Melkein miljoona ruusua Raimonds Paulsilta

Useimmat suomalaiset tuntevat vain yhden latvialaisen sävellyksen – eivätkä edes tiedä, että se on latvialainen. Raimonds Paulsin Miljoona ruusua nousi vuonna 1984 Vera Teleniuksen tulkintana levymyyntilistojen ykköseksi, ja Alla Pugatšovan venäjänkielinen versio  soi radiossa kyllästymiseen saakka. Entisessä Neuvostoliitossa Million alyh roz oli yksi kaikkien aikojen eniten myytyjä levyjä. Tarkkoja myyntilukuja ei ole julkaistu, mutta arviot liikkuvat viiden tai kymmenen miljoonan kappaleen välillä.

Ongelmalliseksi asian tekee se, että Pugatšovan ja Teleniuksen ruusuilla on hyvin vähän tekemistä Leons Briedisin alkuperäisen latviankielisen laulutekstin kanssa. Dāvāja Māriņa meitiņai mūžiņu (Mara lahjoitti tytölle elämän) on herkkä laulu äidin ja tyttären suhteesta ja sukupolvien jatkumisesta. Se voitti vuonna 1981 Latvian radion ja television Mikrofons-laulukilpailun, jossa sen esittivät Aija Kukule ja pieni Līga Kreicberga. Tekstissä ei puhuta ruusuista mitään. Tarina kertoo, että Pauls sävelsi laulun varta vasten Līgalle lohdutukseksi, koska oli moittinut tätä liian ankarasti kuoroharjoituksissa ja tyttö oli ruvennut itkemään..

Mikrofons-laulukilpailu, Mikrofona aptauja, oli Latviassa instituutio. Sen muistavat kaikki neuvostoaikana kasvaneet latvialaiset. Mikrofons oli alun perin Latvian radion uutis- ja ajankohtaisohjelma, samantapainen kuin Ylen entinen Tänään iltapäivällä. Se tuli radiosta samaan aikaan kuin Amerikan äänen latviankielinen ohjelma, ja yleisön houkuttelemiseksi uutisten ja poliittisten kommenttien lomassa lähetettiin paljon kevyttä musiikkia, jopa länsimaista. Tutkimusten mukaan 80 % latvialaisista seurasi ohjelmaa. Vuonna 1968 käynnistettiin radion ja television yhteinen Mikrofons-laulukilpailu, jossa valittiin kuluneen vuoden paras laulu. Kilpailu jatkui vuoteen 1994 asti.

Raimonds Pauls syntyi Riiassa vuonna 1936 ja suoritti konservatoriossa tutkinnon pianonsoitossa. Hänestä tuli suosittu jazzpianisti, ja hän jatkoi samaan aikaan konservatoriossa sävellysopintoja Jānis Ivanovsin johdolla. Paulsin yritykset yhdistää jazzia ja latvialaista kansanmusiikkia saivat aluksi ideologisista syistä moitteita, sen sijaan balettimusiikki ja kuorosävellykset keräsivät palkintoja. Paulsista tuli myös tuottelias elokuva- ja teatterisäveltäjä.

Viime vuonna 80 vuotta täyttänyt Pauls on Latviassa juhlittu mestari, joka tunnetaan kotimaassaankin parhaiten lauluistaan. Paulsilla on loistava kyky kirjoittaa omaperäisiä, mieleenpainuvia melodioita, ja vuosina 1968 – 1982 hän voitti miltei joka vuosi Latvian radion ja television laulukilpailun. Tekstit olivat aina hyvien runoilijoiden tekemiä. Jos Latvia olisi niinä vuosina voinut osallistua Eurovision laulukilpailuun. Paulsin sävelmät olisivat varmasti sijoittuneet kärkisijoille.

Näinä vuosina Neuvosto-Latviasta ei kuitenkaan paljon liikuttu lännessä. Sopotin laulukilpailussakin Puolassa Paulsin Mēmā dziesma (Tava balss) jäi vuonna 1976 toiselle sijalle, koska sosialistisen etiketin mukaan voittajasävelemän piti olla venäjänkielinen, jos se edusti Neuvostolliittoa. Ykkössijalle nousi sillä kertaa Irina Ponarovskajan Molba.  Korvikkeeksi Paulsista tuli kuitenkin 1980-luvulla yksi koko Neuvostoliiton suosituimmista viihdesäveltäjistä, jonka lauluista tähdet kilpailivat. Hän alkoi tehdä lauluja parhaiden venäläisten runoilijoiden teksteihin, tulkitsijoina Alla Pugatšova, Valeri Leontjev sekä ”yleisliittolaiseen” maineeseen noussut loistava latvialainen laulajatar Laima Vaikule.

En ole onnistunut saamaan selville, miksi Maran lahjasta tuli Million alyh roz. Leons Briedis on Latviassa tunnettu runoilija ja kääntäjä, mutta alkuperäinen teksti olisi kieltämättä ollut vaikea kääntää. Minulle on kerrottu, että Marina (diminutiivi nimestä Mara) liittyy latvialaiseen mytologiaan. Miljoonan ruusun tekstittäjä Andrei Voznesenski ei hänkään ollut mikään turha iskelmänikkari. Hän oli yksi sukupolvensa juhlituimmista venäläisistä runoilijoista, Neuvostoliiton Saarikoski. Laulun aiheena on georgialaisen maalarin Pirosmanin kuuluisa maalaus. Venäjänkielisen tekstin nyanssit ovat valitettavasti kadonneet Vera Teleniuksen versiosta, jossa ei ole Voznesenskilta jäljellä muuta kuin koukku ”miljoona ruusua”. ”Helakanpunaiset” ruusutkin ovat suomenkielisessä tekstissä latistuneet tavallisiksi punaisiksi ruusuiksi, jotka tuovat mieleen marketin erikoistarjouksen. Venäjän ja suomen lisäksi laulusta löytyy mm kiinan-, korean-, vietnamin ja ruotsinkieliset versiot.

Raimonds Paulsin poliittinen ura olisi pitemmänkin jutun arvoinen. Hänet nimitettiin vuonna 1988 Latvian kulttuuriministeriksi ja hän hoiti tehtävää vuoteen 1993 saakka, siis koko vaikean siirtymäkauden ajan. Vuonna 1999 hän oli ehdolla Latvian presidentiksi ja menestyi vaaleissa yhtä hyvin kuin Hillary Clinton – siis sai eniten ääniä mutta ei tullut valituksi. Valitettavasti en tunne Latvian politiikkaa niin hyvin, etten osaa sanoa, oliko hän vain keulakuva – vertaa julkkikset Suomen eduskunnassa – vai itsenäinen poliittinen aj

attelija. Ruusuja hänelle on kuitenkin kertynyt runsaasti.

Laulu Marinan tyttärestä elää edelleen. Hyvä esimerkki tästä on YouTubesta löytyvät video, jossa Latvian tunnetuin räppäri Ozols esittää sen stadionilla kymmentuhatpäiselle yleisölle. Kaikki osaavat laulun ulkoa ja yhtyvät kertosäkeeseen.

 

Ozolsin ”Miljoona ruusua” oli tässä. Pikku Līgan alkuperäinen esitys on löytyy sekin YouTubesta

 

https://www.youtube.com/watch?v=GzwAKjlwZ7c

 

YouTubessa on myös Latvian televisiossa vuonna 2007 lähetetty tribuuttiohjelma, jossa lukuisat tunnetut laulajat esittävät laulun Mēmā dziesma (Mykkä laulu). Mestari itse on pianon ääressä

 

]

 

ja lopuksi alkuperäinen Mikrofons-voittaja Mēmā dziesma 1976 nuorekkaan parin Nora Bumbieren ja Viktors Lapcenoksin tulkintana

 

Sadan vuoden kuluttua Piebalgassa

Edesmennyt elokuvahistorioitsija Peter von Bagh tapasi sanoa, että iskelmät ovat kansakunnan salainen historia. Väite on helppo allekirjoittaa, kun ajattelee Suomea. Heili Karjalasta, Satumaa tai Viidestoista yö ovat aikansa kuvia. Mutta jos iskelmät ovat tärkeä osa historiaa, mitä me tiedämme muiden kansojen historiasta? Jokainen musiikista kiinnostunut tuntee amerikkalaisen populaarimusiikin historiaa, ehkä myös hieman saksalaista ja ranskalaista, mutta entä Euroopan pienet maat?

Muutama vuosi sitten jouduimme automatkalla Bauskaan, pikkukaupunkiin Latviassa lähellä Liettuan rajaa. Linnan puistossa oli käynnissä festivaalit: oluttelttoja, bändejä ja tuhatmäärin yleisöä. Ohjelmisto oli täysin outoa, mutta yleisö lauloi innostuneesti mukana. Mistä nuo laulut kertoivat, kuka oli ne tehnyt, mitä ne kertoivat maan historiasta? Päätin silloin ryhtyä ottamaan selvää, mikä on latvialaisen musiikin (minulta) salattu historia. Tässä blogissa käyn läpi löytöretken tuloksia.

(Vielä muutama vuosi sitten olisi ollut erittäin vaikeaa tutkia pienten maiden populaarimusiikin historiaa. Levyjä oli hankala saada, kirjallisuutta vähän ja sekin oudoilla kielillä. Internet on muuttanut kaiken, ja YouTubesta voi nykyisin löytää tuhansia latvialaisia lauluja eri vuosilta. Mikä parasta, levyjen lisäksi netistä löytyy television musiikkiohjelmia, elokuvia ja konserttiäänityksiä. Latviankielisestä (ja usein myös englanninkielisestä) vikipediasta löytyy taustatietoja).

Mikä sitten on tyypillistä latvialaista musiikkia? Kun Latviasta puhutaan, ei voida sivuuttaa Raimonds Paulsia. Latvian kulttuuriministeriön sivuilla Pauls mainitaan yhtenä maan kansallisen kulttuurin suurista nimistä – eikä suinkaan vain siksi, että hän oli myöhemmin itsekin monta vuotta kulttuuriministerinä. Raimonds Pauls oli Latvian Toivo Kärki, joka voitti kaikki 1970- ja 1980-luvuilla  sävellyskilpailut. Hänen laulunsa kaikki tuntevat. Paulsin tuotantoon joudutaan palaamaan vielä monta kertaa, mutta ensimmäiseksi haluan esitellä laulun, joka osuu mielestäni latvialaisuuden ytimeen. Se on Raimonds Paulsin ja Leons Briedisin Pēc simt gadiem Piebalgā, Sadan vuoden kuluttua Piebalgassa.

Jos haluaa nähdä aitoa Latviaa, pitää käydä maassa juhannuksena, mieluiten Riian ulkopuolella. Latviassa juhannusta juhlitaan vanhalla paikallaan kalenterissa kolme päivää. Kaikki kaupat ovat kiinni, ruokaa saa vain suurimmista hotelleista. Emännät leipovat piirakoita ja valmistavat juhannusjuustoa. Hyvissä ajoin ennen juhlaa maanteiden varrelle ilmestyy myyjiä, joilla on tarjolla tammenlehtiseppeleitä, eikä ole harvinaista nähdä, miten ronski rekkamies pysähtyy ostamaan kukkia kotiin. Juhannuksena kaikki suuntaavat maaseudulle, kokkotulet palavat, ja kansallispukujakin näkyy.

Pēc simt gadiem Piebalgā on juhannuslaulu samalla lailla kuin virolaisten Saarenmaan valssi, laulu nopeasti ohi menevästä juhannusyöstä. Raimond Valgren ja Debora Vaarandin Saarenmaan valssissa lauletaan ”ne yöt ovat valkeat, kuluvat kohta, nyt pellavapäätä et omaksi saa”. Leons Briedisin tekstissäkin muistutetaan, että juhannusyö on lyhyin vuoden kaikista öistä, ja lyhyitä ovat myös onnen hetket.

Īsa bija Jāņu nakts
Par visāmi naksniņāmi

Toisin kuin Saarenmaan valssissa, rakastavaiset lupaavat kuitenkin tavata vielä joskus uudelleen:

Nepiemini dzīvē ļaunu,
Nepiemini, lai vai kā!
Satiksimies mēs no jauna
Pēc simt gadiem Piebalgā

Älä muistele huonoja päiviä,
älä muistele pikkujuttuja.
Tavataan taas uudestaan
sadan vuoden kuluttua Piebalgassa.

Laulusta on useita levytyksiä, mutta paras tapa tutustua siihen on katsoa YouTubesta Latvian television juhannuslähetys Madonasta vuodelta 2014. Madona on pikkukaupunki Latvian keskiosissa lähellä Piebalgaa, kaukana valtateistä. Piebalga taas on romanttinen pikkukaupunki tai pikemminkin kylä, jossa on Latvian suurin ulkomuseo.

Lähetyksen ajankohta on siis Līgo, latvialainen juhannusaatto. Juhlissa palaa kokko, ja kaikilla on kukkaseppeleet päässään. Solistina on Viktors Lapčenoks, Latvian Tapani Kansa, joka oli Raimonds Paulsin luottosolisti jo 1970-luvulla. Viktors on edelleen hyvässä vauhdissa, hän on ehkä nauttinut ennen keikkaa pari lasia Rigas balzamia. Yleisö laulaa innokkaasti mukana ja osaa laulun sanat ulkoa. Jopa kaiken nähneet taustamuusikot alkavat vähitellen innostua. Kaikki lupaavat yhdestä suusta tavata uudelleen ”sadan vuoden kuluttua Piebalgassa”.

Lupaus tavata sadan vuoden kuluttua Piebalgassa voi kuulostaa kyyniseltä, mutta se on yhtä hieno kuin sotamies Svejkin lupaus kavereilleen – ”tavataan taas sodan jälkeen kello kuusi”. Nähdään kuitenkin vielä joskus, kävi miten kävi! Ellet ehdi kuudeksi, tule varttia yli!

Esitystä voi olla vaikea löytää netistä, koska hakukoneet haluavat ohjata Madonasta väkisin Madonnasta kertoville sivuille. Varmuuden vuoksi tässä siis suora linkki.

 

(Otsikkokuvassa näkyvät Vecpiebalgan linnan rauniot / Wikipedia)

Kulttuurikirja – avoimet ovet

Kulttuurikirja 2016 on saapunut! Pääteemoina ovat sadut, tarinankerronta, kansanusko ja uskonnot. Ajankohtaisuudessaan ajaton lukupaketti tarjoaa tietoa, elämyksiä ja oivalluksia Riian coworking-tiloista lutsien satuihin ja pyhästä Rainiksesta herätysliikkeiden yhteistyöhön.

Tule hakemaan omasi seuran toimistolta tiistaina 24.1. klo 15-18 välisenä aikana. Ovet ovat auki ja pj Tero H. Savolainen sekä järjestösihteeri/tuottaja Jenni Kallionsivu ovat paikalla kuuntelemassa jäsenten kuulumisia ja ideoita. Virvoketarjoilukin on. Laitamme toki kirjat postiin heille jotka eivät pääse Helsinkiin noutamaan omaansa. Vikkelimmin kirjan saa omakseen hakemalla sen toimistolta ja samalla seura säästää postikuluissa.

Kulttuurikirja on Rozentals-seuran jäsenten saama jäsenetu ja sen saavat kaikki vuoden 2016 jäsenmaksun maksaneet. Kirjan saavat myös uudet, nyt liittyvät jäsenet: tämä tarjous on voimassa niin kauan kuin kirjoja riittää.

Lisätietoja: jenni@rozentals-seura.fi

Rozentāla Biedrības Diskusiju klubs

Diskusiju klubs piedāvā iespēju tikties ar citiem Somijas latviešiem un visiem latviski runājošiem, lai pārrunātu kādu interesantu un aktuālu tēmu. Tēmas būs no dažādām dzīves sfērām Somijā un Latvijā. Diskusiju klubs notiks katra mēneša pēdējās otrdienas vakarā. Tēmas tiks paziņotas iepriekš.

Diskusiju klubs sāksies ar ievada prezentāciju, kurai sekos diskusija brīvā atmosfērā ar tēju un cepumiem.

 

Otrdien, 2017. gada 28. martā, pulksten 18:00 – 19.30. Kaisaniemenkatu 13A, HUB 13, 2.stāvā (pretī Rozentāla Biedrības ēkai)

28. martā, Alise Barvika, LIAA pārstāvniecības vadītāja Somijā pastāstīs par Latvijas un Somijas tirdzniecības attiecību tendencēm un spēcīgākajiem sektoriem.Tiks ieskicēti veiksmīgi sadarbības projekti, kā arī grūtības, ar kurām Latvijas uzņēmumi saskaras, strādājot ar Somiju. Būs iespēja uzzināt par tiem pasākumiem, kas plānoti šogad un ilgtermiņā. Diskusiju gaitā būs iespējams meklēt sinerģijas un jaunas sadarbības iespējas ar Latvijas kopienu Somijā.

Noteikti varēsim vilkt paralēles ar somu uzņēmumiem Latvijā, salīdzinot tās iesējas un panākumus.

Diskusiju klubs piedāvā iespēju tikties ar citiem Somijas latviešiem un visiem latviski runājošiem, lai pārrunātu kādu interesantu un aktuālu tēmu. Tēmas būs no dažādām dzīves sfērām Somijā un Latvijā. Diskusiju klubs notiks katra mēneša pēdējā otrdienas vakarā. Tēmas tiek paziņoti atsevišķi.

Pasākums- bez maksas, bet lūdzam pieteikties pa e-pastu: tarus.ojanen@gmail.com vai tālr. +358-40-520 4561.

 

Gadījumā, ja Tev ir kāda tēma mūsu diskusijām, mēs ar prieku par to padiskutētu kādā no Diskusiju klubu vakariem.

 

 

Kirja-arvostelu / Sandra Kalniete: Tanssikengissä Siperiaan, 2007. Suom. Hilkka Koskela.

 

Sandra Kalniete: Tanssikengissä Siperiaan, 2007. Suom. Hilkka Koskela. WSOY. 324 s.

Sandra Kalniete syntyi vuonna 1952 Siperiassa latvialaisten karkotettujen perheeseen ja pääsi takaisin Latviaan vuonna 1957. Tanssikengissä Siperiaan -kirjassa hän kertoo sukunsa tarinan, joka kattaa itsenäisen Latvian joutumisen miehitetyksi, sitä seuranneet kyyditykset ja henkiinjääntikamppailun karkotuksessa.

Kertomus perustuu perheenjäsenten kirjeisiin ja päiväkirjoihin, lehtikirjoituksiin ja arkistolähteisiin, joita tekijä on tutkinut Latviassa, sekä laajaan taustakirjallisuuteen, joka on ilmestynyt pääasiassa uuden itsenäisyyden aikana, diasporassa ja länsimaissa.

Teksti seuraa yksittäisiä kohtaloita ja sijoittaa ne Latvian kohtalonhetkiin vv. 1939-40, hyytävään ns. ”vapaaehtoiseen liittymiseen Neuvostoliittoon” selostaen tarkoin, miten se oli järjestetty. Pidätykset ja kyyditys noudattavat samoin ennalta määrättyjä kaavoja. Sandra Kalnieten äidinpuoleisten isovanhempien kyyditys tapahtui kesäkuun 14 vuonna 1941, jolloin Latviasta karkotettiin n. 15.000 ”luokka- ja kansanvihollista”. Matka leireille ja mitä siellä tapahtui on kuvattu lukuisissa lähteissä, virolaisten, venäläisten, liettualaisten, puolalaisten jne., jopa suomalaistenkin vankileirikertomuksissa. Kalnieten selostus ei sanoja säästele: kuolemankomento, absurdit ”oikeudenkäynnit”, surrealistinen ”suunnitelman täytäntöönpano”, jossa ihmishengellä ei ole merkitystä – ei myöskään leirijohdon. – Vjatlagin tshekistien jälkeläiset eivät siellä myöhemmin käyneiden latvialaisten mukaan vieläkään tunnista kommunismin ja terrorin yhteenkuuluvuutta.

Kalnieten vanhemmat, vielä keskenkasvuiset, asuivat Riiassa saksalaismiehityksen alkaessa. Isänäiti työskenteli sairaanhoitajana, isänisä automekaanikkona saksalaisessa sotilasyksikössä. Yksi miehitys oli vaihtunut toiseen, eikä kansallistettua omaisuutta palautettu. Tarkoitus oli alistaa latvialaiset ”Ostlandissa” Saksan palvelijoiksi. Saksalaispropaganda lietsoi vihaa NKVD:n uhrien joukkohautojen äärellä, ja näin syntyi myytti kommunistijuutalaisista. Neuvostoliitto puolestaan syytti 1970-luvulla latvialaisia juutalaisten murhaajiksi – nämä myytit jatkavat elämäänsä eurooppalaisessa politiikan- ja historiantutkimuksessa. Kalniete kieltäytyy hyväksymästä sitä, että hänet ja muut kunnialliset latvialaiset leimataan, vain siksi että saksalaisten saapuessa syntyi seikkailijoiden kommando Viktors Arājsin johdolla, joka otti tehtäväkseen ampua juutalaisia, kommunisteja ja romaneja. Eikä Latvian valtiolle ja kansalle voi sälyttää vastuuta siitä, että natsi-Saksa lupaa kysymättä päätti käyttää miehittämäänsä maata muualta tuotujen juutalaisten teloituspaikkana.

Vuonna 1943 latvialaisia tarvittiin: perustettiin latvialainen legioona. Isoisä työskenteli automekaanikkona sen antautumiseen saakka, sitten liittyi metsäveljiin. Neuvostoliiton vallattua Latvian hänkin joutui tsekan käsiin ja vankilaan 1944, tuomion jälkeen Arkangelin alueelle leirille, ja vaimo ja poika karkotettiin ”tuholaisen perheenjäseninä” Siperiaan. Isoisä joutui leiriltä toiselle päätyen Komiin, jossa kuoli. Isänäiti ja tytär vietiin halki Euroopanpuoleisen Venäjän Ob-joen varrelle kolhoosiin, jonka olivat pystyttäneet karkotetut ”kulakit”. Näiden sääliväisyys ja avuliaisuus erottuivat paikallisten vanhastaan Siperiassa asuneiden ”tshaldonien” tylyydestä. Isoäiti ei enää koskaan palannut Latviaan, tytär sen sijaan kaksi kertaa! Ensin siis kansanvihollisten alaikäisiä lapsia päästettiin palaamaan kotiin 1950-luvulla, sitten parin vuoden kuluttua viranomaiset tulivat katumapäälle, ja tytär karkotettiin Siperiaan uudelleen. Lopullisesti hän pääsi sieltä 1957.

Suuri osa sivumäärästä on omistettu Sandra Kalnieten äidin ja isoäidin elämälle Siperiassa – orjatyössä heiteltynä paikasta toiseen, kolhooseissa, tautien ja nälän kiusaamana. Sodan jälkeen kirjeet alkoivat kulkea sukulaisten välillä, ja paketeissa saatiin vaatteita, ruokaa, lakanoita… Äidin veljet olivat onnistuneet pakenemaan Latviasta länsimaihin, heillä oli jo perhe ja lapsia. Myös isoisän kirjeenvaihtoa on säilynyt: pariskunta ei koskaan enää tavannut toisiaan, ja isoisä menehtyi sairauksiinsa ja nälkiintymiseen. Eivätkä ilman muiden karkotettujen latvialaisten apua isoäiti ja tytär olisi selvinneet.

Kirja eroaa varsinaisista historiateoksista siinä, että Kalniete selostaa sukulaistensa kohtaloita eläytyen niihin voimakkaasti, kuten tekivät virolainen Imbi Paju (”Torjutut muistot”) ja liettualainen Dalia Grinkevičiūtė (”Dalian kirja”, joka on itse asiassa päiväkirja). Teksti on järkyttävää luettavaa. Lukijan tukena on arkistotyön avulla laadittu ”kronologinen tapahtumien luettelo”, joka alkaa Kalnieten isovanhempien syntymästä. Sen rinnalla kulkee historia ja politiikka alkaen vuodesta 1914. Esimerkiksi vuonna 1937 noin 70-80.000 Neuvostoliitossa asuvaa latvialaista joutuu Stalinin puhdistusten uhriksi; vuoden 1941 aikana Latviasta kyyditetään noin 34 250 henkeä; vuonna 1949 Siperiaan vaunuihin lastataan 43.000 henkeä. Neuvostoliiton päätös vuonna 1956 mahdollisti karkotettujen vapauttamisen ja Kalnieten perhe palasi Latviaan 1957. Vuonna 1989 rehabilitoitiin Latvian alueelta 1940- ja 50-luvulla karkotetut, ja seuraavana vuonna Latvian tasavallan korkein neuvosto hyväksyi lain ”Laittomasti karkotettujen henkilöiden rehabilitoinnista”. Kalnieten sukulaiset julistetaan viimeinkin syyttömiksi.

Sandra Kalniete on toiminut Latvian ulkoministerinä ja suurlähettiläänä YK:ssa, Ranskassa ja Unescossa sekä EU-komissaarina, Latvian edustajana EU:n parlamentissa. Hän on ollut myös useiden puolueiden johtoelimissä sekä Latvian presidenttiehdokkaana. Tanssikengissä Siperiaan, joka ilmestyi alunperin vuonna 2001, on käännetty usealle kielelle ja se on saanut Ranskassa ja Italiassa palkintoja. Kuvituksena on valokuvia tekijän perhearkistosta sekä virallisia dokumentteja.

Marja Leinonen

Rainis kiertueella!

Rainis on Latvian kirjallisuuden isä, runoilija, näytelmäkirjailija ja mies joka sai latvialaisten sydämet sykkimään. Nyt Rainiksen ensimmäinen laajempi suomennettu teos Se pysyy, joka muuttuu kiertää ympäri Suomea kääntäjiensä Mirja Hovilan ja Marja Leinosen esittelemänä.

Rainis ja Aspazija

Aikataulu:
2.10. Turun kirjamessut, MIrja Hovila, haastattelijana Jana Steinberga-Ranki
8.11. Porin kaupunginkirjasto, Marja Leinonen. Lue lisää Porin tapahtumasta.
10.11. klo 18-20 Töölön kirjasto, Mirja Hovila, Marja Leinonen ja haastattelija Jana Steinberga-Ranki
Lue lisää Töölön tapahtumasta.

 

Tapahtumasivu Facebookissa.

Osta Rainiksen Se pysyy, joka muuttuu omaksesi täällä.

Kirja-arvostelu / Janis ja Elli Rozentāls – elämää ja taidetta, toim. Marjo Mela

Janis ja Elli Rozentāls – elämää ja taidetta, toim. Marjo Mela. Rozentāls-seura, Keuruu 2006, 127 s.

Rozentāls-seura sai nimensä, kun v. 1990 haeskeltiin henkilöhahmoa, johon Suomen ja Latvian väliset kulttuurisuhteet voisivat kiinnittyä, Viron Friedebert Tuglaksen tapaan. Itsestään selvä, jollei suorastaan ainoa kandidaatti tähän rooliin oli Janis Rozentāls. Seuran vuosikirjoissa on aika ajoin ilmestynyt hänestä kertovia artikkeleita, ja vuonna 2006 Seura julkaisi otsikoidun teoksen, kun taiteilijan syntymästä oli kulunut 140 vuotta. Nyt, vuonna 2016, siitä on kulunut jo 150 vuotta, mutta kirjoitukset täyttävät edelleen tehtävänsä eli esittelevät tiiviissä muodossa taiteilijan elämää ja taidetta, erityisesti suhteissa Suomeen.

Kirjoittajat ovat Marjo Mela, Anto Leikola, Saara Vaherjoki-Honkala ja Inta Pujāte.

Aluksi Latvian historian tutkija, FT Marjo Mela esittelee artikkelissaan ”Janis ja Elli Rozentālsin Suomi ja Latvia” historian vaiheita, johon taiteilijan elämä sijoittuu: 1800-luvun loppua ja 1900-luvun alkua (ss. 6-20).

Professori emeritus Anto Leikola, maamme varsinainen Rozentāls-asiantuntija,  laulajatar Elli Forssell-Rozentālen sisarentyttären poika, kertoo Janis Rozentālsin elämästä ja sidoksista Suomeen artikkelissaan ”Janis Rozentāls ja hänen kaksi kotimaataan” (ss. 21-38). Kirjoittaja esittelee taiteilijan elämänkerran, hänen taiteilijantiensä ja sen kontekstin, tuotantonsa päälinjat, kontaktit vaimon perheeseen ja suomalaiseen taiteeseen, viimeiset vaiheet vuonna 1916, muistonäyttelyt ja Elli-vaimon ja lasten myöhemmät vaiheet. Leikolan runsas kotiarkisto kirjeineen, julkaisemattomine käsikirjoituksineen ja valokuvineen on palvellut lähteenä hänen moniin Janis Rozentālsia koskeviin artikkeleihinsa, niin myös seuraavaan.

HuK Saara Vaherjoki-Honkala keskittyy laajassa artikkelissaan Elli Forssell-Rozentāleen, ”taiteilijan muusaan aikalaislähteiden valossa” (ss. 39-88). Artikkeli esittelee Elli Forssellin lapsuutta ja nuoruutta, monilukuista sukua, musiikkiopintoja ja konserttikiertueita, tapaamista Janis Rozentālsin kanssa Riiassa, häitä, yhteiselämää Riiassa, Suomen-vierailuja, muuton Suomeen maailmansodan alkuvaiheessa, täysihoitolan Kulosaaressa ja sen vieraat, taiteilijan näyttelyt ja kuoleman, Ellin elämää Riiassa., jossa hän piti taidegalleriaa ja toimi kulttuurisiltana latvialaisten ja vierailevien suomalaisten välillä. Kertomusta kuvittaa runsas valokuva- ja sitaattiaineisto Anto Leikolan kokoelmista. Kirjeenvaihto sukulaisten ja ystävien kanssa oli tuona aikana kiitettävän vilkasta, joten siinä kuvastuu elävänä nuoruus, aloittelevan laulajattaren ura, romanttinen rakkaus, idyllin hälveneminen, pariskunnan arki. Sota-aika muodostaa kirjeenvaihdossa aukon, kunnes se 1943 alkaa uudelleen.

Latvialainen taidehistorioitsija, MA Inta Pujāte täydentää kirjaa artikkelillaan ”Janis Rozentālsin taiteesta” (ss. 89-102). Hän on aiemmin koostanut monikielisen loistopainoksen taiteilijan töistä (1991) sekä myöhemmin runsaasti kuvitetun esittelyn tämän elämästä ja taiteesta (2014). Hän on myös kirjoittanut Janis Rozentālsin yhteyksistä pohjoismaiseen taiteeseen kirjassa Latvijas māksla starptautisko sakaru kontekstā (2000).

Taiteilijan tie vei Kuurinmaalta Pietarin Taideakatemiaan, tutustumismatkoilla Tukholmaan (tekijä ei mainitse tässä yhteydessä käyntiä Suomessa, joka kuitenkin on Leikolan artikkelissa), Saksaan sekä Ranskaan, Pariisin maailmannäyttelyyn. Tyylien kehitys eteni realismista uusromantiikkaan, sitten symbolismiin. Maininnan saavat lyyrinen maisemamaalaus, ”biologinen romantiikka”, mytologia ja kaiken aikaa ansiotöinä muotokuvamaalaus ja laatukuva, alttaritaulut, grafiikka, kirjan- ja lehdenkuvitus. Suomalaisista taiteilijoista, joiden kanssa Rozentāls oli kosketuksissa, tekijä mainitsee Albert Edelfeltin ja Akseli Gallén-Kallelan, jonka freskot Pariisin maailmannäyttelyssä ja Porin Juselius-mausoleumissa innoittivat hänen omia freskojaan. Lähteeksi on mainittu Rozentālsin artikkeli Suomen taiteesta (”Par Somijas makslu”). Itse asiassa Rozentāls esitteli tällä otsikolla Suomen huomattavimmat taiteilijat ja kansallisromanttisen arkkitehtuurin edustajat Wehrotajs-lehden vuoden 1905 numeroissa 2-6 ja 9-10 kuvituksen kera, eikä täältä saatuja vaikutteita ole vaikea löytää.

Värikuvina kirjan lopussa saamme nähdä Pujāten v. 1991 koostamasta albumista peräisin olevat yhdeksäntoista maalausta Suomesta (ss. 103-118; muotokuvia ja maisemia) ja symbolistisista teoksista yhdeksän (ss. 119-126). – Mahdollisesti nämä olivat maalauksia, jotka olivat esillä muistonäyttelyssä vuonna 1917 – Leikolan (eli ajankohdan lehdistön) mukaan niitä oli 77. En malta olla lisäämättä, että lehtitietojen mukaan jo alkuvaiheessa myytiin viisitoista teosta ja lopulta lähes kaikki. Lehdet nimeävät viisitoista öljymaalausta ja luonnosta niiden muutaman lisäksi, jotka ostettiin Latviaan. Sopii siis odottaa, että tässä kirjassa esitetyt Suomessa maalatut taideteokset eivät ole ainoita, joita vielä täältä löytyy.

Marja Leinonen

Kirja on saatavilla seuran nettikaupasta.

Rasma Pušpure etsii Fiskarsista rauhaa vastapainoksi kaupungin hektisyydelle

– En tiedä juuri mitään Suomesta, sanoo Fiskarsin taiteilijaresidenssiin syyskuuksi 2016 valittu korumuotoilija ja -taiteilija Rasma Pušpure.

– Kuulin professoriltani, että Fiskarsissa on ainakin paljon kiviä, järviä ja luontoa.

Rasma Pušpure on keväällä 2016 Latvian taideakatemiasta valmistunut korumuotoilun maisteri, korumuotoilija, yrittäjä ja taiteilija. Hän on ollut myös töissä taideakatemiassa opintoneuvojana ja aloittelemassa myös jatko-opintojaan. Tutkimusaiheena on korumuotoilun kehittyminen Latviassa 1990-luvulta alkaen. Nyt hän kuitenkin keskittyy oman korumuotoiluyrityksen kehittämiseen.

Riiassa asuva ja työskentelevä Rasma Pušpure kuvaa itseään aktiiviseksi, kertoo tykkäävänsä tehdä paljon erilaisia asioita ja olevansa koko ajan liikkeellä.

– En ole vielä löytänyt itseäni. Siksi teen niin monenlaisia asioita ja enemmän teen niitä, joissa tunnen olevani omimmillani.

Gulbenesta maailmalle

rasma puspureRasma syntyi vuonna 1990 ja vietti lapsuutensa Gulbenessa Latvian itäosassa. Vanhemmat eivät olleet erityisen kiinnostuneita taiteista, mutta ohjasivat Rasman tielle kohti taiteita.

– Kun olin pieni, äitini kysyi haluanko taide- vai musiikkikouluun. Halusin molempiin, mutta sain valita vain yhden. Menin taidekouluun.

Alle kymmentuhannen asukkaan Gulbenessa Rasmalla ei muuta tekemistä ollutkaan. Kaikki lapsuuden muistikuvat liittyvät pääasiassa taideharrastukseen. Kodista kouluun, sieltä taidekouluun ja sitten kotiin, kuvailee Rasma.

Kun Rasma aloitti opinnot Riian muotoilu- ja taidekoulussa sisustussuunnittelijan opinnot, hänellä oli tavoitteena työura sisustusarkkitehtinä. Arkkitehtuuri tuntui kuitenkin liian tietokonepainotteiselta suunnittelulta ihmiselle, joka haluaa kosketella asioita ja esineitä.

Sisustussuunnittelua opiskellessaan Rasma tajusi, että se ei olekaan hänelle parhain ala. Hän haki Riian taideakatemiaan metallimuotoilun laitokselle, jossa erikoistui korumuotoiluun. Hän tunnisti heti alusta lähtien sen omakseen, koska häntä viehätti korumuotoilun työtapojen monipuolisuus käsityöläisyydestä suunnitteluun tietokoneella sekä luovuuden rajattomat mahdollisuudet.

Vielä silloin hän ei tiennyt, ettei olekaan sukunsa ensimmäinen korusuunnittelusta kiinnostunut. Rasman etsiessä innoitusta kandidaatin työhön hän päätyi tutkimaan isoäidin korulipasta, josta löytyivät myös hänen oman korusuunnittelunsa juuret. Siellä oli viehättävä ja mestarillisesti toteutettu riipus, jossa peuran sarviluuta oli yhdistetty meripihkaan. Hän kyseli korusta sukulaisilta ja kuuli, että sen on tehnyt hänen isoisä, jota hän ei itse koskaan ehtinyt tapaamaan. Itseoppineena korun tekijänä hän oli saanut aikaiseksi vähäisillä työkaluilla huolellisesti työstettyjä koruja meripihkasta, joita oli hankittu sukulaisilta Kaliningradista.

– Olin hyvin vaikuttunut löydettyäni sen.

Isoisän tekemän korun inspiroimana Rasman kandidaatin työnä syntyi sarja uusia nykymuotoiltuja meripihkakoruja.

Latvialaisesta koruista tulee ensimmäisenä mieleen juuri meripihkakorut, joita myydään esimerkiksi Riian toreilla ja kaduilla. Monet niistä eivät kuitenkaan ole Rasman mielestä nykymuotoilun näkökulmasta kiinnostavia ja hän tuntee ajoittain jopa myötähäpeää turisteille myytävien korujen matalasta tasosta.

Kandityössään hän halusi viedä meripihkakorujen muotoilun seuraavalle tasolle, vaikka on myöhemmin on siirtynyt muihin materiaalein.

– Meripihka on loistava materiaali, mutta meripihkan muoto ja värit ovat niin intensiivisiä, että meripihkan täytyy olla korussa se pääjuttu ja se on todella hankala yhdistää metalleihin. Pidän yksikertaisuudesta.

Jatkuvaa muutosta kohti ominta itseä

Sattuma on yksi tekijöistä, joka ohjaa luovuutta. Pienet asiat voivat johtaa toiseen. Toisena esimerkkinä isoäidin meripihkakorun lisäksi hän mainitsee kokoelmansa nimeltä Lost But Found. Se sai alkunsa sattumalta löytyneestä metallileimasimesta.

– Sen ornamentti oli tosi kiinnostava ja päätin käyttää sitä erilaisiin materiaaleihin.

Leimasimen oli kadottanut Rasman opettaja johonkin taideakatemian metalliverstaan lukuisista työkalulaatikoista. Rasma kertoo opettajankin innostuneen vanhan, kadotetun, mutta löydetyn, leimasimen uusiokäytöstä. Kokoelma, jota Rasma kuvaa uudeksi lähestymiskulmaksi kadotettuun kauneuteen, kuuluu otsa-, kaula ja rannekoruja, joissa kaikissa toistuu sama löytöleiman ornamentti.

Suunnitteluprosessin alkukipinä voi myös syntyä materiaaleista, tilanteista tai puhuttelevista aiheista. Rasma inspiroituu myös luonnosta. Monille suunnittelijoille luonnostelu, jossa suunnitellaan mitä suunnitellaan, on vaihe numero yksi. Rasma ei juurikaan luonnostele.

– Aloitan heti materiaaleilla. Jos lopputulos ei tyydytä, metallit voi sulattaa ja tehdä niistä jotain uutta.

Muotoilijana ja taiteilijana Rasma sanoo olevansa kameleontti, joka muuttuu koko ajan ja etsii jatkuvasti omaa käsialaansa, vaikka aivan ensimmäisenä huomauttaakin vihaavansa koko kysymystä oman taiteilijuuden määrittelystä. Rasman pysyvä muutos näkyy uusissa materiaalivalinnoissa ja konsepteissa.

– Pyrin koko ajan tekemään sitä, mikä minua itseäni miellyttää ja uskon sen sopivan myös muillekin.

 

Rasma_Puspure_to_Please_webjpg

Koru on tarina

Tällä hetkellä Rasma keskittyy korubrändinsä Rasma Puspure Jewelryn johtamiseen ja korumuotoiluun. Toistaiseksi pääasiallinen toimeentulo tulee päivätöistä, mutta jatkossa Rasman tavoitteena on saada oma yritys kasvamaan ja tuomaan toimeentulon.

Omassa yrityksessään hän voi olla samaan aikaan taiteilija, muotoilija ja luonnollisesti myös kaikkea muuta pakkaussuunnittelusta markkinointiin sekä esimies. Taiteilijana voi seurata tiukasti omaa visiotaan, mutta yrittäjänä joutuu myös miellyttämään asiakkaita.

Rasma on sekä korutaiteilija että -muotoilija: osa korusarjoista on taiteellisia, uniikkeja koruja ja osa sarjoja, joita pystyy toistamaan yhä uudestaan. Oman korubrändin kehittäminen ja johtaminen tarjoaa uudenlaisia haasteita myös muotoilun näkökulmasta.

– Vaikeinta on suunnitella sarjoja, jotka joku toinen pystyy toistamaan samanlaisina.

Tuoreimman kokoelman tarkoitus on miellyttää. Siinä hän pohtii miellyttämistä ja se on nimettykin miellyttämiseksi, To please. Kokoelmaan kuuluvat korusarjat ovat tarinoita erilaisista naisista ja heidän joidenkin elämän sisältöjen miniatyyrejä. Se syntyi, kun hän tarkkaili kavereidensa persoonallisuuksia ja alkoi kerätä koruihinsa heidän erilaisia mieltymyksiä ja harrastuksia astrologiasta geometriaan.

– Minulla on paljon kavereita, jotka ovat kaikki hyvin persoonallisia. He ja heidän mieltymyksensä inspiroivat minua.

Kokoelma sai alkunsa maisteriopintojen lopputyönä ja työ jatkuu edelleen. Rasma aikoo työstää myös Fiskarsin residenssijaksolla To Please -kokoelmaa.

– Aion etsiä Fiskarsissakin naisen, jonka tarinan pystyn kertomaan koruilla. Haluan etsiä jonkun erilaisen ihmisen, kuin aikaisemmin tässä sarjassa.

Suunnittelu Lady Gagalle toi julkisuutta

Rasma on tehnyt monia erilaisia yhteistyöprojekteja muotisuunnittelijoiden kanssa. He tarvitsevat asuihinsa uniikkeja koruja, mutta eivät pysty valmistamaan niitä itse. Korumuotoilijan taidot ovat sopineet projekteihin loistavasti.

Rasma on suunnitellut Cultural excellence -palkinnon kulttuuriministeriölle. Palkinto lahjoitetaan vuosittain latvialaiselle ansioituneelle kulttuuritoimijalle.

Vuonna 2012 Rasma suunnitteli kahden muotoilija Kristaps Prieden ja vaatesuunnittelija Renate Vitolan kanssa pop-diiva Lady Gagalle tervetuliaislahjaksi asun, kun hän konsertoi Riiassa.

– Me teimme projektin hauskuuttaaksemme itseämme. Emme arvanneet mihin se johtaa. Saimme tällä työllä tosi paljon huomiota, sillä siitä olivat kiinnostuneita ”kaikki”, sanoo Rasma, koska työ sai isosti medianäkyvyyttä paikallisissa lehdissä, radiossa ja televisiossa.

Rasma on ollut mukana useissa korunäyttelyissä Latviassa sekä Brasilian Sao Paolossa ja Liettuassakin on nähty hänen töitään. Välillä Rasma kiirehtii ulkomaille myös työmatkoille. Fiskarsin residenssin rauhasta hän suuntaa Barcelonaan järjestämään Latvian taideakatemian korumuotoilun opiskelijoiden näyttelyä Joya-messuille. Hänellä on samaan aikaan myös Goethe-instituutin tukeman näyttely Riiassa.

Matkailu on pakotie rutiineista

Vapaa-aika kuluu urheillessa, kavereiden kanssa ja matkaillessa.

– Matkailu on intohimoni. Ja se on tapa irtautua arjesta, jossa minulla ei tunnu olevan ollenkaan vapaata aikaa.

Matkaillessa mukaan tarttuu kuitenkin monenlaisia ideoita. Matkalla otetut sadat kuvat hautautuvat matkan jälkeen kovalevyn uumeniin, mutta silti mieleen saattaa joskus palata joku inspiroiva tilanne matkoilta. Eniten matkoilla on viehättänyt Albania, missä hän on vieraillut siellä useita kertoja ystävänsä luona. Albaniassa Rasma pitää yksinkertaisuudesta ja vähäisestä turistien määrästä sekä koskemattomuuden tunteensa, kylistä ja metsistä.

Yksinkertaisuutta, hiljaisuutta, kyliä ja metsää on luvassa Raaseporin kunnan Fiskarsin kylän raitilla punamullalla maalatussa residenssissä.

– Odotan rauhallisuutta vastapainoksia Riian hektisyydelle. Tiedän myös, että Fiskarsissa asuu useita suomalaisia korutaiteilijoita ja haluaisin tutustua heihin ja heidän työskentelytapoihinsa. Toivon löytäväni jonkun, joka kiinnostuisi yhteistyöstä kanssani.

 

Lisää Rasman töitä voi katsellä hänen vberkkosivuiltaan: http://www.rasmapuspure.com/

http://fi.pinterest.com/pin/318911217333068662/

….. ….. ….. …..

Rozentals-seura tekee yhteistyötä Fiskarsin taiteilijaresidenssin kanssa. Seura valitsee ja kustantaa yhden latvialaisen taiteilijan kuukauden residenssijakson. Vuonna 2015 residenssijaksolle valittiin taiteilija Eva Vēvere.

Kirja-arvostelu / René Nyberg: Viimeinen juna Moskovaan

René Nyberg: Viimeinen juna Moskovaan. Siltala, 2015, 224 sivua.

 Tuore kirja on sekä sukukronikka että sen havainnollistama katsaus historiaan: juutalaisten historiaan Venäjällä, Baltiassa ja Suomessa, Baltian ja Euroopan historiaan ja erityisesti Latvian ja Riian vaiheisiin. Tekijä on paneutunut runsaaseen lähdeaineistoon – kirjoihin, arkistoaineistoon ja haastatteluihin – asianmukaisin viittein. Omat muistelot jäävät tekijältä (s. 1946) vähemmälle, mutta hänen vanhempiensa tarina tuo omakohtaista tuntua kerrontaan. Isän elämänkerta valottaa myös Suomen urheiluelämän, varsinkin painonnoston, ja Neuvostoliitto-suhteiden historiaa.

Varsinainen holokaustin historia ei juuri koske Suomea sattuneesta syystä. Kirja keskittyykin henkilötarinoittensa osalta helsinkiläisen juutalaisperheen tyttären ja tämän Riiassa asuvan suvun kohtaloihin. Edellisestä kehkeytyy merkillinen tarina uskonnon sanelemasta hylkäämisestästä – tekijä nimeää sen jopa ”kunniamurhaksi”: eriuskoinen aviomies ja luterilaisuuteen kääntyminen tuottivat ekskommunikaation ja merkillisiä temppuja isän puolelta. Välirikon tuloksena juutalaisesta traditiosta erillään kasvanut poika kävi synagogassa ensi kertaa vasta 1971 Leningradissa! Antisemitismiä Suomessa kuvastaa äidin veljen, pikajuoksija Abraham Tokazierin mitätöity voitto, joka nousi julkisuuteen vasta viime vuosina Kjell Westön romaanissa ja lehdistössä. Äidin serkun Maschan ja hänen aviomiehensä Josefin tarina sen sijaan leikkaa läpi Riian sotaa edeltäneen ajan vuoden 1940 neuvostomiehitykseen asti, ja se antaa aiheen kirjan otsikolle, sillä he pakenivat saksalaisia viimeisellä Riiasta itään päin lähtevällä junalla välttäen siten sukulaistensa kohtalon Riian getossa. Neuvostopassin haltijoina he selvisivät pakolaisuudestaan kohtalaisen hyvin.

 Sujuvasti sukkuloiva kerronta vie lukijan Alma-Ataan, Ivanovoon ja taas Riikaan. Sinne palattuaan pariskunta asettui Maschan entiseen kotitaloon, tosin kommunalkaksi muunnettuun, ja sai työtä omalta alaltaan musiikin parista. Hankaluuksia alkoi ilmetä Neuvostoliitossa kehittyvän antisemitismin myötä, varsinkin niille, jotka halusivat Maschan ja Josefin tavoin muuttaa Israeliin. Tässä yhteydessä tekijä selvittää ytimekkäästi Israelin, Neuvostoliiton ja Saksan väliset poliittiset suhteet sekä Saksan maksamien korvausten taustan toteutuksen.

 Mascha ja Josef eivät kuitenkaan viihtyneet Israelissa, jonka oloja kuvastelee kiintoisasti myös tyttären elämä, johon yllättäen liittyvät Latvian valtion myöntämät restituutiot uuden itsenäisyyden jälkeen. Latvian lainsäädäntö oli tältä osin tekijän mukaan Baltian ja Itä-Euroopan maihin verrattuna hyvin pitkälle menevä, jopa radikaali. Tytär sai takaisin isovanhempiensa talon Ģertrūdes iela 4:n . Vanhusten toive päästä takaisin Eurooppaan, Berliiniin, toteutui, ja he saivat saksaa puhuvina baltianjuutalaisina Saksassa varsin mukavan eläkkeen ja kansalaisuuden. Näiden kohtaloiden täydennykseksi tekijä kertoo muusta suvustaan, joka jäi Neuvostoliittoon ja johon itse tutustui . Kirjan kuvituksena on suvun valokuvia (oma perhe, Tokazierit ja serkun perhe eri puolilla maailmaa, isä ja Kekkonen). Kirjan lopussa on pikkuserkun, tunnetun runoilijan Aleksandr Kušnevin runo Apollo lumessa. Kansien kääntöpuolia kuvittavat tekijän sukupuu ja kartta Euroopasta vuonna 1939 sekä Ilja Komovin muotokuva tekijästä. Muutama harhalyönti latvialaisissa nimissä ei lukemista haittaa.

 Tekijä on kirjan lopussa selostanut kirjansa taustaa. Itse tekstissä hän on erinomaisen selkeästi esittänyt tapahtumien poliittista historiaa, onhan hän diplomaatti, joka on toiminut mm. suurlähettiläänä Venäjällä ja Saksassa. Vaikka suomeksi onkin jo ilmestynyt muutamia Baltian ja Latvian historiaa käsitteleviä teoksia (Kari Alenius, Jukka Rislakki, Andres Kasekamp) ja Siperiaan kyydityksistäkin on kirjallisuutta käännetty (Latvian osalta Sandra Kalniete), juutalaisuuden aspekti tuo lisäyksen, joka on varmasti uutta monelle lukijalle. Kaiken kaikkiaan suositeltava tiivis tietopaketti!

Marja Leinonen

Rainisin ja Rainiksen

Latvian kansalliskirjailijan nimen taivutus on aiheuttanut monille päänvaivaa. Pitäisikö taivuttaa Rainisin vai Rainiksen? Näin on ollut tapana kysyä, jo valmiiksi asennoituen niin, että vain jompikumpi vaihtoehdoista on oikein. Ongelma on vastauksessa kuitenkin helpoin ratkaista vaihtamalla tiukasti rajoittavan vai-sanan tilalle sallivampi tai. Sillä kumpikin käy, mutta perusteet ovat erilaisia – sillä saahan aiheen tiimoilta syntyäkin porinaa.

Taivutus Rainis : Rainisin : Rainisia noudattaa kielenhuoltajien yleisohjetta vieraiden nimien taivuttamiseksi. Sitä on siis hankala leimata virheelliseksi, eikä siihen toisaalta ole mitään syytä. Jos kielenkäyttäjä haluaa taivuttaa ohjeenmukaisesti näin, niin siitä vaan. Kukaan ei kiellä.

Rainis
Rainiksen – tai Rainisin – ensimmäinen laajempi suomennos, Se pysyy, joka muuttuu.

Rainis-kaltaisten sanojen taivutuksessa kiinnittää ohjeesta huolimatta huomiota se, että suunnilleen vastaavien sanojen taivutus tuntuu olevan pikemmin vapaassa vaihtelussa kuin yksiselitteisesti ohjeistettavissa. Tähän kaksi kommenttia. Kun katsoo erilaisia -as, -es, -is, -os ja -us loppuisia vieraita nimiä, niin huomaa pian, että ohjeisiin on kirjattu mitä erilaisimpia ”poikkeuksia” pääsäännöstä. Mainittakoon lyhyesti esimerkkeinä vanhojen kreikkalaisten nimien erikoiset taivutukset tai Latvian naapurin Viron Tuglas- ja Kunnas-tyyppiset nimet, joissa on kaksi mahdollista taivutustapaa. Voi väittää vastaan, että miten tämä nyt Rainisiin – tai Rainikseen – liittyy? Onko muotovertailu haettu liian kaukaa? Vai eikö sittenkään?

Kun taas tarkastelee vain is-loppuisia vierasnimiä, vakuuttuu käytön perusteella helposti siitä, että tavallista on pikemmin ks:llinen taivutus kuin muu. Sattumalta nykykreikkalainen kulttuuri on – taloudensa tilasta huolimatta – onnistunut tuottamaan melkoisen määrän kansainvälisiä kuuluisuuksia, joiden nimen lopussa on sattumalta -is. Konstantin Kavafis, Odysseas Elytis, Nikos Kazantzakis, Mikis Theodorakis… Ja kuinka ollakaan: jopa Kiiltomatoon on arvosteltu juuri Kavafiksen runoja, ja netistä löytyy helposti myös muoto Theodorakiksen, vaikka pitkä perusmuoto ohjaa myös muotoon Theodorakisin. Mutta kielenkäyttäjät päättävät vaistonvaraisesti itse, mitä käyttävät. Kaikkea ei sentään ohjata, eikä voikaan.

Rainisin vai Rainiksen? Muiden vierasnimien antama ks:llinen malli toimii vahvasti Rainiksen puolesta, samoin nimen lyhyys. Euroopassa ainakin lyhyet latvialaiset, liettualaiset ja nykykreikkalaiset nimet, joita on yllättävän paljon, tukevat vahvasti ks:llisiä muotoja. Muu maailma jääköön toistaiseksi käsittelemättä; Euroopasta vertailuaineistoa löytää varmasti lisää.

Rainikselta ilmestyy vasta nyt ensimmäinen yleisesti saatavilla oleva laaja ja perusteellinen suomennosvalikoima. Siksi vielä yksi peruste. Latvian kansalliskirjailija on samalla haluttu viimeinkin sopeuttaa, mukauttaa ja kotouttaa suomen kieleen oikein kunnolla. Kirjan toimittajat ovat siksi tieten valinneet taivutustavaksi Rainis : Rainiksen : Rainista.

Se pysyy, joka muuttuu -valikoimateoksen toimittajien puolesta

Hannu Oittinen

Tilaa Se pysyy, joka muuttuu verkkokaupasta!