admin

Pauls Bankovskiksen kirjassa Kyttiä, paukkuja ja rokkenrollia henkilö pyytää taksia ajamaan Sarkandaugavaan, ja taksikuski vastaa: ”Ai pöpilään, hä?” Psykiatrinen sairaala ei toki ole ainoa asia, varsinkaan nykyään, johon riikalaiset Sarkandaugavan mielissään yhdistävät, vaan kertoessani latvialaisille tutuilleni yöpyväni usein matkoillani Sarkandaugavassa on reaktiona suorastaan kauhistunut tyrmistyminen: ”Miksi ihmeessä?” Osa ystävistäni kuitenkin asuu tuossa Pohjois-Riian työläiskaupunginosassa, ja yksi heistä lupasi viedä minut kiertämään kotialueensa kiinnostavia paikkoja.

Oppaani on kolmikymppinen Sarkandaugavasta alunperin kotoisin oleva nainen, joka vuosia asuttuaan ulkomailla ja muualla Latviassa on nyt palannut Sarkandaugavaan, jonne hän on kunnostanut itselleen hurmaavan asunnon. Nyt hän on kutsunut minut pyörän kanssa vanhan Latvian aikaisen kerrostalon pihaan, josta lähdemme polkemaan kohti Kundziņsalan saarta, ja samalla oppaani kertoo minulle Sarkandaugavan vaiheista. Kaupunginosa on alunperin ollut huvila-alue, jossa sijaitsi vain suuria kartanoita talousrakennuksineen, ja 1700-luvulla Pietari I halusi rakentaa sinne toisen keisaripuutarhansa. Nykyään tämän puutarhan jäljellä oleva osio on psykiatrisen sairaalan piha, jonka ohitamme matkalla Kundziņsalaan. Muurien taakse ei näe tieltä kunnolla, mutta lammet ja istutusten suoraviivaiset kuviot näyttävät olevan tallessa.

Toisella puolella tietä psykiatrisesta sairaalasta seisoo valtava, hylätyn näköinen tehdasrakennus. Kyseinen ”keltainen hirviö” on entinen kumitehdas Provodņiks, yksi Sarkandaugavan ensimmäisistä suurista teollisuuslaitoksista. 1800-luvulla Riika alkoi vähitellen teollistua, ja Sarkandaugava satamaa läheisen sijaintinsa vuoksi kaupunginosista ensimmäisinä: huviloiden pihat ja keisarillinen puisto alkoivat täyttyä tehtaista ja tehdastyöläisten asuintaloista. Merkittävimpiä tehtaita ja työnantajia oli juuri Provodņiks, jonka rikkinäisistä ikkunoista lentelee nyt lintuparvia ja jonka pihalla majavat järsivät oksia pesiensä tarpeiksi.

 Provodņiks

Sarkandaugavan historia on osittain myös Kundziņsalan historiaa – erityisesti alkaen Provodņiksin ajoista. Kundiņsala on kasvava saari, joka on yhdistynyt useista pienistä saarista ja joka kasvaa edelleen, kun sen rannat suottuvat. Ennen sen muodostaneille saarille tuotiin lautoilla Pārdaugavan puolelta lehmiä laiduntamaan, mutta 1800-luvun alussa laivojen kulun helpottamiseksi saarten ympäristöä syvennettiin, ja vähitellen Kundziņsalalle alkoi asettua kalastajia, veneenrakentajia sekä merimiehiä myös asumaan vakituisesti. Vuosisadan lopulla Provodņiks aloitti toimintansa, ja tehdas tuki työntekijöidensä asettumista Kundziņsalalle asumaan, jolloin Kundziņsala sai nykyisenkaltaisen ilmeensä maaseutumaisena pientaloalueena.

Me saavumme saarelle vuonna 1959 rakennettua siltaa pitkin, jota ennen liikenne mantereen puolelle sujui venein, ohitse suurten öljysäiliöiden, katsellen molemmissa suunnissa kohoavia sataman nostokurkia. Saaren rannassa tönöttää joitakin asuntovaunuja sekä -vene, ja ohitsemme pyöräilee verkkaiseen tahtiin mies kukkien kanssa pienen tytön istuessa sivuttain tarakalla. Ohitettuamme pienet entiset siirtolapuutarhat saavumme päällystämättömälle tielle, jota ympäröivät pensaat ja pusikot, puisin aidoin rajatut rehevät omenapuutarhat ja somat, pienet puu- ja kivitalot. Vapaapalokunnan ja teknisen ammattikoulun rakennukset seisovat jyhkeinä lähellä saaren ainoata bussipysäkkiä. Muistot Latgalen pyöräretkeltä tulevat elävinä mieleeni, mutta yksi asia poikkeaa todellisesta maaseudusta: saaren erikoinen äänimaisema. Täällä koirat haukkuvat aitojen takana, ruohonleikkuri säksättää ja lapset kirkuvat leikeissään kuten maaseudullakin, mutta taustalla hengittävät kaupunki ja satama jatkuvaa huminaansa, välillä kovempaa korahdellen.

Kundiņsalan 13. linja – edelleen latviaksi sekä venäjäksi

Kundziņsalalta palatessamme mantereelle käännymme vasemmalle kohti toista tärkeää sarkandaugavalaista tehdasta, Aldariksen olutpanimoa. Sen nykyaikaisempia osia ympäröi edelleen koristeellinen tiilirakennus ja sisäpihalla näkyy vastikään restauroitu, kultainen pyhimyspatsas vanhan rakennuksen seinässä. Aldariksen vanhat tehdasrakennukset ovatkin eräitä harvoista lähes muuttumattomina alkuperäisessä asussaan säilyneistä Riian tehdasrakennuksista.

 Tehtaan perustajan Johannes Dauderin asuintalo, Latvian Toisen maailmansodan aikaisen presidentin Kārlis Ulmaniksen huvila ja nykyinen latvialaisen kulttuurin museo Dauderi, puistoineen on aivan tehtaan takana. Matkalla ohitamme ystäväni entisen koulun, Riian 28. lukion, ja koiria ja lapsia ulkoiluttavien ihmisten välitse poljemme Aldariksen puiston perälle kukkulan juurelle. Kannamme pyörät ylös, missä meitä odottavat harmaat linnan rauniot – jotka tosin eivät koskaan todella ole muodostaneet linnaa, vaan ne on 1800-luvulla rakennettu raunion näköisiksi. Päivä on aurinkoinen ja rauhallinen, ja tiedän, etten hämärämmissä olosuhteissa tänne haluaisikaan tulla. Tuntemustani lisää raunioiden sisäseinään punaisella kirjoitettu graffiti: ”BLOOD”. Lepohetken riitettyä kannamme pyörämme kukkulalta alas ja saavumme graffitien peittämälle aidalle, joka ympäröi komean näköistä Dauderi-museota. Nyt museo kuitenkin on kiinni, joten jatkamme matkaa kohti Sarkandaugavan asuinalueita.

Keinotekoinen ”rauniolinna” Aldariksen puistossa

Ohitamme venäjänkielisen Puškinin lyseon ja kukkulalla aluetta, valitettavasti suljettujen porttien takana, vartioivan luterilaisen Pyhän kolminaisuuden kirkon (Sv. Trīsvienības luterāņu baznīca). Toisella puolella Sarkandaugavas ielaa yksittäisten kivisten ja puisten pientalojen joukossa seisoo suuria, rapistuneita ja viehättäviä viime vuosisadan alun kivikerrostaloja. Talojen sisäpihoilta avautuvat omat valtakuntansa: asukkaat ovat kokoontuneet pöytien ympärille jutustelemaan, pelaamaan korttia, tupakalle portaille, he huutelevat toisilleen, pääasiassa venäjäksi, avoimien ikkunoiden kautta, ja kaiken keskellä vilistävät lapset, koirat ja kulkukissat. Näillä sisäpihoilla tuntuu vielä elävän Vārnu ielas republikan (latvialainen 1900-luvun alun työläis-Riiasta kertova lastenkirja) henki. Paljon kauniita taloja jää Aptiekas ielan ja Sarkandaugavas ielan väliselle alueelle, ja jylhin sisäpiha löytynee, kun livahtaa korkeasta portista Sarkandaugavas ielalta oikealle ennen Ceļinieku ielaa. Tilta ielan ja Patversmes ielan kulmauksessa ohitamme yhden alueen vanhimmista taloista, jossa sarkandaugavalaiset ovat sen alkuajoista voineet käydä apteekissa ja voivat yhä edelleen.

Hieman toisenlaiset ovat näkymät täällä Tilta ielan toisella puolella. Maisemaa hallitsevat parin korttelin verran sievät, puiset pienkerrostalot. Kaduista mennyttä aikaa eniten henkii luultavasti Priežu iela, jolla ei näytä olevan yhtäkään sitten Toisen maailmansodan rakennettua taloa. Näillä kaduilla tulee ilmi myös alueen arvostuksenpuutteen syy: alkoholiongelmaisten määrä kaduilla lienee samaa luokkaa huonomaineisen Maskačkan kanssa. Kuitenkin vierailijana vanhan ajan tunnelmista on helppo nauttia, kun vastaan tulee sellaisia ihmeitä historian hämäristä kuin esimerkiksi Āžu iela 2, joka on myös yksi alueen vanhimpia rakennuksia, pieni kivinen asuintalo, joka vähittäisen maahanvajoamisen vuoksi näyttää nykyään tonttuväen kodilta. Kuitenkin voi nähdä, että talossa edelleen asutaan.

Priežu ielan puuarkkitehtuuria

Sīmaņa ielan ja Duntes ielan risteyksessä ohitamme vielä erikoisen linnamaisen kivitalon ja päätämme kierroksen ystäväni remontoiman, kauniin sarkandaugavalaiskodin teehetkeen. Vaikka useiden riikalaisten suhtautuminen tähän vanhaan työläisalueeseen on penseää, olemme minä ja myös tänne tuomani riikalaistuttavat löytäneet Sarkandaugavasta sellaista tunnelmaa, jota emme muualla Riiassa, edes sen muilla puutaloalueilla tai Maskačkassa, ole kokeneet. Erityisen näppärästi retki Sarkandaugavaan sujuu pyörillä, joilla matka keskustasta kestää parisenkymmentä minuuttia, ja Sarkandaugavan sekä Kundziņsalan kierros ihailu-, lepo- ja valokuvauspysähdyksineen vie alle kaksi tuntia.

Lisää Sarkandaugavasta ja Kundiņsalasta latviaksi Cita Rīga -portaalissa:

http://citariga.lv/lat/sarkandaugava/ [LV]

http://citariga.lv/lat/kundzinsala/ [LV]

Kirjoittaja: Annika Suna