin se oli jo riittävän vaativa urakka. Edes mestari ei voi käännöksessään säilyttää aivan kaikkea. Lisäksi käännökset vanhenevat silloinkin kun alkuteksti – mystisesti – ei vanhene. Taisto Summasen Kaatuneita honkia, joka on jo vuodelta 1956, on nykylukijan silmiin paatoksellinen. Osa paatosta on toki Neuvostoliiton oman aatteen peruja, sillä Summanen syntyi Leningradissa, opiskeli Petroskoissa, ja itänaapurissa hän myös kuoli vain pari vuotta ennen Neuvostoliiton hajoamista.
Joskus runokäännös voi vakiintua ja saada jopa klassikkoaseman siitä riippumatta, millainen se on. Zacharias Topeliuksen runo sai tuntemattoman suomentajan kynästä nimen En etsi valtaa, loistoa. Nykyiseen virsikirjaan se suomennettiin uudelleen, siksikin että ensimmäinen käännös oli varsin vapaa. Uudella käännöksellä on paikkansa, mutta yhteislauluna tuo vanha, alkutekstille vähemmän uskollinen suomennos on säilyttänyt kiistattoman asemansa.
Jouluyö, juhlayö -suomennos taas on malliesimerkki vanhahtavasta runokielestä, joka aivan pursuaa loppuheittoja – kaks’, valveill’, enkel’ – mutta sen asema on niin vankkumaton, ettei sille löydy kilpailijaa. Kaikkine puutteineenkin se on säilyttänyt paikkansa suomalaisen joulun kaanonissa. Huonompikin käännös voi siis olla ”hyvä”.
Sain ensikosketuksen Rainikseen 1990-luvulla Helsingin yliopistossa, mutta hän jäi minulle melko etäiseksi. Sain myös ystäviltä keramiikkapullon, johon oli kaiverrettu Rainiksen ajatus: ”Ken tietää, mitä tahtoo, pystyy siihen, mitä tahtoo.” Tällainen ylevä ihanteellisuus ja maksimalismi on minulle vierasta. Yritän silti muistuttaa itselleni, että me kaikki olemme oman aikamme lapsia ja meitä pitäisi voida arvioida sitä taustaa vasten eikä jälkiviisaasti.
Mirja vieraili Sveitsissä Luganojärven rannalla, missä Rainis ja Aspazija olivat maanpaossa ennen Latvian itsenäistymistä.
Rainiksen ja Aspazijan 150-vuotisjuhlavuoden lähestyessä halusin saada molempiin runoilijoihin hiukan enemmän tuntumaa. Asiaan vaikutti myös Marja Leinosen perusteellinen kirjoitus Aspazijasta Kulttuurikirjassa. Kävin italiankielisessä Sveitsissä Luganojärven rannalla, missä runoilijat elivät pitkään maanpaossa (lue myös kirjoittamani juttu kyseisestä museosta). Castagnolan kylä kuuluu nykyään Luganon kaupunkiin. Oli tammikuu, mutta järven rannassa viheriöivät korkeat palmut. Vain vähän ylempänä rinteessä oli jo lunta. Kaupunginarkiston tiloissa on toisen poliittisen maanpakolaisen, italialaisen Carlo Cattaneon, museo, ja yksi huone on omistettu Rainikselle ja Aspazijalle. Vieraskirjassa on varsinkin latvialaisia nimiä, pihassa on muistopatsas. Palanen Latviaa vuorten takana. Arkiston tutkija esitteli näyttelyä – oli hauska puhua Rainiksesta ja Aspazijasta italiaksi. Olin käynyt Luganossa edellisen kerran 16-vuotiaana, jolloin en vielä osannut italiaa, ja Latviasta en tiennyt yhtään mitään. Oli erikoinen tunne katsella näitä maisemia nyt aivan toisin silmin, ja tämä oli jonkinlainen käännekohta myös suhteessani Rainikseen.
Rainiksen ja Aspazijan juhlavuosi oli täynnä monenlaisia tapahtumia, joita on nyt analysoitu ja ruodittu sekä mietitty, mitä tämän jälkeen. Minulla oli tilaisuus nähdä Riiassa kaksi heidän elämäänsä kuvaavaa näytelmää sekä Rainiksen kirjoittama Uguns un nakts. Olin vaikuttunut, vaikka moni asia jäikin minulle arvoitukseksi – katsoinhan niitä ulkopuolisen silmin.
Rainis oli erittäin tuottelias sekä runoilijana että kääntäjänä, ja hänen vaikutuksensa myös Latvian yhteiskunnalliseen ja poliittiseen elämään on ollut kiistaton. Toisaalta on mielenkiintoista, että nyky-Latviassa kaikenlaiseen vasemmistolaisuuteen suhtaudutaan usein epäilevästi tai kriittisesti, mutta Rainiksen vasemmistolaisuus ei ole ongelma.
Rainis käänsi itse monesta kielestä. Yksi Koottujen teosten nide sisältää pelkästään hänen käännösrunojaan. Hän käänsi jopa suomalaista runoutta, ei tosin suoraan alkukielestä vaan saksannosten kautta ja ilman loppusointuja. Jo kymnaasista päästyään hän latviansi Boris Godunovin, ja varhaisiin käännöksiin kuuluu myös Goethen Faust. Hän halusi tuoda kirjallisuuden Parnasson latvialaisten ulottuville. Toisaalta häntä pidetään ylittämättömänä, mutta toisaalta… Polyglotti Valdis Bisenieks käänsi taannoin Faustin uudelleen, sillä hän ei ollut alkuunkaan tyytyväinen Rainiksen versioon.
Runojen kääntämiselle on latviassa oma verbi atdzejot, suurin piirtein ’uudelleenrunoilla’. Vastaava on myös esimerkiksi saksassa ja norjassa, nachdichten, gjendikte. Siitähän juuri on kyse: runo kirjoitetaan uudelleen, tietenkin alkutekstiä ja tekijää kunnioittaen. Toisaalta on hyvä muistaa, etteivät alkutekstin kirjoittajankaan kädet ole aina vapaat. Kun mietin, miksi ihmeessä Rainis on valinnut juuri tämän tai tuon sanan tai ilmauksen, vastauksena voi olla: rytmin, tavumäärän tai loppusoinnun vuoksi. Toisaalta hän saattoi muuttaa rytmiä kesken runon, loppusoinnut eivät aina olleet kuin suoraan runousopista, ja joskus hän ei käyttänyt niitä lainkaan. Hän loi uudissanoja, osittain juuri omiin tarpeisiinsa, ja saattoi esimerkiksi pudottaa sanasta etuliitteen pois, jolloin tulkinta vaikeutuu. Latvialaisetkaan eivät aina tiedä, mitä hän on tarkoittanut, joten tutkijoilla riittää työsarkaa.
Nykykääntäjän työskentelyolot, mahdollisuudet tiedonhakuun ja matkustamiseen ovat aivan toiset kuin ennen, ja tämä olisi syytä muistaa vanhoja käännöksiä arvioidessa. Tekniikan kehitys ei silti ole tehnyt kääntämisestä helppoa, eikä luomisen tuska ole vähentynyt. On mielenkiintoista, että latvialaiset kääntävät runoutta ja proosaa usein myös vieraille kielille. Sitä ei pidetä ollenkaan niin outona ajatuksena kuin meillä, saati mahdottomana. Perfektionistin näkökulmasta se on kaksinkertaisesti mahdotonta. Tämä paradoksi tulee mieleeni joskus kun itsekritiikki saa minut vakuuttumaan siitä, ettei edes äidinkielelle voi kääntää.
Yhdysvaltalainen kollega oli Ventspilsissä seinänaapurinani. Hän kertoi yrittäneensä englannintaa Rainiksen runoja, mutta kymmenen sitkeän yritelmän jälkeen hän luovutti ja totesi tehtävän itselleen mahdottomaksi. Tämä oli lohdullista – ja sitten menin omalle puolelleni jatkamaan taisteluani Rainiksen runojen parissa.
Kriitikoista ei ole koskaan pulaa, ja kritiikki on myös tarpeen. Silti toivoisin joskus kritiikkiin kohtuutta ja realismia, sillä kääntäminenhän on oikeasti mahdotonta – vaikka sitä tehdään kaiken aikaa.
Voinee sanoa, että jokaisella latvialaisella on oma Rainiksensa – myös niillä, joita hän ei kiinnosta tai puhuttele lainkaan. Minullakin on Rainikseni. Suhteemme ei ole intohimoinen muttei viileäkään. Kunnioitan hänen elämäntyötään, mutta kunnioitukseni ei ole pelonsekaista, niin etten uskaltaisi kajota hänen teksteihinsä.
Rainikseen voi koskea, häntä voi kääntää ja vääntää, ja lopputulos on aina suhteellinen, subjektiivinen, epätäydellinen, mutta yhtä kaikki mielenkiintoinen.
Kirjoittaja: Mirja Hovila
Rainis – Se pysyy, joka muuttuu – kirjaan on valikoitu aiemmin suomentamattomia Rainiksen tekstejä. Kirja on saatavilla seuran nettikaupassa.
Rainis syntyi vuonna 1865 ja hänen koko elinkautensa vuoteen 1929 sisältää latvialaisten voimakkaan pyrkimyksen vapauteen ja itsenäistymiseen. Rainis osallistui kaikin voimin kansansa taisteluun itsenäisyydesä ollen sen johtohenkilöitä. Rainisin kirjalliset harrastukset alkoivat varhain. Jo alle 20-vuotiaana hän latviansi ansiokkaasti Aleksandr Puškinin runoelman Boris Godunov.
Vuonna 1884 Rainis lähti Pietariin opiskelemaan oikeustiedettä. Samalla hän seurasi kielitieteen ja historian luentoja. Hän on mukana myös Pietarissa opiskelevien latvialaisten opiskelijoiden seurassa ja alkaa avustaa latvialaisia päivälehtiä. Valmistuttuaan Rainis työskentelee asianajajana ja alkaa osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun kirjoittamalla eri lehtiin.
Vuonna 1891 Rainis kutsuttiin Dienas lapa -lehden päätoimittajaksi. Lehtityön suurin merkitys on Rainisin mukaan Latvian kansan johtaminen onnelliseen tulevaisuuteen. Sankarillisen taistelun paras ase on hengen valo, koulutus, joka pitää taata myös köyhille, yhteiskunnan alimmille kerroksille. Kansan kunnia, kansan etu ja kansan omaisuus menee ylitse kaiken muun.
Kahden vuoden kuluttua Rainis lähti Saksaan ja Sveitsiin ottamaan selvää, kuinka näissä maissa on ratkaistu sosiaaliset kysymykset. Hän etsii uutta maailmankuvaa filosofiasta, sosiologiasta, naisliikkeestä, luonnontieteistä, kirjallisuudesta ja kuvataiteista.
Palattuaan kotimaahansa Rainis toimitti lehteä vielä vuoteen 1895. Tämän jälkeen monia edistyksellisten aatteiden edustajia pidätetään ja myös Rainis joutuu vankilaan ensin Ponevežiin, sitten Liepājaan ja Riikaan ja lopulta viideksi vuodeksi Vjatkan kuvernementtiin. Jo lehden toimitustyössä Rainis tutustui tulevaan puolisoonsa runoilija Aspazijaan, joka seurasi häntä osaksi ajasta karkotukseen. Rainis omistautui kirjallisuudelle. Hän latviansi Goethen Faustin yhdessä Aspazijan kanssa. Käännöksen merkitys latvialaiselle kirjallisuudelle on perustavaa laatua. Ensimmäisen runokokoelmansa, Tālas noskaņas zilā vakarā, hän julkaisi vuonna 1903. Muihin huomattaviin käännöstöihin kuuluu Ibsenin, Shakespearen, Schillerin ja Heinen teoksia.
Vankilasta vapauduttuaan Rainis ehti asua kotimaassaan vain kaksi vuotta. Vuoden 1905 vallankumouksen jälkeen hän joutui lähtemään maanpakoon Sveitsiin, missä hän kirjoitti runokokoelmat Klusā gramata (1909), Vēja nestas lapas (1910) ja Tie, kas neaizmirst (1911). Vuonna 1907 valmistui näytelmä Uguns un nakts, jossa Lāčplesis jatkaa taistelua vapaan Latvian kansan puolesta. Myös näytelmissä Zelta zirgs, Pūt, vējiņi ja Jāzeps un viņa brāļi ilmenee sama tematiikka. Runokokoelmassa Sveika, brīvā Latvija (1919), näytelmässä Spēlēju, dancoju (1919) ja Krauklītis (1920) kuvataan kansan kapinaa vierasta valtaa vastaan.
Jānis Rainis kirjoitti näytelmän Zelta zirgs vuonna 1909 asuessaan maanpakolaisen Sveitsissä. Näytelmä on syvän symbolinen. Latvian kansa uinuu kuin prinsessa Saulcerīte, josta pahat voimat kamppailevat. Prinsessan pelastaa rehellinen ja pyyteetön Antiņš, latvialaisen kansansielun vertauskuva. Elokuvastudio Rija on tehnyt Rainisin Kultahevosesta koko perheen animaatioelokuvan, josta yllä oleva kuvakin on kaapattu (kuvan lähde: http://apollo.tvnet.lv/zinas/rija-berline-prezentejusi-animacijas-filmu-zelta-zirgs/553190)
Rainis palasi kotimaahansa vuonna 1920, kun maassa oli toteutunut Rainisin suuri unelma, jonka puolesta hän on niin voimakkaasti taistellut: Latvia oli itsenäistynyt. Rainis hoiti monia tärkeitä yhteiskunnallisia tehtäviä itsenäisessä Latviassa. Hän oli kansanedustaja, opetusministeri, Kansallisteatterin johtaja ja paljon muuta. Jānis Rainisin merkitys yhteiskunnallisena vaikuttajana ja kirjailijana on Latvian kansalle hyvin suuri. Hänet nimitettiin myöhemmin kansallisrunoilijaksi.
Rainiksen näytelmistä on suomennettu osittaisen Zelta zirgs suomennoksen lisäksi Indulis ja Ārija. Se on julkaistu Rozentals-seuran julkaisemassa kokoelmassa, jossa on lisäksi Rainiksen runoja ja kirjeenvaihtoa puolisonsa Aspazijan kanssa.
Rainis – Se pysyy, joka muuttuu – kirjaan on valikoitu aiemmin suomentamattomia Rainiksen tekstejä. Kirja julkaistaan keväällä 2016.
Alkuperäisteksti: Helena Johansson. Teksti on alun perin julkaistu Zelta zirgs-näytelmän osittaisen käännökseen esipuheena vuonna 1994. Tekstiä ovat editoineet Marja Leinonen ja Tero H. Savolainen. Teksti on julkaistu osittain myös Rozentals-seuran Kulttuurikirjassa vuonna 2015.
Latvian kulttuuri-ikonit Rainis ja Aspazija syntyivät 150 vuotta sitten. Heidän monivaiheista elämäänsä leimasi myös karkotus ja maanpakolaisuus, joiden vaikutusta Latvian kirjallisuuteen ja yhteiskuntaan voi tuskin yliarvioida.
Castagnola on pieni kylä italiankielisessä Sveitsissä Luganojärven rannalla ja kuuluu nykyään Luganon kaupunkiin. Rannan palmut ovat tammikuussakin vihreitä, mutta vähän ylempänä rinteessä on jo lunta. Joka puolella kohoaa vuoria, osa lumihuippuisia. Punertavassa kivitalossa on Luganon historiallinen arkisto, jossa on kaksi pysyvää näyttelyä: italialainen filosofi ja monilahjakkuus Carlo Cattaneo oli täällä maanpaossa 1800-luvulla, Rainis ja Aspazija vuosina 1906–1920.
Pieni huone on täynnä kaikkea latvialaista, valokuvia pakolaisrunoilijoista alppimaisemissa ja myös kirjojen erikielisiä käännöksiä. Vieraskirja on täyttynyt latviaksi kirjoitetuista kiitoksista. Arkiston työntekijä esittelee ulkolatvialaisten aloitteesta 1970-luvulla syntynyttä ”neuvostotyylistä” patsashanketta. (Sellainen se kieltämättä onkin.) Puutarhaan sittemmin pystytetty patsas on kuitenkin matala ja pelkistetty, ja siihen on päässyt myös pieni – tosin musta – Kultahevonen.
Pitkä maanpakolaisuus muovasi Rainista ja Aspazijaa monin tavoin, helppoa ei ollut myöskään yksityiselämässä. Arkisto myy Kastaņola-kirjaa, jossa Rainis kuvaa kokemuksiaan ”toisessa kotimaassa” myös runomuodossa, ihastelee rikasta italian kieltä, vertaa heidän tilannettaan Carlo Cattaneoon, kuvailee maisemia ja ihmisiä.
Cattaneo kuoli Sveitsissä, eikä hänen tavoittelemansa Italian liittovaltio toteutunut, mutta Rainis ja Aspazija pääsivät palaamaan itsenäiseen Latviaan. Kaukaa näkee joskus paremmin, laajemmin, sen mikä on tämän järven, näiden vuorten takana, sen minkä haluaisi nähdä ja miten siihen pyrkiä. Kiitos turvapaikan antajille!
