kirjallisuus

Vizma Belševica: Bille
Suom. Mirja Hovila
Paperiporo, 2019

Vizma Belševican (1931–2005) Bille on pienen tytön uhmakas trauma-albumi 1930-luvulta. Karua lapsuutta kaunistelemattomasti kuvaava omaelämäkerrallinen trilogia on noussut klassikon asemaan Latviassa.

Kiusankappale, köntys, maanvaiva, tollo, soppakoura. Sillä tavalla äiti ja mummi ovat kutsuneet pian koulun aloittavaa Billeä niin kauan kuin tyttö muistaa. ”Aina sinua saa hävetä!” -tokaisua seuraa usein läimäytys. Billeäkin hävettävät monet asiat – hänhän on niin ruma, kömpelö ja köyhä. Isääkin pitää hävetä, sillä koskaan ei tiedä, millaisessa kunnossa hän saapuu kotiin. Toisaalta alkoholisti-isä on niitä harvoja aikuisia, jotka asettuvat ajoittain Billen tueksi enimmäkseen tunnekylmiä aikuisia vastaan.

Nykykielellä ilmaistuna Bille elää jatkuvassa hellyysvajeessa ja stressissä – teet niin tai näin, aina väärin päin. ”On yksi sanonta, juuri tuosta meidän likasta: tyhmä sinä olet, vaikket nätti olekaan” (s. 244), Billen äiti sanoo lapsensa kuullen. Traumaattista menneisyyttä ja mielenterveysongelmia enteilevää tulevaisuutta viestii työläistaustaisen Billen elämä Riiassa. Eivätkä sukulaisvierailut maallekaan ole varsinaisia huviretkiä.

Bille koostuu 26 itsenäisestä tarinasta, jotka on kerrottu samannimisen lapsen näkökulmasta. Bille-tyttö ihmettelee aikuisten ilkeyttä ja epäloogista käyttäytymistä, hämmentyy, nolostuu, loukkaantuu. Hän myös suuttuu epäoikeudenmukaisuudesta – onneksi, sillä kapinassa ja uhmassa on selviytymisen siemen! Bille ei ole toki ainoa lapsi, joka joutuu tuntemaan nahoissaan aikuisten ylivallan. Billen hyvän ystävän Ausman ja hänen siskonsa säännöllisiin selkäsaunoihin riittää syyksi heidän isänsä huono tuuli.

1930-luvun Riiassa, kuten ei tuolloin muuallakaan Euroopassa ollut tapana analysoida lapsiin kohdistuvaa henkistä ja fyysistä väkivaltaa, saatikka puuttua siihen. Billen perhe kuulee, miten yläkerran Ausmaa ja hänen siskoaan kuritetaan, mutta väliin ei mennä. Sydäntä vihlaisee erityisesti Billen luokkatoveri Ērika, joka on kuin lapsirobotti. Voi vain arvailla, millaista laiminlyöntiä ja yksinäisyyttä ekaluokkalainen ”apaattinen ja tyhjäsilmäinen Ērika” on jo joutunut kokemaan.

Kaikesta kurjuudesta ja masentavuudesta huolimatta teos ei ole masentava, vaikka samoja lannistavia lauseita toistetaan turhankin tiuhaan. Belševica kirjoittaa elämänmakuisesti väärinymmärretystä tytöstä, jolla äly leikkaa ja mielikuvitus laukkaa. Tarinoissa on myös paljon tragikomiikkaa. Ja onhan Billen elämässä valoisiakin hetkiä. Joskushan aikuiset ovat myös armeliaalla tuulella, heittävät lantin, ompelevat nukelle hameen, antavat herkkuja tai kehuvat lukutaitoa. Bille lähetetään usein ”tätikullan” luokse maalle. Tätikultakin antaa välillä vitsaa, mutta Bille saa silti melko vapaasti seikkailla serkkutytön kanssa – kunhan lehmät tulee paimennettua. Myöhemmin Bille löytää pakopaikan ja – kuten Belševican myöhempi elämä todistaa – myös paremman tulevaisuuden kirjoista.

Aikuisten sanomisia kuvatessaan Bille-tyttö tulee välittäneeksi tietoa myös yhteiskunnallisista ja sosiaalisista oloissa. Nuori Latvian valtio näyttäytyy kovin kahtiajakaantuneelta luokkayhteiskunnalta, jossa rikkaat ylenkatsovat köyhiä ja köyhät kantavat rikkaille kaunaa. Tarinassa Itsenäisyysjuhla Bille ja mummi jäävät kuuntelemaan kadulle presidentti Kārlīts Ulmanīsin puhetta kansalle. Kun yksi nainen erehtyy huutamaan presidentille eläköötä, mummu kivahtaa: ”Senkin ämmä! Mitä Jumala on sinulle antanut, mitä Ulmanis? Omin avuin täällä on elettävä!” (s. 168). Sanomalehdistökään ei ole puolueeton; kirjoitetaan rikkaiden saavutuksista ja köyhien rikoksista.

Belševica kuvaa osuvasti sitäkin, miten katkeruus ja epätasa-arvoisuus vallitsevat omankin perheen sisällä; parempiosaiset nöyryyttävät köyhempiä perheenjäseniään ikään ja sukupuoleen katsomatta. Lapset jäävät toiseksi, kun aikuiset järjestävät draamaa sukulaisvierailuilla nokitellen, riidellen ja jopa nyrkein tapellen. Ystävyyssuhteitakin rasittavat kateus tai näyttämisenhalu.

Vizma Belševica on Latvian kansainvälisestikin tunnetuimpia kirjailijoita, jonka teoksia on käännetty noin 40 kielelle. Häntä on pidetty myös varteenotettavana ehdokkaana Nobelin kirjallisuuspalkinnosta puhuttaessa. Vaatimattomista oloista ponnistanut Belševica debytoi runoilijana vuonna 1955. Neljännen runokokoelman jälkeen neuvostovalta määräsi hänet muutamaksi vuodeksi julkaisukieltoon 1970-luvun alussa. Bille-trilogian enimmäinen osa julkaistiin ensin emigranttien toimesta Yhdysvalloissa vuonna 1992 ja kolme vuotta myöhemmin Latviassa. Mirja Hovilan suomennos välittää notkeasti ja vivahteikkaasti myös puhe- ja murrekieltä.

Belševican Billellä ja hänen virolaiskollegansa Leelo Tungalin Toveri lapsella (suom. Anja Salokannel) on paljon yhtymäkohtia. Molempien pohjalta on tehty myös elokuva, joka on lisännyt entisestään kiinnostusta omaelämäkerrallisia neuvostoajasta kertovia kirjoja kohtaan. Paperiporo-kustantamo on julkaissut aikaisemmin Inguna Ula Cepīten romaanin Ulsiks, Neuvosto-Latvian lapsi (2017, suom. Mirja Hovila). Mainittakoon vielä Nora Iksenan ”Mātes piens” (Äidinmaito), joka on yksi vaikuttavimmista romaaneista äiti-tytär-suhteesta ja neuvostoajan vaatimista uhrauksista. Toivottavasti sekin saadaan suomeksi. Pieni ihminen suuressa neuvostotodellisuudessa on aihe, jota ei ole ammennettu tyhjiin niin kauan kuin löytyy loistavia kirjailijoita, jotka kirjoittavat siitä.

Heidi Iivari

Kirjoittaja on Tartossa asuva suomentaja, kirjallisuuskouluttaja ja lavarunoilija, joka viihtyy paremmin Riiassa kuin Tallinnassa.

Bille on saatavana myös Rozentals-seuran nettikaupassa.

Kodiksamia-kirjallisuuspalkinnon kuusi ehdokasta valitaan vuonna 2018 kahdeksannen kerran. Palkinto myönnetään vuosittain merkitykselliselle elävälle tai kuolleelle, uudelle tai iankaikkiselle, suomalaiselle tai ulkomaiselle kirjoittajalle, kauno- tai tietokirjailijalle. Tärkein palkitsemisperuste on unohtumaton lukuelämys. 6.12.2018 julkistettavalle voittajalle luovutetaan henkilökohtaisesti Kodiksamia-palkinto, 30 000 ohraryyniä. Raadin ainoa jäsen ja palkinnon perustaja on sanamaija Heli Laaksonen.
Jokainen lukija voi antaa itsekin oman Kodiksamia-palkintonsa. Älä tyydy muiden palkintojulistuksiin. Valitse itse kuusi kirjasuosikkiasi ja jaa ne muiden kanssa – pidät samalla kirjallisuuden päätä pinnalla.

Kodiksamia-palkintolistan kirjoista puuttuu parasta ennen -merkintä ja valtakunnanraja. Ne ovat ajattomia ja rajattomia, puoleensa vetäviä kirjoja. Vuoden 2018 ehdokkaita yhdistää filosofeeraava, ikiaikaisia ja päivänkohtaisia yhdistävä ote. Mukana on esseemäisiä tietokirjoja, dokumenttiteos, runoantologia, lastenkirja ja sukupolviromaani. Tällä kertaa kaikki teokset ovat 2000-luvulla julkaistuja. Suomalaisten teosten lisäksi listalla on virolainen, latvialainen ja saksalainen alkuteos.
Vuoden 2018 Kodiksamia-kirjallisuuspalkintoehdokkaat ovat:

* Heidi Jaatinen: Koski (Gummerus 2018)

Jylhä, veikeä ja runollinen sukupolviromaani Koski marssittaa sydämiin sadan vuoden aikaisia tapahtumia ja kohtaloita ja ihmisten siteitä toisiinsa, 1900-luvun alusta näihin päiviin. Heidi Jaatisen vetävät verbit, ainutlaatuiset tunneilmaisut, viisaat mielenliikahdusten kuvaukset ja loistokas yksityiskohtien taju antavat lukijalle suvannot ja kosket sukellella pitkät päivät, toivoen, ettei 650-sivuinen kirja vain vielä loppuisi. Ruokakuvauksia rakastavalle teos on suunnaton herkkuaitta. ”Hän aloitti mustikkakiisselistä eli hienommin sanottuna mehukastekkeesta, keitti sen kanssa mannaryynivanukasta, vaikka tiesi, että se oli liian juhlavaa aamiaiseksi. Mutta hän hämmensi, kuin uhalla. – – Hän paistoi haukea, keitti häränpolvesta keittoa, kaulitsi näkkileipää ja ja leikkasi savustettua liikkiötä painikkeeksi.”

* Atis Klimovics: Silakkaa ja muita jumalan ihmeitä. Latvian lähihistoriaa elämäntarinoina. (Rozentals-seura ry. 2018). Latvialainen alkuteos Personiska Latvija. Suom. Annika Suna.

Mitä naapurimaissamme onkaan viimeisimpien vuosikymmenten aikaan tapahtunut! Millaista oli oikeasti elää absurdin neuvostohallinnon määräysvallan alla? Miltä tuntuikaan vapaus, kun se vihdoin koitti? Miten selviää ilman katkeruutta – vai selviääkö? Pitkään saatiin odottaa suomennosta kriisialuetoimittaja Atis Klimovicsin toimittamasta alkuperäisteoksesta, jossa hän on haastatellut tavallisia ja epätavallisia latvialaisia, pahoissa paikoissa taistelleita, kotipihoissa kaivanneita ihmisiä. Kaksikymmentä värikästä, uskomatonta elämäntarinaa valokuvineen avaa lähihistorian menoa elävästi ja suorasukaisesti. Kirjan voi tilata omakseen seuran nettikaupasta.

* Janne Saarikivi: Suomen kieli ja mieli (Teos 2018)

Janne Saarikiven Suomen kieli ja mieli pitäisi painaa kultakirjaimin hopeapaperille ja määrätä pakolliseksi lukemistoksi jokaiselle maailman lukutaitoiselle. Terävää, vitsikästä ja viiltävää pamflettimaista kirjaa lukee huudahdellen ja vaikeroiden. Saarikivellä on pääkoppaa ajatella ja pokkaa sanoa suoraan. Mitä meistä jää, jos luovumme suomesta, vaihdamme sen hilpeinä angloamerikkalaiseen kulttuuriin luullen kansainvälistyvämme? Kielien, kulttuurien ja luonnon monipuolisuuden tärkeä ylistyslaulu. ”Maailmassa, joka on vapauttanut meidät orjuudesta, tyydyttänyt välttämättömät materiaaliset tarpeet ja antanut taidon lukea ja kirjoittaa, ihmisillä on vapaus valita mitä he syövät, kuinka pukeutuvat ja kenen kanssa menee naimisiin. Silti syystä tai toisesta emme näe ympärillämme runsaasti tupsukenkiä, kaftaaneja, korkeita hattuja ja kumipukuja, vaan lähinnä pelkästään farkkuja, T-paitoja ja tennareita. Kun kaikki saavat valita asuinpaikan, uskonnon ja kielen, tuloksena ei ole kulttuurin rikkaus ja varioivuus vaan se, että ihmiset matkivat pelokkaina toisiaan ja tyytyvät valtavirran identiteetteihin.”

* Britta Teckentrup: Muistojen puu (Lasten Keskus 2013). Englanninkielinen alkuteos The Memory Tree. Suom. Tuula Korolainen.

Muistojen puu on kirkas ja haikea kuvakirja vanhan ketun kuolemasta ja metsän eläinten surusta. Saksalainen kirjailija-kuvittaja Britta Teckentrup kuvaa kuoleman elämään kuuluvana kuin syksyn hiljaisen saapumisen, ei lainkaan arkipäiväisenä tai ahdistavana. Vaikka teos on lastenkirja, se antaa lohtua aikuisellekin viisaalla luonnonsymboliikallaan. Kuvat ja värit ovat lempeässä harmoniassa sanoman kanssa – Teckentrupin kynästä kaikki tyynni.

* Mikita Valdur: Kantarellin kuuntelun taito. (Sammakko 2018). Suom. Anniina Ljokkoi.

Kielitajusta, luontosuhteesta ja herkkävaistoisuudesta meidät itämerensuomalaiset tunnetaan. Kaupungistuminen, teknistyminen ja tehokas eurooppalaistuminen tekevät meidät levottomiksi ja vieraiksi tässä maailmassa. Virolainen Mikita Valdur filosofeeraa lohdullisesti metsän siimekseen kutsuvassa esseeteoksessa Kantarellin kuuntelun taito. Hän kutsuu luottamaan alkuvoimaiseen ugrilaiseen vaistoon – ja ottamaan mallia itsepintaiselta, omia rihmastojaan kulkevalta kantarellilta. Monet esimerkit kumpuavat virolaisesta ympäristöstä, mutta ovat sellaisenaan siirrettävissä suomalaisen metsäkansan mielenmaisemaan. ” – tuo kummallinen vihreä vaisto, synnynnäinen herkkyys luonnolle, on kaikkein vanhinta ja arvokkainta itämerensuomalaista kulttuuria. Se on taitoa huomata elämää ympärillään, isovanhemmilta saatuja viisauden jyviä, tietoa hyvistä sieni-, marja- ja kalapaikoista, synesteettistä värinää, sääherkkyyttä, paikantajua sekä kirjavaa hengentilojen rikkautta, joka tekee luontokokemuksesta valaisevan kulttuurikokemuksen.”

* Mart Velsker – Tõnu Tender: Keele maitsest (EKSA ja Eesti keele instituut 2018).

Esimerkillinen teos kaikille maailman kulttuureille on tämä silkkaa kielirunoutta sisältävä suurteos. Keele maitsest (siis ’kielen mausta’) sisältää 351 vironkielistä kieltä käsittelevää runoa eri tekijöiltä parin sadan vuoden takaa tähän päivään. Kieltä ihailevia, sättiviä, ihmetteleviä ja sen olemuksesta ammentavia, kekseliäitä, liikuttavia ja nostattavia runoja voi lukea aina uudestaan. Kannet ovat aiheeseen sopien kullankarvaiset, taitto taitava, toimitus timanttinen. Nauttiakseen teoksesta tulee osata viroa – jo yksinään Keele maitsest on syy opetella kieli!

Kodiksamia-kirjallisuuspalkinnon nimi juontuu syntysijoiltaan Kodiksamin kylästä. Kodiksami on eloisa kulmakunta Rauman Lapissa, vastikään se pokkasi Vuoden satakuntalainen kylä -huomionosoituksen.
Ensimmäisen Kodiksamian vuonna 2011 sai Tapio Koivukari romaanistaan Ariasman – Kertomus valaanpyytäjistä. 30 000 ryynin palkinto ojennettiin 2012 Eeva Kilvelle hänen teoksestaan Kuolinsiivous. 2013 Kodiksamian vastaanotti runoilija Lealiisa Kivikari teoksestaan Talo Kalliosaarella. 2014 palkittiin Juha Hurmeen Nyljetyt ajatukset, 2015 romaanikirjailija Unto Seppänen Kyynäräisen Sohvi ja kylänrieha, palkinnon otti vastaan hänen poikansa Esa Seppänen. 2016 voittaja oli Olli Heikkosen runoteos Regional-express, 2017 Katja Kallion romaani Yön kantaja.

Kodiksamia-palkintoraati muistuttaa vielä: tee sinäkin oma parhaat kirjat -listasi!

Silakkaa ja muita jumalan ihmeitä -kirjan voit tilata täältä.

Lisää Kodiksamiasta täältä.