Anna Žigure: Graniittisen maan jalo kansa. Suomi ja suomalaiset latvialaisissa lehdissä 1822-1945. Suomentanut Hilkka Koskela.
Sata vuotta täyttävälle itsenäiselle Suomelle.
Kustannus HD, 2017. 280 s.
Saatavilla Rozentāls-seuran nettikaupassa.
Lukijakunnan hyvin tuntema Anna Žigure, Latvian uuden itsenäisyyden ajan ensimmäinen suurlähettiläs Suomessa, on koostanut kertomuksen Latvian Suomi-kuvasta sellaisena kuin se ilmeni tutkittavana aikakautena 2209 Suomea käsittelevän lehtiartikkelin valossa. Kuten kirjoittaja saatesanoissaan toteaa, se on samalla laaja katsaus Suomen historiaan 123 vuoden ajalta, ja muodostaa eräänlaisen latvialaisen version Valkoliljojen maasta (G. Petrovin teos vuosisadan vaihteessa, osin fantasioiva Suomen ylistys). Mahdollisesti tarkoitusperät olivat samat: vaikuttaa Venäjän politiikkaan ja siitä irronneiden kansakuntien itsetuntoon. Luonnollisesti lukija voi tutustua samalla myös Latvian historiaan. Kuten Virolla, Latviallakaan ei ollut esikuvien etsinnässä juuri vaihtoehtoja. Kuva oli ihailevan myönteinen kaikissa suhteissa, kunnes neuvostomiehityksen aikana ja Saksan sensuurin loppuvaiheissa Suomesta pyrittiin tietoisesti luomaan kielteistä kuvaa (s. 7-8).
Aineisto on peräisin Latvian Akateemisesta kirjastosta, sanoma- ja aikakauslehtiarkistosta ja kattaa ajanjakson latviankieliset julkaisut (lukuunottamatta eräitä kirjallisuus-, taide- ym. aikakausjulkaisuja, joista toki olisi löytynyt lisää Suomea koskevaa aineistoa, esim. J. Rozentālsin Suomen taidetta esittelevät artikkelit). Sensuroimaton lehdistö toimi Latviassa vain parikymmentä vuotta kestäneen ensimmäisen itsenäisyyden aikana, jolloin lehdillä saattoi olla Suomessa omia kirjeenvaihtajiaan. Tekijä huomioi tarkoin, mistä lähteistä latviankieliset lehdet ottivat aineistojaan; niissäkin heijastuvat ajan politiikan tuulet Venäjällä ja baltiansaksalaisissa piireissä, myöhemmin saksalaismiehityksen aikana. Kirja päättyy vuoteen 1945, uuteen neuvostomiehitykseen ja sensuuriin. Sen jälkeen Suomea koskevia artikkeleita ilmestyi vähän, eikä aiemmista tapahtumista tiedetty. Uusia yhteyksiä syntyi 1960-luvun ystävyystoiminnan merkeissä, uudelta pohjalta. Mutta vanha pohja tuntui ja ystävyys lähti uuteen kasvuun uuden itsenäisyyden myötä. Siitä ei sen enempää tässä yhteydessä.
Sisältö on jaettu kolmeen päälukuun. I luku, ”Kaksoiskotkan alla” käsittelee sadan sivun verran aikaa Latvian itsenäisyyteen asti. II luku, ”Itsenäisyyden aika”, on lähes yhtä pitkä, kun taas III luku, ”Kumpikin omaa tietään”, on vain puolet edellisestä. Lopussa esitetään lähdeluettelona käytetyt sanomalehdet ja muut lehdistöjulkaisut ajalta 1822-1945, sekä henkilöhakemisto.
Yleisvaikutelma Suomi-kuvasta on häkellyttävän positiivinen, tekijän sanoin ”lehtien kellastuneilta sivuilta kohoaa visiona, pohjoisella taivaalla kajastelevana tähtenä Suomi – tavoite, johon pyrkiä”
Alalukujen otsikot puhuvat puolestaan. Venäjän vallan ajalta ovat mm. seuraavat: ”Suomi suunnannäyttäjänä”, ”Nuoret, kasvakaa suomalaisten kaltaisiksi!”, ”Kulttuurimaa, kulttuurikansa!”.
(s. 5). Otsikon epiteetit ”graniittinen” ja ”jalo” ovat todella toistuvia latvialaisissa matkakertomuksissa ja reportaaseissa. Jalouden lisäksi muita hyveitä olivat siisteys, rehellisyys, vapaudenrakkaus, ahkeruus, säästäväisyys, ystävällisyys, lujuus ja kestävyys, tarmokkuus, siveellisyys, valveutuneisuus, puhtaus, yritteliäisyys, avuliaisuus, kohteliaisuus…ja raittius!. Näitä esittelivät sekä latvialaiset että myös virolaiset ja venäläiset matkailijat, joiden kertomuksia käännettiin latviaksi.
Monesti korostettiin eroa Latviaan tai Venäjään. Suomen paremmuus selittyi sillä, ettei se ollut kokenut orjuutta. Myös tsaarien hyväntahtoisuus oli taannut kehityksen. Vain metsienhoito oli retuperällä eikä maanviljelyskään oikein onnistunut, puhumattakaan puutarhoista ja hedelmäpuista. Kartanot eivät olleet vaikuttavia. Talonpoikien ulkoinen köyhyys korvautui sisäisellä rikkaudella. Kielivaikeuksia oli monella, kun saksa ja venäjä eivät kuuluneet kansan kieliin. Koululaitoksen, kirjastojen ja yleensä yhteiskunnallisten olojen järjestystä kuvattiin huolella, ilmeisesti vihjaten, että Latviassa voitaisiin siitä ottaa mallia. Erityistä good-willia luotiin ensimmäisen, v. 1905 vallankumouksen jälkimainingeissa, kun latvialaisia poliittisia pakolaisia oleili Suomessa. Heitä avustettiin ja piiloteltiin sekä oikealla että vasemmalla, ja itsenäisyyden aikana heistä moni nousi huomattavaan asemaan (J. Celms, K. Skalbe, J. Akuraters, M. Valters). Kalevalan kääntäjä Linards Laicens tosin muutettuaan vasemmistolaisena Neuvostoliittoon menetti päänsä.
Pientä riitasointua esiintyi alkuvaiheissa harvoin. Suomen sortovuosien tapahtumia selostettiin tarkasti ja vaihtelevaan sävyyn riippuen lähteistä. Venäläistä asennetta seuraten pahin vastarannan kiiski Suomessa olivat suomenruotsalaiset älymystö ja aatelisto. V. 1916 suomalaisten välttyminen sodalta herätti närkästystä. Jääkärien rooli Latviassa oli kiusallinen – suomalaiset taistelemassa saksalaisten puolella venäläisiä – ja latvialaisia vastaan. Myöhempien sotilasvierailujen aikana suomalaiset upseerit pyysivät käytännössä anteeksi: ”Emme tienneet, että täällä oli yhtenäinen Latvian kansa” (s. 207). (No ei tiedetty. Artturi Leinonen kirjassaan Päin nousevan Suomen rantaa kuvaa jääkärien elämää ”liettualaisen” paikallisen väestön keskuudessa. /ML). Myöhemminkin suomalaisten ihaileva suhtautuminen saksalaisiin, mm. kenraali von der Goltziin, Baltian ”pahantekijään”, oudoksutti. Suomen irtaantuminen Baltian maiden liiton suunnittelusta oli katkera pala. Fennougristeja kiinnosti liiviläisten asema, ja varsinkin Lauri Kettunen oli tässä aktiivinen syyttäen jopa latvialaisia näiden lukumäärän vähenemisestä.
Itsenäisyyden aikana erityishuomion kohteena kirjassa ovat mm. kieltolaki ja sen kumoaminen, maanpuolustus, urheilu ja olympialaisten valmistelut. Vähiten meillä tunnettaneen kulttuuriyhteistyötä, joka oli 1920- ja 30-luvuilla hyvin vilkasta talvisotaan asti. Kirjassa edustettuina ovat musiikki, kirjallisuus, kuorovierailut, kuvataide ja vähemmässä määrin teatteri. (Muuten, A. Brigaderen lastennäytelmä esitettiin Kansallisteatterissa nimellä Pikku Matin seikkailut/ML.) Eri ammattiryhmät vierailivat ahkerasti ja kongresseja järjestettiin puolin ja toisin. Latvialla oli 1930-luvun lopulla lähetystön lisäksi pääkonsulaatti ja 12 konsulaattia. Janis Rozentālsin leski Elli toimi epävirallisena kulttuurilähettiläänä järjestäen taidenäyttelyjä ja vierailuja. Hän oli luonnollisesti mukana, kun Riikaan perustettiin Latvia-Suomi-seura. Useat sen jäsenet saivat myöhemmin neuvostoaikana tuta tehneensä virheen – he joutuivat karkotukseen tai teloitettaviksi. Ansiokasta työtä tekivät Riiassa lähettiläät R. Sylvander-Silvanto ja P. J. Hynninen. Muita Riiassa vaikuttaneita henkilöitä oli pysyvänä tulkkina mainittu Oto Matisons, jonka vaimo oli suomalainen. Taiteilija Janis Rozentāls ja hänen perheensä ja kenraali K. Berķis (jonka vaimo oli suomalainen), katsotaan nimekkäimmiksi maiden välisten suhteiden kantajiksi. Suomessa taas pysyvimmiksi Latvian ystäviksi osoittautuivat professorit V. Mansikka ja J. J. Mikkola, kirjailija Maila Talvio ja ulkoministeri R. Holsti.
III luku vie synkkyyteen. Talvisodan aikana Neuvostoliitto oli jo läsnä Latviassa ja ystävyyden hieronta meneillään. Sotatoimia selostettiin sekä suomalaisten virallisten tiedonantojen ja länsimaisten uutistoimistojen että TASSin mukaan, vierekkäin. Kansa tuki Suomea tyytymättömänä omaan hallitukseensa. III luvun kappale ”Uusi aika – uudet sankarit I” käsittelee lehdistön kirjoituksia talvisodan päätyttyä, mutta nyt Suomi katosi puoleksi vuodeksi näkyvistä. Latvia joutui sirpin ja vasaran alle, ja siitä lähtien Suomesta rakennettiin viholliskuvaa neuvostoideologian mukaisesti. Sitten seurasi hakaristin aika, jolloin sensuuri huolehti siitä, että Suomi oli Saksan sankarillinen liittolainen. Jatkosodan aikana hyvin harva latvialainen lehtimies oleskeli Suomessa, ja talvisodasta kertoi siihen vapaaehtoisena osallistunut yliluutnantti G. Celmiņš (jonka vaimo oli suomalainen). Pääasiassa lehdissä ilmestyi käännöksiä saksalaisten jutuista. Jatkosodan aikana kulttuuri oli paljonkin esillä. Suomesta käännettiin kaunokirjallisuutta – ja kestosuosikki ”Kollaa kestää”.
Luku ”Uusi valta, uudet sankarit II” käsittelee Neuvostoliiton tuloa Latviaan ja sen seurauksia. V. 1944 Suomen irrottautuminen sodasta muuttui huhuista todeksi, ja Saksan asennoituminen Suomeen sen mukaisesti: antautuminen oli itsemurha, valapattoisuutta ja pelkuruutta. Latviassa uutisoitiin nyt sekä saksalaisen tiedonantotoimiston että TASSin tiedonantoja, pian vain jälkimmäisen. Vielä maan länsiosien pysyessä vastapuolena siellä ennustettiin Suomelle bolshevikkikumousta, kun taas neuvostomielinen lehdistö valitti, ettei ollut päästy eroon korkeissa asemissa olevista fasisteista. Vaadittiin sotasyyllisille oikeudenkäyntejä ja puhdistuksia. Kuten tekijä toteaa: Alkoi 45 vuoden mittainen neuvostosensuuri, tsaarinaikaista huomattavasti tiukempi ja katsomuksiltaan rajoittuneempi. Mutta ikäihmisten mieliin lehdistön entinen Suomi-propaganda oli jättänyt pysyvän jäljen.
Esipuheessa tekijä tuo esiin kysymyksen Latviasta Suomen lehdistössä. Tällaista tutkimusta ei vielä ole. Ilmeistä on, että Suomessa tiedotettiin paljon vähemmän Latvian asioista. Itsenäisyyden alkuvaiheissa toki seurattiin Baltian tapahtumia joskus päivä päivältä, ja vastavuoroiset vierailut pitivät Latviaakin otsikoissa pitkälti vielä 1920-luvulla. Luentoja ja matkailua tarjosi Etuvartiomaiden klubi, ja Suomen liittymisestä itämerenmaihin kirjoitettiin paljon. 1930-luvulla mielenkiinto näyttää herpaantuneen. Kuten latvialainen lehdistö totesi, Suomi pyrki hymyilemään muille pohjoismaille ja käänsi selkänsä pienille ns. reunamaille.
Tämän teoksen aihepiiriin liittyen lisättäköön, että meikäläisissä lehdissä seurattiin ainakin jonkin verran, mitä Latviassa kirjoitettiin Suomesta ja mainittiin tärkeät vierailut. Esimerkiksi Iltalehdessä 1920-luvulla kerrottiin, että Ritums-lehdessä oli ollut Allan Tiittasen artikkeli Suomen teattereista, Jaunākās ziņas-lehdessä oli artikkeli Suomen lehdistöstä, ja Suomen taiteesta kirjoitettiin Nedēļassa, Ilustrētais žurnāls julkaisi jatkoromaanina Johannes Linnankosken Laulun tulipunaisesta kukasta. Robert Kajanus oli 1924 Latviassa julistetun sävellyskilpailun juryssa. Muuten, presidentti Relanderin vierailun järjestelyt eivät olleet loistokkuudessaan vain ”jossain määrin onnistuneet” (Relanderin mielestä? s.148), vaan ”ujostuttavat ja liikuttavat”, mitä voitaisiin sanoa tästäkin teoksesta. Jätän tässä tekijän esimerkin mukaisesti kertomatta, milloin, missä numerossa näitä artikkeleita julkaistiin. Kirjan teksti on sujuvaa ja otteet selkeästi merkitty, eikä viitteiden esittäminen olisi lukemista häirinnyt. Kaiken kaikkiaan, tässä on hyödyllinen ja mielenkiintoinen lisä meillä aiemmin tuntemattomaan aiheeseen.
Marja Leinonen
Tutustu kirjaan Rozentāls-seuran nettikaupassa!
