riika – Rozentals-seura ry.

Hyvää karhunkaatajan päivää

marraskuu 7, 2017 kirjoittaja admin

Muistatte kai, että ensi lauantaina 11. marraskuuta on karhunkaatajan päivä, Lāčplēša diena? Silloin juhlitaan taistelua, jossa latvialais-virolaiset joukot marraskuussa 1919 voittivat Riikaan tunkeutuneen saksalais-venäläisen armeijan. Heidän esikuvanaan oli kansallissankari Lāčplēsis, karhnkaataja, joka 1200-luvulla taisteli urheasti maahan tunkeutuneita saksalaisia vastaan. Jos teillä ei ole lauantaina mahdollisuutta sytyttää Riian linnan juurella kynttilää, voitte juhlia päivää katsomalla YouTubesta Lāčplēsis – oopperan. Tässä on näytteeksi Lāčplēsisin ja Laimdotan duetto Zigmārs Liepiņš rock-oopperasta, jota esitettiin valtavalla menestyksellä Latvian kansallisoopperassa vuonna 1988.

https://www.youtube.com/watch?v=CAkPn-Dju4E

Latvian kansalliseepos Lāčplēsis julkaistiin ensi kerran vuonna 1888. Se kertoo karhunkaatajan, Lāčplēsis taistelusta 1200-luvulla ulkomaisia valloittajia. Runomuotoisen kertomuksen sepitti kansantarujen pohjalta Andrejs Pumpurs (1841–1902). Eepoksen hahmot, kuten Laimdota, Kangars ja Staburadze ovat latvialaisille tuttuja siinä missä Väinämöinen ja Joukahainen meille, ja jokaisesta Latvian kaupungista taitaa löytyä Pumpursin katu. Lāčplēsis on on sankari, joka on kerran vapauttava Latvian kansan. Vaikka hän kaatuu taistelussa, Väinäjoella voi yhä vielä katsella keskiyöllä ikivanhaa näkyä:

Kerran aika koittaa, jolloin Karhunkaataja

yksin syöksee vainolaisen alas virran syöveriin.

Latvialle uusi aika, vapaa kansa syntyy niin.

(suom. Edgar Vaalgamaa)

Lāčplēsis ilmestyi ensi kerran 1888, ja sillä oli suuri vaikutus Latvian kansalliseen herätykseen. Latvialaisilla oli nyt oma kansalliseepos, niin kuin suomalaisilla ja virolaisillakin. Kun vuonna 1986 valmistauduttiin juhlimaan eepoksen satavuotisjuhlia, Latvian kansallisooppera päätti tilata säveltäjä Zigmārs Liepiņšilta siihen perustuvan oopperan. Libreton teki kirjailija Māra Zālīte.

Zigmārs Liepiņšin valinta tehtävään oli aika rohkea veto. Latviassa olisi toki ollut myös ”vakavaan” musiikkiin erikoistuneita säveltäjiä. Liepiņš kuului siihen muusikkojen piiriin, jotka olivat 1980-luvulla vieneet latvialaista populaarimusiikkia modernimpaan, kansainvälisempään suuntaan. Liepiņšin 60-vuotispäivien kunniaksi järjestetyssä konsertissa vuonna 2012 kuultiin uusi versio vanhasta hitistä Celojums (Matka). Solistina on Ivans Vanzovics ja pianon ääressä säveltäjä itse.

1980-luvulla Liepiņšin musiikki alkoi kuitenkin saada yhä enemmän poliittista väriä. Vuonna 1985 radion laulukilpailun voitti hänen sävellyksensä Zibsnī zvaigznes aiz Daugavas (Tähdet tuikkivat Daugavan takana). Elettiin aikoja, jolloin Neuvostoliitto kävi sotaa Afganistanissa ja joukossa oli myös balttilaisia asevelvollisia. Laulun viittaus kaukana vaeltaviin sotilaisiin oli vahvasti ajankohtainen, mutta ei kuitenkaan niin osoitteleva, että sensuuri olisi poistanut laulun.

https://www.youtube.com/watch?v=ywhBxFsdSzM

Vuonna 1987 Liepiņš osallistui laulukilpailuun vielä selvemmin poliittisella laululla, joka ei kuitenkaan menestynyt äänestyksessä. Sena kalpu diesma (Vanhan palvelijan laulu) kertoo Latvian valtiaista, jotka huomenna tai ylihuomenna heräävät. Toisissa olosuhteissa laulussa olisi voinut olla kyse vaikka tontuista, mutta vuonna 1987 Neuvostoliitossa aavisteltiin jo vallan vaihtumista.

https://www.youtube.com/watch?v=nLQzYoKS2is

Vuonna 1988 Latviassa vietettiin siis kansalliseepoksen satavuotisjuhlia. Kansalliseepoksen pohjalta tehty rock-ooppera oli rohkea veto. Voisitteko kuvitella, että Suomen Kansallisooppera olisi 1980-luvulla tilannut Otto Donnerilta Kalevala-aiheisen oopperan? Väinämöisenä olisi ollut Pepe Willberg, Joukahaisena Rauli Badding Somerjoki ja Ainon roolissa Arja Saijonmaa? Ei ikinä. Mutta Latviassa näin tehtiin. Lāčplēsisin roolissa oli Igo ja Laimdotana Zodiac-yhtyeestä tunnetuksi tullut Maija Lūsēna. Oopperan roisto, Kangars, oli Imants Vanzovičs.

Kun rock-ooppera Lāčplēsis valmistui eepoksen satavuotisjuhliin vuonna 1988, uusi kansallinen herätys oli jo alkanut. Elokuun 8. päivä oli perustettu kansanrintama. Oopperan ensi-ilta oli kaksi viikkoa sen jälkeen, 23. elokuuta. Marraskuun 11. 1988 Latviassa vietettiin taas ensi kerran 40 vuoteen Lāčplēsisin päivää. Oopperasta tuli valtava menestys. Se esitettiin 43 kertaa täysille katsomoille, ja sen näki lähes kaksisataa tuhatta ihmistä. Se näytettiin myös televisiossa ja siitä julkaistiin kolmen levyn paketti. Koko tv-taltioinnin voi edelleen katsoa YouTubesta.

Vuosia on mennyt. Latvian kansallisoopperan johtaja toimii nykyisin Zigmārs Liepiņš. Ja kun ensi vuonna juhlitaan satavuotiasta Latviaa, juhlaohjelmassa on tietysti Lāčplēsis.

Kirja-arvostelu / René Nyberg: Viimeinen juna Moskovaan

heinäkuu 11, 2016 kirjoittaja admin

René Nyberg: Viimeinen juna Moskovaan. Siltala, 2015, 224 sivua.

Tuore kirja on sekä sukukronikka että sen havainnollistama katsaus historiaan: juutalaisten historiaan Venäjällä, Baltiassa ja Suomessa, Baltian ja Euroopan historiaan ja erityisesti Latvian ja Riian vaiheisiin. Tekijä on paneutunut runsaaseen lähdeaineistoon – kirjoihin, arkistoaineistoon ja haastatteluihin – asianmukaisin viittein. Omat muistelot jäävät tekijältä (s. 1946) vähemmälle, mutta hänen vanhempiensa tarina tuo omakohtaista tuntua kerrontaan. Isän elämänkerta valottaa myös Suomen urheiluelämän, varsinkin painonnoston, ja Neuvostoliitto-suhteiden historiaa.

Varsinainen holokaustin historia ei juuri koske Suomea sattuneesta syystä. Kirja keskittyykin henkilötarinoittensa osalta helsinkiläisen juutalaisperheen tyttären ja tämän Riiassa asuvan suvun kohtaloihin. Edellisestä kehkeytyy merkillinen tarina uskonnon sanelemasta hylkäämisestästä – tekijä nimeää sen jopa ”kunniamurhaksi”: eriuskoinen aviomies ja luterilaisuuteen kääntyminen tuottivat ekskommunikaation ja merkillisiä temppuja isän puolelta. Välirikon tuloksena juutalaisesta traditiosta erillään kasvanut poika kävi synagogassa ensi kertaa vasta 1971 Leningradissa! Antisemitismiä Suomessa kuvastaa äidin veljen, pikajuoksija Abraham Tokazierin mitätöity voitto, joka nousi julkisuuteen vasta viime vuosina Kjell Westön romaanissa ja lehdistössä. Äidin serkun Maschan ja hänen aviomiehensä Josefin tarina sen sijaan leikkaa läpi Riian sotaa edeltäneen ajan vuoden 1940 neuvostomiehitykseen asti, ja se antaa aiheen kirjan otsikolle, sillä he pakenivat saksalaisia viimeisellä Riiasta itään päin lähtevällä junalla välttäen siten sukulaistensa kohtalon Riian getossa. Neuvostopassin haltijoina he selvisivät pakolaisuudestaan kohtalaisen hyvin.

Sujuvasti sukkuloiva kerronta vie lukijan Alma-Ataan, Ivanovoon ja taas Riikaan. Sinne palattuaan pariskunta asettui Maschan entiseen kotitaloon, tosin kommunalkaksi muunnettuun, ja sai työtä omalta alaltaan musiikin parista. Hankaluuksia alkoi ilmetä Neuvostoliitossa kehittyvän antisemitismin myötä, varsinkin niille, jotka halusivat Maschan ja Josefin tavoin muuttaa Israeliin. Tässä yhteydessä tekijä selvittää ytimekkäästi Israelin, Neuvostoliiton ja Saksan väliset poliittiset suhteet sekä Saksan maksamien korvausten taustan toteutuksen.

Mascha ja Josef eivät kuitenkaan viihtyneet Israelissa, jonka oloja kuvastelee kiintoisasti myös tyttären elämä, johon yllättäen liittyvät Latvian valtion myöntämät restituutiot uuden itsenäisyyden jälkeen. Latvian lainsäädäntö oli tältä osin tekijän mukaan Baltian ja Itä-Euroopan maihin verrattuna hyvin pitkälle menevä, jopa radikaali. Tytär sai takaisin isovanhempiensa talon Ģertrūdes iela 4:n . Vanhusten toive päästä takaisin Eurooppaan, Berliiniin, toteutui, ja he saivat saksaa puhuvina baltianjuutalaisina Saksassa varsin mukavan eläkkeen ja kansalaisuuden. Näiden kohtaloiden täydennykseksi tekijä kertoo muusta suvustaan, joka jäi Neuvostoliittoon ja johon itse tutustui . Kirjan kuvituksena on suvun valokuvia (oma perhe, Tokazierit ja serkun perhe eri puolilla maailmaa, isä ja Kekkonen). Kirjan lopussa on pikkuserkun, tunnetun runoilijan Aleksandr Kušnevin runo Apollo lumessa. Kansien kääntöpuolia kuvittavat tekijän sukupuu ja kartta Euroopasta vuonna 1939 sekä Ilja Komovin muotokuva tekijästä. Muutama harhalyönti latvialaisissa nimissä ei lukemista haittaa.

Tekijä on kirjan lopussa selostanut kirjansa taustaa. Itse tekstissä hän on erinomaisen selkeästi esittänyt tapahtumien poliittista historiaa, onhan hän diplomaatti, joka on toiminut mm. suurlähettiläänä Venäjällä ja Saksassa. Vaikka suomeksi onkin jo ilmestynyt muutamia Baltian ja Latvian historiaa käsitteleviä teoksia (Kari Alenius, Jukka Rislakki, Andres Kasekamp) ja Siperiaan kyydityksistäkin on kirjallisuutta käännetty (Latvian osalta Sandra Kalniete), juutalaisuuden aspekti tuo lisäyksen, joka on varmasti uutta monelle lukijalle. Kaiken kaikkiaan suositeltava tiivis tietopaketti!

Marja Leinonen

Lomalla töissä ja töissä lomalla Riiassa – Opas lomaan läppärin kanssa

kesäkuu 7, 2016 kirjoittaja admin

”Kun tarviset uutta virtaa, uusia kokemuksia ja etsit inspiraatiota, sinun vain yksinkertaisesti täytyy tehdä näin. Haluat varmasti paikkaan, joka on kiinnostava, edullinen ja joka tarjoaa monia uusia juttu. Joten, lähde siis läppärisi kanssa Riikaan viikoksi tai ehkä useaksi kuukaudeksi”, kehottaa Riiassa DarbaVieta-työyhteisötilassa tekstisuunnittelijana työskentelevä Kristīne Zamurajeva. Hän tuntee Riian luovan yhteisön hyvin ja parhaat paikat läppärinomadeille, koska hän myös työskentelee DarbaVietassa tilan yhteisömanagerina.

Lue lisää

Verot ja rakennusarkkitehtuuri Latviassa

tammikuu 22, 2016 kirjoittaja admin

Latvialaiseen rakennusarkkitehtuuriin ovat luonnollisesti vaikuttaneet kunkin aikakauden trendit aina Riian kaupungin perustamisesta lähtien. Myös verottaja on muinaisina aikoina saattanut hieman omia arkkitehdin roolia itselleen, mitä tulee siihen, miltä Latvian suurimmissa kaupungeissa kuten Riiassa vanhimmat talot näyttävät ulkoasultaan – kuinka koreita tai oikeastaan kuinka korkeita ne ovat.

Latvian menneisyydestä löytyy aika, jolloin luonnonvoimienkaan verottaminen ei ole ollut liian mahtipontinen idea, kun valtion kassan kasvattamiseen on täytynyt löytää uusia keinoja. Palataan siis ohi hämärän keskiajan taaksepäin aikaan, jossa auringonvalo asetettiin Latviassa verolle pantavaksi.

Verotukselle on olemassa monta nimeä – vastikkeetonta pakkoperintää – verotusta – fiskaalia, minkä tavoitteet voidaan jakaa karkeasti kahtia. Julkisen sektorin toiminnan rahoittaminen tai muut yhteiskunnalliset tavoitteet, jotka johtavat julkisen sektorin toiminnan rahoittamiseen.

Riiassa näkee paljon vanhoja taloja, joissa saattaa olla pienen pienet ikkunat kuten ”kolmella veljeksellä.” Tämä ei kuitenkaan välttämättä selity sillä, että valon määrä haluttiin minimoida asunnoissa, jotta veroa jouduttaisiin maksamaan vähemmän.

Riian kaupunki perustettiin vasta 1200 – luvun alussa ja valoveronkantoa on erään lähteen mukaan harjoitettu muinaisen bysantin aikaan eli se voitaisiin sijoittaa jonnekin Itä-Rooman valtakauden aikoihin ennen kaupungin perustamista. Latvia ei kuulunut alueeseen, mutta valoveronkannon ajankohta voitaisiin näin ollen sijoittaa jonnekin 300 -luvun ja 1100 – luvun välille, joista todennäköisempää on että ollaan lähempänä 1100 -1200 lukua , eli kaupunkien perustamista. Toisaalta nykyisen Riian alueella on ollut tiettävästi asutusta jo 100-luvulla eaa.Väinäjoen varrella on kulkenut niin viikinkejä kuin saksalaisia kauppiaita sekä ristiretkeläisiä. Tarkkaa tietoa ilman vanhojen historiankirjojen syvällisempää tutkimusta valoveronkeruun alkamisen ja päättymisen ajankohdasta ei ole.

Varhaisina aikoina ei ollut olemassa tekniikkaa, jolla olisi voinut mitata valoa tieteellisin menetelmin, joten valoveron periaate oli hyvin yksinkertainen. Varakkailla ihmisillä oli tapana rakennuttaa itselleen korkea talo. Mitä korkeammalla katto tuvassa oli – sitä suurempi verokarhu poikkesi kylään.

Alla olevasta linkistä voi käydä tutustumassa Latviaksi mitä kaikkea onkaan keksitty aikojen saatossa verottaa.

Verotuksen erikoisuuksia

verot ja arkkitehtuuri — Puutaloja Riian kaupungissa

Heikki Koski: Matkani Porin ystävyyskaupunkiin Riikaan vuonna 1969

huhtikuu 11, 2015 kirjoittaja admin

Pori ja Riika, ystävyyskaupungit

Muutin perheineni Poriin syksyllä 1965 ja aloitin apulaiskaupunginsihteerin virassa. Pori ja Riika olivat vähän aikaisemmin sopineet ystävyyskaupunkisuhteesta. Riian kaupunginjohtaja Janis Pakalns oli vieraillut Porissa, ja hänen kollegansa kaupunginjohtaja Oiva Kaivola oli vienyt hänet myös Lappiin. Kaupunginsihteeri Jalo Ahlsten muisteli vielä minulle, kuinka hän oli ollut kauhuissaan kuultuaan, että kaupunginjohtajat olivat erään kostean illan tuloksena päättäneet poiketa myös Ruotsissa. Neuvostokansalainen Pakalnsilla ei ollut viisumia kuin Suomeen, joten jos rajalla olisi tarkastettu paperit, seuraukset olisivat saattaneet olla kohtalokkaat. Papereita rajalla ei kuitenkaan kyselty.

Talvella 1968 asuin perheineni viitisen viikkoa Michiganissa Yhdysvaltain oleskelumme aikana. Siitä kerrottiin eräässä sikäläisessä lehdessä, taisipa olla kuvakin, jossa luovutin Porin kaupungin viirin Kalamazoon kaupunginjohtajalle. Tuloksena oli vierailukutsuja, mutta myös 19.1.1968 päivätty kirje, jossa A. Stunda, Alise Osis ja Kārlis Stunda -nimiset henkilöt esittivät USA:ssa asuvien latvialaisten tervehdyksen Suomen kansalle.

Kuori, jossa tämä kirje tuli, oli mielenkiintoinen. Koska edellinen vuosi oli ollut Suomen itsenäisyyden 50-vuotisjuhlavuosi, koko karttaosa oli otsikoitu englanninkielisin tekstein: “Suomi 1917-1967. Latvian kansa tervehtii sankarillista Suomen kansaa.” Postimerkkinä oli käytetty Yhdysvalloissa julkaistua Suomen itsenäisyyden 50-vuotisjuhlamerkkiä, jossa valkoinen vaakunaleijonamme kohottaa miekkaansa syvänsiniseltä pohjalta.

Vaikka karttapiirros osoitti, että Latvia on meitä maantieteellisesti hyvin lähellä, etäisyys tuohon aikaan oli todellisuudessa pitkä. Toisen maailmansodan jälkeen yhteydet, myös kulttuuriset ja taloudelliset, olivat vähäiset. Latvia katosi miltei viideksi vuosikymmeneksi Suomen näköpiiristä. Yhteydenpito jäi lähinnä kahden ystävyyskaupunkisuhteen, Porin ja Riian sekä Pietarsaaren ja Jūrmalan varaan.

Autolla Suomenlahden ympäri Riikaan

Juuri Porin ja Riian ystävyyskaupunkiasioissa kävin ensimmäisen kerran Latviassa syksyllä 1969, puolitoista vuotta sen jälkeen, kun olin saanut Kalamazoossa latvialaisten emigranttien kirjeen. Olin silloin Porin sosiaali- ja sivistystoimen apulaiskaupunginjohtaja, joka oli kaupunginjohtaja Kaivolan sairastuttua määrätty hoitamaan oman virkansa ohella myös vt. kaupunginjohtajan tehtäviä. Matkalla olivat mukana valtuuston kansandemokraattinen varapuheenjohtaja, myöhemmin kansanedustajanakin toiminut Matti Järvenpää, Satakunnan museon johtaja, myöhemmin Turun yliopiston professori Unto Salo sekä vaimoni Pirkko.

Matkustimme Riikaan Porin kaupungin autolla, jota ajoi autonkuljettaja Jaakko Santanen, Leningradin, Narvan, Tallinnan ja Pärnun kautta. Silloin tuo reitti ei vielä ollut avoin, niinpä meillä oli erityislupa, jota jouduimme näyttämään lukuisia kertoja. Riiassa Porin kaupungin musta Chevrolet keräsi hotellin eteen heti suuren katsojajoukon, jolle Jaakko Santanen silminnähden nauttien esitteli autoa. Auto vietiin nopeasti Riian kaupungin autotalliin. Ei se suinkaan ollut ainoa Riian kaduilla näkemämme Chevrolet; muiden mallit vain olivat 1930-luvulta.

Koska valtuuskuntamme edusti Riian ystävyyskaupunkia Poria, ohjelmamme oli virallinen: neuvotteluja siitä, miten ystävyyttä parhaiten vaalittaisiin, tutustumiskierros vanhassa kaupungissa ja käynti sodanaikaisen keskitysleirin muistomerkillä. Kukkalaite laskettiin kirjailijan, 1920-luvun opetusministerin ja Latvian sosialidemokraattisen puolueen perustajan Jānis Rainisin haudalle. Kun jälkeenpäin olen katsonut vierailusta ottamaani amatöörimäistä lyhytfilmiä, siinä korostuvat vanhan kaupungin historialliset ja kaunislinjaiset rakennukset. Samoin tulevat esiin rajun syysmyrskyn jäljet Jūrmalan hiekkarannoilla; poikkeuksellisen kova myrsky oli vähän aiemmin pyyhkäissyt pitkin Itämeren rantoja ja saanut aikaan runsaasti tuhoa, katkenneita puita ja irronneita kattoja.

Tulkkimme Nina Veselova teki parhaansa kuvatessaan saksalaisten aiheuttamia kärsimyksiä ja sitä, kuinka neuvostojärjestelmä oli ensimmäisen kerran Latvian historiassa aikaansaanut mittavaa teollista kehitystä ja hyvinvointia. Hän osasi myös liioittelun taidon; historian dramatiikka ei hänelle vielä sellaisenaan riittänyt.

Teollisuutta neuvostojärjestelmä todellakin oli siirtänyt Latviaan. Samalla tämä neuvostotasavaltojen työnjako-oppi toi uusia asukkaita laajan valtakunnan eri osista. Sen sijaan Nikita Hrushtshevin suunnitelmat maissin viljelemiseksi Latviassa eivät olleet onnistuneet. Teollinen kehitys johti kuitenkin siihen, että 1980-luvulla oli lähellä, etteivät latvialaiset olisi enää olleet enemmistönä omassa maassaan. Siksi latvialaiset vastustivat niin uuden ydinvoimalan rakentamista Liepajan lähelle kuin Riian metronkin töiden aloittamista. Tämä tapahtui viime hetkellä. Mutta syksyllä 1969 meille kerrottiin kansallisuussuhteista vain vältellen.

Ystävyys edellytti maljojen taajaa kohottamista. Siihen tarkoitukseen oli oivallinen juoma, Riga balsam, ruskeisiin ruukkumaisiin pulloihin pakattu yrttijuoma, munkkien kehittämä. Isännät nauttivat sitä viisi prosenttiyksikköä miedommalla vodkalla laimennettuna, minä mieluummin aitona ja alkuperäisenä. Kun Riga balsamin lääkkeenomaista merkitystä oikein mainostettiin, raittiusmies Matti Järvenpääkin suostui maistamaan, hyville pyrkimyksillehän maljoja kohotettiin. En tuolloin aavistanut, että Riga balsam myöhemmin tulee eteeni ammattiasiana: 1990-luvun alussa Alko etsi myös Riga balsamin kautta jalansijaa Latviassa.”

Teksti: Heikki Koski

Vanhankaupungin yöelämää

maaliskuu 20, 2015 kirjoittaja admin

Kokemukseni Riian Vanhankaupungin yöelämästä eivät ole aina olleet miellyttävimpiä, joten illan oppaani on tarkoitus näyttää minulle toisenlainen Vanhankaupunki – sellainen, jossa kaupunkia voi ihailla omassa hyvässä seurassaan ja nainenkin viettää iltansa rauhassa miesturisteilta. Oppaakseni kohti iloisempaa Vanhaakaupunkia on lupautunut uusi tuttavuuteni, nuori Riiassa ikänsä asunut mies. Hän tuntee maansa underground- ja vaihtoehtokulttuurit kaikin puolin mainiosti, ja siksi hän uskoo voivansa parantaa käsitystäni Vanhankaupunginkin öisestä menosta. Tarkoituksena on tutustua pääasiassa erittäin valtavirtaisen Vanhankaupungin iloisempiin, vaihtoehtoisempiin klubeihin ja paikkoihin, joista kaupunkia voi tarkkailla joutumatta itse sen vilinään.

Vanhankaupungin laidan Rimin sisäänkäynti kulkee maan alle, josta löytyvät Riian vanhan linnan rauniot ja raunioista kulkukissojen valtakunta. Kaupasta löydämme joitakin herkullisia juustoja, joiden kanssa kuljemme sateisen Daugavan rantaa ja Akmens-sillan yli AB Dambikselle viettämään piknik-hetkeä. Juustoja maistellen ihailemme Vanhankaupungin siluettia, vilkuttelemme ohi kulkeville veneille, sadekuuro pyyhkäisee ylitsemme ja Vanhankaupungin Pyhän Jaakobin kirkon tornista nousee taivaalle sateenkaari. Kuljemme vielä AB Dambikselta Pārdaugavan puoleiselle rannalle. AB Dambiksen kylkeen on kirjoitettu viesti rakkaalle: ”I love you. I can’t live without you”, ja taustalla siintävät Vanhankaupungin kirkkojen tornit. Romantiikkaa täällä riittää.

Näkymä Vanhaankaupunkiin toiselta puolelta jokea

Huolimatta sateenkaarista ja rakkaudentunnustuksista emme ole erityisen romanttisella tuulella, joten otamme suunnaksi itse Vanhankaupungin ja sen kuppilat. Ensimmäinen kohteemme on Latvian yliopiston ja sen radiokanavan Radio Naban (http://radionaba.lv/) klubi Nabaklab Vanhankaupungin laidalla, Bastionikukkulan kupeessa. Radio Naba klubeineen ja Laba Daba -festivaaleineen ovat mainioita keinoja tutustua latvialaiseen musiikkiin, ja Nabaklabiin suunnataankin usein illalla katsomaan niin paikallisia kuin ulkomaisiakin indie-bändejä. Me olemme musiikkielämyksiä ajatellen valitettavasti liikenteessä liian aikaisin ja maistamme vain klubin voileipästudion antimia. Fetatortilla on maukas, eikä hinnalla pilattu.

Nälän selätettyämme jatkamme folk-klubi Ala pagrabsiin, tuttavallisemmin vain Alaan, joka sijaitsee lähellä Jēkabsin kasarmeja ja ruotsalaista porttia. Meno maan ainoalla folk-klubilla on jo alkuillasta vauhdikasta, kun musiikki soi ja ihmiset tanssivat paikallisen keittiön antimien ja oluen voimalla. Alassa järjestetään myös kansantanssi-iltoja sekä folk-konsertteja, mutta kokemukseni mukaan iltana kuin iltana Alassa voi nauttia iloisen juhlaväen seurasta, tanssista ja folk-musiikin rytmeistä.

Meidän on jätettävä Alan juhlat taaksemme, sillä meitä odottaa keikka Bubamarassa (nykyään jo suljettu) toisella puolella Vanhaakaupunkia. Siellä lavalla jo heiluu V.I.P.P. Basbočka (http://www.draugiem.lv/vippbasbochka) ja šlager-punk raikaa. Yleisö huutaa mukana ”Madara, Madara, kas tev traku padara?” ja pienen klubin täyttää riehakas riemu. Seuraavien iltojen ja oppaani kokemukset osoittavat, ettei tämä pienten bändien herättämä ilo ole poikkeus vaan sääntö Bubamarassa. Tumma, makea valmieralainen Brenguļu-olut virtaa, joukko keesipäitä jytistelee lavan edessä ja tarjouksessa olevat paksut pannukakut täyttävät juhlijoiden vatsat.

Bubamara (kuva: S.K.)

Silti kiiruhdamme pois näistäkin juhlista, sillä seuraavaan kohteeseemme on ehdittävä ennen hissien sulkeutumista kello kahdeltatoista. Otamme jälleen etäisyyttä Vanhankaupungin yön sykkeeseen ja kävelemme Radisson Blu Latvija -hotellille, jonka ylimmän kerroksen Bar Skylinesta voi tarkastella lähes kaikkia Vanhankaupungin päänähtävyyksiä yläilmoista. Iltainen asiakaskunta koostuu hotellin asukkaista ja muista turisteista sekä fiinisti pukeutuneista paikallisista kolmekymppisistä. Täällä kattojen yllä maistamme latvialaista erikoisuutta, kuumaa mustaherukkamehua maustettuna Riian balsamilla, ja yritämme tunnistaa eri rakennuksia yöllisten valojen joukosta. Rauhallisimmaksi ja parhaaksi näköalapaikaksi totean baarin naisten vessan.

Oppaani mukaan ilta Vanhassakaupungissa päättyy usein Ļeningradiin, joten päätämme vielä käydä tarkastamassa sen tunnelman. Matkan varrella pysähdymme vielä suositussa keikkapaikka Depossa. Tämä ilta siellä on varsin hiljainen: lisäksemme pöydissä istuskelee vain pari pientä joukkoa turisteja viereisestä hostellista ja tiskillä roikkuu kaksi latvialaispoikaa. Meno keikkailtoina on kuulemma aivan toinen, mistä todistanee myös vessojen varsin tahmea tunnelma.

Depon tiskillä

Suunnitelmamme mukaan päätämme illan Ļeningradiin, joka on vielä arkisena aamuyönä täynnä niin turisteja kuin paikallisiakin. Neuvostoasunnon tapaan sisustetussa baarissa esillä ovat Čeburaška, sosiaalinen realismi, neuvostoaikainen tapettimuoti sekä tietysti Leninin koko tuotanto. Brenguļusta siirrymme Medalus-hunajaolueen ja liitymme neuvostokodin sohville, baaritiskille ja terassille levittäytyneeseen hilpeään juhlaväkeen. Ļeningrad-illan aikana tutustun monenmoiseen kulkijaan Latviasta ja kauempaa, ja tapaanpa jopa suomea puhuvan latvialaistytön.

Oppaani onnistuikin tavoitteessaan mainiosti. Vanhakaupunki näyttäytyi minulle kierroksemme aikana iloisena ja elävänä, eikä lainkaan ahdistavana. Oikeastaan kaikki illan tuttavuudet olivat oikein positiivisia, samoin jokainen vierailemamme Vanhankaupungin klubi ja kuppila. Älkää siis epäröikö lähteä Vanhankaupungin hieman vaihtoehtoisempaan yöelämään – siellä iloa riittää ja ystävyyksiä solmitaan!

Lue kierroksen baarien tapahtumista niiden nettisivuilta tai mene paikan päälle:

Ala pagrabs, Smilšu iela 16 (kellarissa) – http://www.folkklubs.lv/ [EN, LV, RU]

Bubamara, Audēju iela 8 (sisäänkäynti käytävän päässä) – http://bubamara.lv/ [LV]

Ļeningrad, Kalēju iela 54 – http://www.leningrad.lv/ [LV]

Nabaklab, Zigfrīda Annas Meierovica bulvāris12 – http://www.nabaklab.lv/ [LV]

Skyline, Elizabetes iela 55 – http://www.skylinebar.lv/ [EN, LV, RU]

Kirjoittaja: Annika Suna

Riian kasvot: Matka historiallisiin työläiskaupunginosiin

maaliskuu 20, 2015 kirjoittaja admin

Pauls Bankovskiksen kirjassa Kyttiä, paukkuja ja rokkenrollia henkilö pyytää taksia ajamaan Sarkandaugavaan, ja taksikuski vastaa: ”Ai pöpilään, hä?” Psykiatrinen sairaala ei toki ole ainoa asia, varsinkaan nykyään, johon riikalaiset Sarkandaugavan mielissään yhdistävät, vaan kertoessani latvialaisille tutuilleni yöpyväni usein matkoillani Sarkandaugavassa on reaktiona suorastaan kauhistunut tyrmistyminen: ”Miksi ihmeessä?” Osa ystävistäni kuitenkin asuu tuossa Pohjois-Riian työläiskaupunginosassa, ja yksi heistä lupasi viedä minut kiertämään kotialueensa kiinnostavia paikkoja.

Oppaani on kolmikymppinen Sarkandaugavasta alunperin kotoisin oleva nainen, joka vuosia asuttuaan ulkomailla ja muualla Latviassa on nyt palannut Sarkandaugavaan, jonne hän on kunnostanut itselleen hurmaavan asunnon. Nyt hän on kutsunut minut pyörän kanssa vanhan Latvian aikaisen kerrostalon pihaan, josta lähdemme polkemaan kohti Kundziņsalan saarta, ja samalla oppaani kertoo minulle Sarkandaugavan vaiheista. Kaupunginosa on alunperin ollut huvila-alue, jossa sijaitsi vain suuria kartanoita talousrakennuksineen, ja 1700-luvulla Pietari I halusi rakentaa sinne toisen keisaripuutarhansa. Nykyään tämän puutarhan jäljellä oleva osio on psykiatrisen sairaalan piha, jonka ohitamme matkalla Kundziņsalaan. Muurien taakse ei näe tieltä kunnolla, mutta lammet ja istutusten suoraviivaiset kuviot näyttävät olevan tallessa.

Toisella puolella tietä psykiatrisesta sairaalasta seisoo valtava, hylätyn näköinen tehdasrakennus. Kyseinen ”keltainen hirviö” on entinen kumitehdas Provodņiks, yksi Sarkandaugavan ensimmäisistä suurista teollisuuslaitoksista. 1800-luvulla Riika alkoi vähitellen teollistua, ja Sarkandaugava satamaa läheisen sijaintinsa vuoksi kaupunginosista ensimmäisinä: huviloiden pihat ja keisarillinen puisto alkoivat täyttyä tehtaista ja tehdastyöläisten asuintaloista. Merkittävimpiä tehtaita ja työnantajia oli juuri Provodņiks, jonka rikkinäisistä ikkunoista lentelee nyt lintuparvia ja jonka pihalla majavat järsivät oksia pesiensä tarpeiksi.

Provodņiks

Sarkandaugavan historia on osittain myös Kundziņsalan historiaa – erityisesti alkaen Provodņiksin ajoista. Kundiņsala on kasvava saari, joka on yhdistynyt useista pienistä saarista ja joka kasvaa edelleen, kun sen rannat suottuvat. Ennen sen muodostaneille saarille tuotiin lautoilla Pārdaugavan puolelta lehmiä laiduntamaan, mutta 1800-luvun alussa laivojen kulun helpottamiseksi saarten ympäristöä syvennettiin, ja vähitellen Kundziņsalalle alkoi asettua kalastajia, veneenrakentajia sekä merimiehiä myös asumaan vakituisesti. Vuosisadan lopulla Provodņiks aloitti toimintansa, ja tehdas tuki työntekijöidensä asettumista Kundziņsalalle asumaan, jolloin Kundziņsala sai nykyisenkaltaisen ilmeensä maaseutumaisena pientaloalueena.

Me saavumme saarelle vuonna 1959 rakennettua siltaa pitkin, jota ennen liikenne mantereen puolelle sujui venein, ohitse suurten öljysäiliöiden, katsellen molemmissa suunnissa kohoavia sataman nostokurkia. Saaren rannassa tönöttää joitakin asuntovaunuja sekä -vene, ja ohitsemme pyöräilee verkkaiseen tahtiin mies kukkien kanssa pienen tytön istuessa sivuttain tarakalla. Ohitettuamme pienet entiset siirtolapuutarhat saavumme päällystämättömälle tielle, jota ympäröivät pensaat ja pusikot, puisin aidoin rajatut rehevät omenapuutarhat ja somat, pienet puu- ja kivitalot. Vapaapalokunnan ja teknisen ammattikoulun rakennukset seisovat jyhkeinä lähellä saaren ainoata bussipysäkkiä. Muistot Latgalen pyöräretkeltä tulevat elävinä mieleeni, mutta yksi asia poikkeaa todellisesta maaseudusta: saaren erikoinen äänimaisema. Täällä koirat haukkuvat aitojen takana, ruohonleikkuri säksättää ja lapset kirkuvat leikeissään kuten maaseudullakin, mutta taustalla hengittävät kaupunki ja satama jatkuvaa huminaansa, välillä kovempaa korahdellen.

Kundiņsalan 13. linja – edelleen latviaksi sekä venäjäksi

Kundziņsalalta palatessamme mantereelle käännymme vasemmalle kohti toista tärkeää sarkandaugavalaista tehdasta, Aldariksen olutpanimoa. Sen nykyaikaisempia osia ympäröi edelleen koristeellinen tiilirakennus ja sisäpihalla näkyy vastikään restauroitu, kultainen pyhimyspatsas vanhan rakennuksen seinässä. Aldariksen vanhat tehdasrakennukset ovatkin eräitä harvoista lähes muuttumattomina alkuperäisessä asussaan säilyneistä Riian tehdasrakennuksista.

Tehtaan perustajan Johannes Dauderin asuintalo, Latvian Toisen maailmansodan aikaisen presidentin Kārlis Ulmaniksen huvila ja nykyinen latvialaisen kulttuurin museo Dauderi, puistoineen on aivan tehtaan takana. Matkalla ohitamme ystäväni entisen koulun, Riian 28. lukion, ja koiria ja lapsia ulkoiluttavien ihmisten välitse poljemme Aldariksen puiston perälle kukkulan juurelle. Kannamme pyörät ylös, missä meitä odottavat harmaat linnan rauniot – jotka tosin eivät koskaan todella ole muodostaneet linnaa, vaan ne on 1800-luvulla rakennettu raunion näköisiksi. Päivä on aurinkoinen ja rauhallinen, ja tiedän, etten hämärämmissä olosuhteissa tänne haluaisikaan tulla. Tuntemustani lisää raunioiden sisäseinään punaisella kirjoitettu graffiti: ”BLOOD”. Lepohetken riitettyä kannamme pyörämme kukkulalta alas ja saavumme graffitien peittämälle aidalle, joka ympäröi komean näköistä Dauderi-museota. Nyt museo kuitenkin on kiinni, joten jatkamme matkaa kohti Sarkandaugavan asuinalueita.

Keinotekoinen ”rauniolinna” Aldariksen puistossa

Ohitamme venäjänkielisen Puškinin lyseon ja kukkulalla aluetta, valitettavasti suljettujen porttien takana, vartioivan luterilaisen Pyhän kolminaisuuden kirkon (Sv. Trīsvienības luterāņu baznīca). Toisella puolella Sarkandaugavas ielaa yksittäisten kivisten ja puisten pientalojen joukossa seisoo suuria, rapistuneita ja viehättäviä viime vuosisadan alun kivikerrostaloja. Talojen sisäpihoilta avautuvat omat valtakuntansa: asukkaat ovat kokoontuneet pöytien ympärille jutustelemaan, pelaamaan korttia, tupakalle portaille, he huutelevat toisilleen, pääasiassa venäjäksi, avoimien ikkunoiden kautta, ja kaiken keskellä vilistävät lapset, koirat ja kulkukissat. Näillä sisäpihoilla tuntuu vielä elävän Vārnu ielas republikan (latvialainen 1900-luvun alun työläis-Riiasta kertova lastenkirja) henki. Paljon kauniita taloja jää Aptiekas ielan ja Sarkandaugavas ielan väliselle alueelle, ja jylhin sisäpiha löytynee, kun livahtaa korkeasta portista Sarkandaugavas ielalta oikealle ennen Ceļinieku ielaa. Tilta ielan ja Patversmes ielan kulmauksessa ohitamme yhden alueen vanhimmista taloista, jossa sarkandaugavalaiset ovat sen alkuajoista voineet käydä apteekissa ja voivat yhä edelleen.

Hieman toisenlaiset ovat näkymät täällä Tilta ielan toisella puolella. Maisemaa hallitsevat parin korttelin verran sievät, puiset pienkerrostalot. Kaduista mennyttä aikaa eniten henkii luultavasti Priežu iela, jolla ei näytä olevan yhtäkään sitten Toisen maailmansodan rakennettua taloa. Näillä kaduilla tulee ilmi myös alueen arvostuksenpuutteen syy: alkoholiongelmaisten määrä kaduilla lienee samaa luokkaa huonomaineisen Maskačkan kanssa. Kuitenkin vierailijana vanhan ajan tunnelmista on helppo nauttia, kun vastaan tulee sellaisia ihmeitä historian hämäristä kuin esimerkiksi Āžu iela 2, joka on myös yksi alueen vanhimpia rakennuksia, pieni kivinen asuintalo, joka vähittäisen maahanvajoamisen vuoksi näyttää nykyään tonttuväen kodilta. Kuitenkin voi nähdä, että talossa edelleen asutaan.

Priežu ielan puuarkkitehtuuria

Sīmaņa ielan ja Duntes ielan risteyksessä ohitamme vielä erikoisen linnamaisen kivitalon ja päätämme kierroksen ystäväni remontoiman, kauniin sarkandaugavalaiskodin teehetkeen. Vaikka useiden riikalaisten suhtautuminen tähän vanhaan työläisalueeseen on penseää, olemme minä ja myös tänne tuomani riikalaistuttavat löytäneet Sarkandaugavasta sellaista tunnelmaa, jota emme muualla Riiassa, edes sen muilla puutaloalueilla tai Maskačkassa, ole kokeneet. Erityisen näppärästi retki Sarkandaugavaan sujuu pyörillä, joilla matka keskustasta kestää parisenkymmentä minuuttia, ja Sarkandaugavan sekä Kundziņsalan kierros ihailu-, lepo- ja valokuvauspysähdyksineen vie alle kaksi tuntia.

Lisää Sarkandaugavasta ja Kundiņsalasta latviaksi Cita Rīga -portaalissa:

http://citariga.lv/lat/sarkandaugava/ [LV]

http://citariga.lv/lat/kundzinsala/ [LV]