Minne Heli menee, sinne ilmestyvät fanien laumat. Niin he, jotka eivät runoutta juuri muuten lue, kuin myös he joille se on koko elämä. Yleisöpohja on siis laaja. Huolimatta siitä, että kirjoittaa runonsa lounais-Suomen murteella, Heli Laaksonen on eräs Latvian rakastetuimpia nykyrunoilijoita. Tämän mahdollistaa hyvä kääntäjä, jonka kanssa Laaksonen viettää tänä vuonna jo yhteistyön 10-vuotisjuhlavuotta. Kokemusta Latvian-kiertueistakin Laaksosella jo on, mistä löytyy todisteita runoilijan ajopäiväkirjoista.
Nyt reissuun Latviaa kiertämään lähtee myös virolainen runoilijakollega Leelo Tungal, lastenrunouden mestari. Sekä Laaksoselta että Tungalilta on ilmestynyt lastenrunoteos Guntars Godiņšin kääntämänä ja Liels un mazs -kustantamon kustantamana. Tungalin Daudzpusīgais ronis herätti ilmestyessään vuonna 2013 suurta ihastusta ja kirjaa myytiin kuin lämmintä leipää. Laaksosen Piec ait kalns eli Viiden lampaan vuori lmestyi kauppoihin vuoden 2015 lopussa ja on saanut varsin innokkaan vastaanoton. Edellistä Laaksosen käännetystä teoksesta , aikuisille suunnatusta runokokoelmasta Kad gos smei, Ko lehm kikatta, on otettu jo neljäs painos. Melkoinen saavutus käännösrunoudelle.
Leelo Tungal, Heli Laaksonen ja Guntars Godiņš Suomen suurlähetystössä
Miten Godiņš päätyi kääntämään Laaksosen runoja? Varsinkin kun runoja ei varsinaisesti käännetä latvian kielelle, vaan Salacgrīvan murteelle. Yhteistyö sai alkunsa vuonna 2006 kaikkien aikojen ensimmäisellä Runoajelulla, jolla molemmat esiintyivät. Runoajelu eli Poetry Ride on kansainvälinen kiertävä runofestivaali, jonka tavoitteena on edistää runouden kääntämistä. Festivaali syntyi Godiņšin ja Suomen Viron-instituutin yhteistyönä ja on sittemmin kasvanut monipuoliseksi kansainväliseksi tapahtumaksi.
Kiertue esiintyy viikon aikana Riian lisäksi Zvejniekciemsissä, Limbažissa, Talsissa, Saldusissa ja Kuldīgassa. Kun puhutaan lastenrunoudesta, on luvassa tietysti kouluesiintymisiä, mutta myös kaikille avoimia tilaisuuksia. Tarkempi kiertueaikataulua osoitteineen löytyy täältä. Kiertueen järjestävät Poetry Ride, Pohjoismaiden ministerineuvoston Latvian toimisto sekä kustantamo Liels un mazs. Yhteistyössä ovat mukana Rozentāls-seura, FILI, Eesti kultuurkapital ja Suomen Riian-suurlähetystö. Mukana matkustaa myös kameralla, läppärillä ja loputtoman uteliaalla mielenlaadulla varustettu Poetry Riden toiminnanjohtaja, Rozentāls-seuran järjestösihteeri ja tuottaja Jenni Kallionsivu taltioimassa kiertuetunnelmia seuran viestintäkanaviin.
Somijas-Latvijas sadraudzības biedrība Rozentāla biedrība organizē latviešu valodas klubiņu bērniem vecumā no 4 – 12 gadiem. Šajās nodarbībās draudzīgā pulkā mācīsimies burtus, lasīsim, trenēsim rociņas griežot, līmējot, zīmējot, krāsojot un dažādi citādi radoši izpaužoties, kā arī rakstīsim, mācīsimies latviskas tradīcijas, dziedāsim un iesim rotaļās.
Nodarbības šajā semestrī vadīs Ramona Bilmez.
Nodarbības notiks reizi nedēļā ceturtdienās no plkst. 16:30- 18:00 Mahdollisuuksien tila telpās Tamperē Selininkatu 5. Dalības maksa par semestri: 150e, (ieskaitot ģimenes maksu dalībai Rozentāla biedrībā), katram nākamajam bērnam no vienas ģimenes 90e.
Pirmā tikšanās reize šajā semestrī notiks 14. aprīlī.
Lai pieteiktu savu dalību un papildus informācijai, rakstiet uz rfeodorova@gmail.com.
”Hänen nimensä on Janis Rozenthal, Portait-Maler . Ja hänen kansansa ovat lättiläiset. Mutta koska en vielä paljon saata ymmärtää hänen kieltänsä (sitä kyllä jo opiskelen), eikä hän minun kieltäni, täytyy meidän käyttää saksan kieltä (joka on aivan liian banaali niin pyhälle tunteelle kuin meidän rakkautemme). Hän on 36 vuotias, pitkä, tumma, kaunis vartalo, komea mies, suuret syvät ruskeat silmät, jotka minun sieluuni niin hellästi, ihanasti katsoivat – ilman intohimoa ja kiihkoa, suuren, syvän tunteen tulkkina.”
Näin kirjoitti suomalainen laulajatar Elli Forssell isälleen Helsinkiin silloisen Liivinmaan Wolmarista eli Valmierasta marraskuussa 1902. Hän oli pitänyt Riiassa menestyksekkään konsertin ja sen yhteydessä tutustunut etevään latvialaiseen taidemaalariin Janis Rozentālsiin. Rakkaus oli syttynyt heti. ”Ensi katseemme lahjoitti meidät jo toisillemme – ikuisesti.” Tarinan mukaan Rozentālsilta oli kysytty, mitä mieltä hän oli laulajattaresta, ja vastaus oli yllättävä: ”Tietenkin pidin, hänhän on tuleva vaimoni.” Siinä vaiheessa hän ei vielä ollut edes kysynyt Elliltä tämän mielipidettä asiasta!
Vastanaineet Janis ja Elli Rozentāls
Janis ja Elli olivat tavanneet toisensa asianaja Grosswaldin luona. ”Tämä perhe on lättiläisen intelligenssin keskusta Rigassa”, totesi Elli – ja muutama päivä ensitapaamisen jälkeen heidän kihlauksensa julkaistiin samassa kodissa, jossa he olivat kohdanneet. ”Ei ainoastaan Grosswaldin perhe, ja ne lähimmät ystävät, jotka siellä läsnä olivat, iloitsivat, ei, koko maailma iloitsi meidän kanssamme, taivas tuolla ulkona hehkui niin kultaisena, niin täynnä riemua ja iloa.”
1900-luvun alku oli suurten tunteiden aikaa. Mutta se oli myös kansallishengen aikaa. Silti tuntuu melkein oudolta lukea Ellin onnenhuumaisesta kirjeestä: ”Koko luonto iloitsi lättiläisen ja suomalaisen liitosta, ja olihan sitä syytäkin. Meidän liitollamme on suuri kansallinen merkitys, historiallinen merkitys – ensi kertaa kai nämä kansat yhtyvät niin jaloilla edustajilla – tästä tulee ihanata taidetta tulevaisuudelle!”
Rozentālsin suomalaiset sukulaiset
Forssell-nimisiä sukuja on Ruotsissa ja Suomessa useita. Ellin suvun vanhin tunnettu edustaja oli tykkijunkkari Lars Forssell, joka ennen 1700-luvun puoliväliä tuli Padasjoelle Liivinmaalta; tämä maakunta kuului aikanaan Ruotsin valtakuntaan, mutta tiedossa ei ole, oliko Forssellin lähtökohta nykyisen Viron vai nykyisen Latvian puolelle. Forssell meni Padasjoella naimisiin ja asettui vaimonsa Ebba Brummerin iäkkään äidinisän vapaaherra Gustaf Hornin hallitsemaan Nyystelän kartanoon, josta osan hän sai haltuunsa jo vuosisadan puolivälissä. Hornien kautta Forssellit saattoivat laskea polveutuvansa eräistä Ruotsin ja Suomen loistavimmista suvuista, ja Brummerien kautta mukaan tuli joukko balttilaisia ylimyssukuja, sillä Ebba Brummerin isä oli hänkin tullut Padasjoelle Liivinmaalta.
Ellin isä, Ilmajoella syntynyt agronomi Theodor Forssell oli Lars Forssellin pojanpojan poika. Hänen helsinkiläinen kotinsa oli vuosikymmeniä ollut suomalaisuuden vahvoja linnakkeita pääkaupungissa, ja Forssell oli aikoinaan kuulunut Aleksis Kiven lähipiiriin, olipa runoilija eräässä vaiheessa suunnitellut ryhtyvänsä hänen tilanhoitajakseenkin. Forssellin veli Albert taas tunnetaan ainoan Kiveä esittävän alkuperäiskuvan piirtäjänä. Tunnettu kirjailija Maila Talvio, alkuaan Winter, Ellin serkku ja aikanaan paras ystävä, kirjoitti 1947 julkaisemassaan muistelmateoksessa ”Rukkaset ja kukkaset” Forssellien kodista: ”Tässä ihanteellisen harmonisessa kodissa olivat kaikki jalot riennot ja pyrkimykset kotonaan, täältä käsin ne ohjattiin Snellmanin hengessä palvelemaan isänmaata ja lähimmäistä.” Talvio kuvaa Forssellien asunnon Antinkatu 30:n (nykyisen Lönrotinkadun) pihamaata suorastaan lasten talviparatiisiksi. ”Lapset itse – ja niitä sattui talossa ja naapuritaloissa olemaan paljon, eri-ikäisiä ja erikokoisia – rakensivat heti kun luonto heitä sopivasti suosi, luistinradan, jonka ympäröivät kuusilla, kelkkamäen, erinäisiä lumi-ukkoja, lumilyhtyjä ja mahtavia lumilinnoja. Juhlapäivinä valaistiin kynttilänpätkillä tornit, lumiukot ja lumilyhdyt, lippuja nostettiin viireihin ja tässä juhlavalaistuksessa luisteltiin ja laskettiin mäkeä, kaaduttiin kumoon ja törmättiin vastatusten. Ilona Jalava ja Aino Ackté kuuluivat ahkerimpiin ’paratiisilintuihin’, pieni Väinö Jalava liehui alati lippu kädessä. Ellin ystävättärenä minäkin sain mahdollisuuden liukua pihamaan välkehtivillä jääpinnoilla. Unohtaa voisiko niitä hetkiä!”
Forssellin perheen äiti Anna oli kuollut jo 1897, vain 48-vuotiaana, mutta jäljellä olivat isä Theodorin lisäksi vanhin tytär Elli, poika Lauri, toinen tytär Anna, kolmas tytär Liisi sekä kuopus Aarne, joka oli Elliä peräti seitsemäntoista vuotta nuorempi. Theodor Forssell itse kuoli keväällä 1909, jäätyään eläkkeelle maanviljelyshallituksen sihteerin tehtävästä ja suomennettuaan sukunimensä Koskenalhoksi, minkä nimen myös molemmat pojat omaksuivat. Lauri valmistui maisteriksi ja ryhtyi sitten opiskelemaan lääketiedettä mutta sairastui tuberkuloosiin ja kuoli Takaharjun parantolassa 1912. Anna suoritti ylioppilastutkinnon 1900 – viimeisenä vuonna jolloin tyttöjen oli pyydettävä ”vapautusta sukupuolestaan” päästäkseen ylioppilaiksi – ja opiskeli sitten viulunsoittoa Helsingin musiikkiopistossa, piti konsertteja ja toimi Helsingin filharmonisen orkesterin ensimmäisenä naisviulistina, kunnes meni naimisiin menestyvän nuoren lääkärin Eino Suolahden kanssa, sai pian kolme lasta ja joutui luopumaan muusikon urastaan. Anna Suolahti saavutti korkean iän, sillä hän oli kuollessaan kesäkuussa 1970 jo 87-vuotias. Annan neljästä lapsesta Lauri Suolahti kuoli jo 8-vuotiaana ja nuorimmainen Heikki, lupaava säveltäjä, 16-vuotiaana ylioppilaskokelaana. Vanhin, Elli, opiskeli lääketiedettä avioitui itseään toistakymmentä vuotta vanhemman lääketieteen tohtorin ja sittemmin monitoimisen professorin Erkki Leikolan kanssa mutta jatkoi opintojaan saatuaan neljä lasta – joista tämän kirjoittaja on yksi – ja valmistui lääkäriksi lähes 40-vuotiaana; hän kuoli 85 vuoden iässä 1998. Lauria vain vuotta nuorempi Eino Edvard, ”Nenno”, valmistui historian maisteriksi, toimi sitten vanhan koulunsa, Helsingin Suomalaisen yhteiskoulun, historian ja latinan opettajana, väitteli sodan jälkeen tohtoriksi ja tuli tunnetuksi WSOY:n kirjallisena johtajana ja sen jälkeen Akateemisen kirjakaupan johtajana, suosittuna esseistinä ja kulttuuripiirien henkevänä illallisvieraana. Hän kuoli 1977 melkein 63 vuoden iässä. Liisi avioitui jo 1907 insinööri Jalo Elersin kanssa, muutti Forssaan ja sai kolme poikaa, mutta Elers sai surmansa keväällä 1918 ja Liisi sai yksin kasvattaa pojat, jotka 1930-luvulla muuttivat sukunimensä muotoon Ervi; yhdestä heistä tuli kuuluisa arkkitehti ja muutkin menestyivät elämässään. Aarne puolestaan opiskeli juridiikkaa ja ehti varatuomarin arvoon asti mutta liittyi sitten jääkäriliikkeeseen, kohosi jääkärikapteenin arvoon ja kaatui huhtikuussa 1918, vain muutamia viikkoja ennen lankonsa Jalo Elersin surmaa. Liisi eli leskenä neljä vuosikymmentä ja kuoli Helsingissä joulukuussa 1958.
Tärkeä henkilö Elli Forssellille ja Maila Winterille oli myös heidän yhteinen isoäitinsä Isabella Bonsdorff, papinleski, joka hankki toimeentulonsa pitämällä täysihoitolaa Mikonkadun pohjoispäässä, Kaisaniemen puiston tuntumassa. Bonsdorffit olivat alkuaan Saksasta saapunutta sukua, joka jo 1700-luvulla oli tullut tunnetuksi erityisesti ansioistaan yliopistomaailmassa. Ellin äidinisän rovasti Nils Robert Bonsdorffin isä Jacob Bonsdorff oli ollut teologian professori ja runoilija, tämän veli Gabriel, joka aateloitiin nimellä von Bonsdorff, oli ollut lääketieteen professori ja Suomen ensimmäinen arkkiatri, ja toinen veli Johan kreikan kielen professori. Maila asui ”mummu Isabellan” luona koko kouluaikansa, serkusten käydessä Bulevardin ja Yrjönkadun kulmassa sijainnutta Suomalaista tyttökoulua, jossa he saattoivat imeä itseensä ei vain tietoja ja taitoja vaan myös vahvaa kansallishenkeä.
Rozentāls ja hänen toinen kotimaansa Suomi
Uz laipām, 1907
Sama kansallishenki, Latvian puolella koettuna, välittyy myös Rozentālsin saksankielisestä kirjeestä tulevalle apelleen marraskuussa 1902. ”Olen 36 vuoden ikäinen, lättiläinen, ja toivon että kansani vielä on saava jotakin aikaan. Tunnen vain harvoja suomalaisia, mutta ne joihin olen tutustunut, ovat olleet minulle mieleen. Olen myös ollut muutamia päiviä Suomessa, Helsingissä, ja olen ihaillut ja rakastanut Teidän maatanne ja kansaanne enemmän kuin mitään toista. Koko Teidän kulttuurinne, nimenomaan taiteenne, on minulle lättiläisenä esikuvallista, ja maalarina kunnioitan eniten suuria mestareitanne, kuten Gallénia, Järnefeltiä, Halosta, Saarista ym. Salainen kaipuuni onkin, että minusta tulisi lättiläisille jotakin samanlaista, jos vain vähäiset lahjani ja ulkoiset olosuhteemme antavat siihen mahdollisuuden. Meitä on muutamia nuoria taiteilijoita, jotka tahtovat parasta mutta voivat vain suhteellisen vähän. Toivomme silti, että siitä voi vielä tulla jotakin ja että meillä on yhä odotettavaa ei vain taiteilijoina vaan myös ihmisinä.”
Kihlausta seurasi avioliitto maaliskuussa 1903. Sulhasen sommittelemaa hääkutsua kuvaili Maila Talvio myöhemmin seuraavasti: ”Ja nähtiin niissä aaltoileva ulappa, ulapalla vene ja veneessä keskituhdolla valkoinen nainen, jonka kasvot vielä olivat käännetyt etenevää rantaa kohden. Mutta voimakkain vedoin ohjasi väkevä tumma mies, kokassa seisoen, melalla venettä uutta rantaa kohden,” (Tarkemmin katsoen tosin valkeapukuinen nainen istuu perätuhdolla ja pitää kiinni peräsimenvarresta, kun taas veneen pohjalla seisova ritariasuinen mies työntää keksillä purtta loitommaksi vaarallisista kallioista!) Saman aiheen oli Rozentāls esittänyt jo 1897 maaalauksessaan Teiksma (”Taru”). Kutsukortin vasemmassa ylänurkassa olivat vierekkäin Suomen ja Liivinmaan-Kuurinmaan vaakunat, sillä Latvia ei vielä ollut valtiollinen kokonaisuus eikä sillä ollut omaa kansallisvaakunaa, ylälaidan keskiosassa oli ihmishahmoja sukupolvien kierron vertauskuvana, ja oikeassa ylänurkassa oli taiteilijanpaletti ja kantele, latviaksi kokle, molempien kansojen yhteinen perinnesoitin.
Häät vietettiin Ellin toivomuksesta Helsingissä, mutta sitten Rozentālsit asettuivat Riikaan, missä heidän Albertinkadun ja Jousimiehenkadun kulmassa sijainneesta kodistaan tuli lättiläisen kulttuuriväen suosittu kohtauspaikka. Koko seutua pidetään nykyään Riian tärkeimpänä jugend-arkkitehtuurin keskittymänä. Tänään tuo koti tornikerroksessa sijaitsevine ateljeineen on Rozentālsin ja siellä alivuokralaisena asuneen kirjailija Rudolfs Blaumanisin museona.
Perhe karttui nopeasti. Syksyllä 1903 syntyi tytär Laila, tammikuussa 1906 toinen tytär Irja ja vihdoin kesällä 1907 poika Miķelis, joka jatkoi isänsä perinnettä taidemaalarina. Kaikki kolme selviytyivät sodan ajasta ja neuvostovallan puhdistuksista, mutta Miķelis kuoli syöpään jo 1953, kun taas tyttäret elivät pitkään, ja Irja, joka oli aikanaan opiskellut sairaanhoitajaksi Helsingissä, ehti 1978 käydä vielä kerran Suomessakin vanhoja muistoja verestämässä ja sukulaisia tapaamassa.
Elli ei ollut Janis Rozentālsille vain puoliso ja lasten äiti vaan myös hänen suosikkimallinsa. Rozentāls maalasi vaimostaan lukuisia muotokuvia, ja erityisesti äiti ja lapsi -aihe, josta hän oli ollut kiinnostunut jo ennen avioliittoaan, innoitti häntä useihin intensiivisiin töihin. Kohtaamme niissä Ellin imettämässä pikku Lailaa, Ellin puistossa lastenvaunujen ääressä, Ellin venerannassa Laila sylissään, Ellin pihlajan alla niin ikään Lailaa sylissään pidellen. Myöhemmin Rozentāls maalasi tyttärensä vanhavenäläiset kokosnik-päähineet päässä, Irjan joulukuusen äärellä ja yhtenä viimeisistä töistään Lailan Kulosaaren huvilan kuistilla. Myös Ellin suomalaisia omaisia Rozentāls ikuisti mielellään: hän maalasi kaksikin muotokuvaa apestaan Theodor Forssellista, kaksi upeaa kokovartalokuvaa kälystään Anna Suolahdesta viulua soittamassa sekä muotokuvan toisesta kälystään Liisi Elersistä ja kuvan koko tämän perheestä. Hän myös hahmotteli paperille nelivuotiaan kummityttönsä Elli Suolahden kesäisellä kukkakedolla; äitini muisti vielä vanhoilla päivillään, miten jännittävää oli, kun ”Jan-setä” maalasi tuota kuvaa. Eräässä maalauksessa serkukset Miķelis eli ”Mikki” Rozentals ja Pauli Elers ovat onkimassa Loimijoella, ja toisessa koko Rozentālsin perhe – Irja, Mikki, Laila ja Elli – ottaa aurinkoa kesäisessä Siguldassa kuin paratiisin rauhassa.
Zem pīlādža, 1905
Janis Rozentāls oli pariin kertaan, 1905 ja 1906, ollut vieraana Forssellien silloisessa kesäpaikassa Nummelassa, jossa hän tietenkin myös maalasi, ja toisinaan hän saattoi jopa nimittää Suomea toiseksi kotimaakseen. Hän kirjoitti Vērotājs-kulttuurilehteen – nimi merkitsee ”tarkkailijaa” – artikkelin Suomen taiteesta ja toisen erityisesti Albert Edelfeltistä. Tätä yhteyttä vahvistivat luonnollisesti monien suomalaisten, sekä sukulaisten että muiden, vierailut Albertinkadun kodissa vuosien mittaan. Niinpä oli varsin luonnollista, että kun ensimmäinen maailmansota 1915 pyyhkäisi yli nykyisen Latvian, Rozentālsin perhe hakeutui turvaan Suomeen. He vuokrasivat huvilan Kulosaaresta, ja lapset aloittivat syksyllä suomalaisen koulun. Janis Rozentāls itse oli jo sodan puhjettua ollut lähes epätoivoinen, ja hän oli kirjoittanut Maila Talviolle Helsinkiin: ”Meidän kansamme on nyt hajallaan ja vaeltaa ympäri laajaa Venäjänmaata kuin juutalaiset aikoinaan erämaassa. Kaikki ne yritykset ja hankkeet, jotka viime vuosikymmenellä merkitsivät niin paljon kulttuurin elvyttämisessä, ovat nyt tuhoutuneet, ja ennen kaikkea meiltä on riistetty se maaperä, jolle kulttuuri olisi voitu jälleen rakentaa.”
Kaikesta huolimatta Rozentāls työskenteli kiihkeästi. Syksyllä hän oli pitkään Pietarissa järjestämässä latvialaisen taiteen näyttelyä, ensimmäistä joka pidettiin latvialaisen alueen ulkopuolella. Keväällä oli vuorossa samanlainen näyttely Moskovassa. Toivuttuaan siellä saamastaan keuhkokuumeesta Rozentāls palasi Kulosaareen, viimeiseksi kesäkseen. Aino Kallas on 1954 julkaistussa päiväkirjassaan kertonut tästä kesästä, kävelyretkistään Rozentālsin kanssa, rakastumisestaan ja siitä miten Rozentāls oli syksyllä maalannut hänestä tekemäänsä kuvaan uuden, tuntemattoman profiilin hänen päänsä tilalle. Elli oli ilmeisesti tottunut miehensä läikkyvään tunne-elämään, eikä näytä siltä, että Ainon ja Janiksen välille olisi koskaan syntynyt varsinaista rakkaussuhdetta.
Janis Rozentālsin perintö
Sota pitkittyi, ja marraskuun lopulla 1916 Rozentālit ostivat Kulosaaren huvilan 70 000 markalla omakseen, lainarahoilla tosin. Sitten, tapaninpäivän iltana, Janis Rozentāls yllättäen kuoli sydänhalvaukseen, vain viidenkymmenen vuoden iässä. ”Jan oli joulupäivänä leikkinyt lasten kanssa ja pitänyt heille piirustustuntia”, kertoi Ellin ystävätär Ilona Jalava kirjeessään Aino Kallakselle, jatkaen kuvaustaan: ”Töittensä keskellä hän siellä lepäsi – taulut ympärillään työn alla, ja paletti täynnä maalia. Niin kumman rauhalliset ja kauniit olivat hänen kasvonsa, että vain kuvitteli hänen nukkuvan.” Alpo Sailo otti vainajasta kuolinnaamion, ja hautajaiset pidettiin uudenvuodenpäivänä 1917. Jo helmikuun alussa avattiin Helsingissä muistonäyttely, johon sisältyi 17 työtä, joukossa ”Viulunsoittaja” sekä Maila Talvion ja hänen puolisonsa professori J. J. Mikkolan muotokuvat. ”Taulut ja värit, koko Brändön kesä eli seinillä – hän vain oli poissa”, kirjoitti Aino Kallas päiväkirjaansa näyttelyn avajaispäivänä. Yli yhdeksän vuosikymmentä myöhemmin, Latvian tasavallan itsenäisyyden 90-vuotismuistoa juhlittaessa, paljastettiin Kulosaaren sillan tuntumassa olevaan kallioleikkaukseen kiinnitetty pronssilaatta, joka kertoo kuuluisan taiteilijan ja hänen puolisonsa asuneen laatan lähituntumassa.
Rozentālsin hautajaisiin oli saapunut joukko latvialaisia taiteilijaystäviä, joista joku oli sanonut: ”Nuku Suomen kylmässä maassa, kunnes me tulemme ja noudamme Sinut kotiin.” Kun maailmansota oli ohi ja Latvia muiden Baltian maiden myötä itsenäistynyt, Rozentālsin arkku todella siirretiin Riian Metsähautausmaalle, missä taiteilija nyt lepää perheensä ympäröimänä.
Elli, joka 1920-luvun alussa oli lapsineen muuttanut takaisin Riikaan, kuoli 71 vuoden ikäisenä kesäkuussa 1943, uuden maailmansodan pyyhkäistyä – niin kuin tuolloin näytti – itsenäisen Lavian jälleen pois Euroopan kartalta. Mutta sitä ennen hän oli vielä kokenut vaikeita aikoja. Saksalaismiehityksen aikana 1942-1943 jopa yhteydet Suomeen saattoivat jotenkuten toimia suomalaisten sotilaslentäjien ansiosta, semminkin kun yksi näistä oli Ellin sisarenpoika Pauli Ervi. Säilyneet kirjeet, jotka on julkaistu 1993, kertovat puutteesta ja pessimismistä, ja hänen tyttärensä kertoivat hänen kuolemansa jälkeen: ”Hän oli aivan valmistautunut kuolemaan ja lähti mielellään ja ilolla.” Vielä syyskuussa Laila kirjoitti sukulaisilleen Suomeen – suomeksi: ”Hän kuoli niin rauhallisesti ja tyyneesti. Se että on tällaiset ajat ja emme tiedä mitään tulevaisuudesta, joka on niin epävarma, helpoittaa meillä sen ajatuksen ettei häntä enää ole meidän keskellä. … Hän oli niin valoisa ihminen, ettei hän vaan meille lapsille oli suuresta merkityksestä, mutta koko ympäristöä hän valaisi.”
Niin läheinen kuin Suomi Janis Rozentāls olikin, Latvia ja latvialaisuus olivat hänen sydämessään aina ensimmäisellä sijalla. Hänen aihepiirinsä vaihteli eri aikoina: realistiseta kansankuvauksesta hän siirtyi romanttisiin naishahmoihin ja jälki-impressionistisiin maisemiin, mutta Gallen-Kallelan tavoin hän kiinnostui myös kansansa tarustosta. Kun liiviläissyntyisen rovasti Edgar Vaalgamaan suomennos Latvian kansalliseepoksesta ”Karhunkaatajasta”, Lāčplēsis , ilmestyi 1988, tasan sata vuotta alkuteoksen julkaisemisesta, parahiksi keskelle Latvian ”kolmatta kansallista herätystä”, sen kansiaiheeksi oli suomalaisesta yksityiskokoelmasta löytynyt julkisuudessa ennestään tuntematon Rozentālsin guassityö ”Karhunkaataja lumotulla saarella”. Näin hän saattoi vielä yli seitsemän vuosikymmentä kuolemansa jälkeen symboloida maantieteellisesti ja paljolti historiallisestikin läheisten mutta toisilleen perin tuntemattomien veljeskansojen yhteyttä.
Kun kuvanveistäjä Burkarts Dzenisin suunnittelema Janis Rozentālsin patsas – suomalaisesta graniitista hakatun pylvään päässä seisova rintakuva – paljastettiin 1936 Riian taidemuseon edustalla, Maila Talvio kirjoitti sanat, jotka on neljällä kielellä painettu 1991 ilmestyneen suuren Rozentalsia ja hänen taidettaan esittelevän teoksen kansiliepeeseen: ”Varmaan Janis Rozentāls loistavana persoonallisuutena olisi voinut hurmata ja voittaa missä kulttuurikeskuksessa tahansa. Mutta hän valitsi hengen kuokkamiehen, kyntömiehen ja kylvömiehen osan oman kansansa keskuudessa. – Rozentālsin 22 vuotta kestänyt luomiskausi, niin rikas etsinnästä, vastoinkäymisistä, masennuksesta, voitoista, aurinkoisesta ilosta ja elämän hurmasta, on jättänyt Latvialle suuren joukon hartaita kuvia maalaiselämästä, maisemia, laatukuvia, loisteliaita muotokuvia, ihania alttaritauluja sekä rikkaan kuvituksen latvialaiseen satuun ja kansanlauluun. Koko tätä tuotantoa leimaa ylhäinen vakavuus yhdistyneenä aitoon innoitukseen ja luomisiloon.”
Anto Leikola
Tämä kirjoitus on mukailtu artikkelistani ”Janis Rozentāls ja Suomi” Kai Kartion ja Ira Westergårdin toimittamassa näyttelyluettelossa ”Latvia taiteiden risteyksessä”, joka ilmestyi Sinebrychoffin taidemuseossa Helsingissä järjestetyn Latvian tasavallan 75-vuotisjuhlanäyttelyn yhteydessä marraskuussa 1993. AL.
Rainis – Se pysyy, joka muuttuu – kirjaan on valikoitu aiemmin suomentamattomia Rainiksen tekstejä. Kirja julkaistaan keväällä 2016.
Rainiksen merkitystä Latvian kirjallisuuteen korostetaan useissa yhteyksissä. Mutta miksi Rainis on nimitetty Latvian tärkeimmäksi kirjailijaksi? Tästä listasta se selviää.
Rainis oli modernin latvialaisen kirjallisuuden alullepanija
Rainis oli modernin latvialaisen kirjallisuuden alullepanija sekä muodon että sanaston uudistaja. Rainiksen valtavasta kirjallisesta jäämistöstä löytyy ainesta kaikkeen kulttuuriin liittyvään keskusteluun. Lukemattomat Rainiksen uudissanat kuuluvat nykylatvian vakiintuneeseen sanastoon, jotkut taas on jääneet hänen tunnistettaviksi uudennoksikseen.
Kaiken kaikkiaan Rainis kirjoitti 12 runokokoelmaa ja 20 näytelmää, artikkeleita ja muistelmia sekä tuhansia sivuja käännöksiä. Rainiksen teksteissä toistuvat aiheet ovat peräisin klassisesta kirjallisuudesta, Raamatusta ja latvialaisesta kansanperinteestä; näitä hän sovitti omiin aatteisiinsa, joissa tärkeää osaa esitti sosiaalinen oikeudenmukaisuus.
Vuonna 1940 Rainis nimettiin kansallisrunoilijaksi.
Koko neuvostoajan hänen tuotantonsa oli runsaasti esillä; sen monipuolisuuden ansiosta kaikki Latvian valtarakenteet ovat voineet katsoa hänet ”omaksi pojakseen”. Draamat tuottivat oopperan ja elokuvia, runoja ovat säveltäneet lauluiksi monet, Ēmils Dāržiņšista Raimonds Paulsiin. Siten runoista Saule, Pērkons, Daugava (Aurinko, Ukkonen, Daugava)ja Senatne (Muinaisuus) on tullut kaikkien tuntemia laulujuhlien vakionumeroita. Lukuisat kadut ja museot kantavat hänen nimeään, ja hänelle on muistopatsaita eri puolilla Latviaa sekä Sveitsin Castagnolassa.
Rainis ja Aspazija ovat Latvian kirjallisuuden Aatami ja Eeva
Kirjallisuudentutkija Arno Jundze kiteyttää haastattelussaan verkkojulkaisussa Viedokļi.nra.lv (11.9.15) Rainiksen ja Aspazijan merkityksen seuraavasti:
”Rainis ja Aspazija ovat Latvian kirjallisuuden Aatami ja Eeva, he ensimmäisinä nimesivät asioita niiden oikeilla nimillä, he loivat sen henkisen tilan, jossa Latvian idea saattoi kasvaa ja toimia. Rainis oli tienraivaaja, jonka ajatusten voima ei vähene ajan myötä. Ensimmäisenä hän toi latvian kieleen suuria ja ikuisia ideoita, surematta sitä, että latviaksi ei muka niin voinut sanoa, että sanat eivät muka kuulostaneet niin hienoilta ja kauniilta kuin venäjäksi, saksaksi tai englanniksi. Hän vain otti ja näytti, murtamatta suuta ja kysymättä, kiinnostivatko ne ketään, kenelle ne olivat tarpeen. Sillä hän tiesi – heräävälle kansalle ne olivat tarpeen. Rainis oli unelmoija, joka ei pelännyt suuria unelmia. Ja ne suuret unelmat tuottivat Latvian, ja Rainiksen itsensä. Rainis kirjoitti, että haluaisi elää kaksisataa, kolmesataa vuotta. Nyt nähdään, että ensimmäiset 150 vuotta ovat jo menneet, ja Rainis elää yhä.”
Teksti: Marja Leinonen.
Marja on suomentanut yhdessä Mirja Hovilan kanssa Rainis – Se pysyy, joka muuttu -teoksen. Ennen Rozentals-seuran kustantamaa teosta suomeksi on ilmestynyt vain Taisto Summasen kääntäminä kaksi runoa Petroskoissa 1956. Näytelmistä vain Kultahevonen, osittain lyhenneltynä Helsingin yliopiston opiskelijatyönä, on ilmestynyt suomeksi vuonna 1996.
Rainis – Se pysyy, joka muuttuu – kirjaan on valikoitu aiemmin suomentamattomia Rainiksen tekstejä. Kirja julkaistaan keväällä 2016.
Rainis on Latvian kirjallisuuden suurmies, jonka kuolemasta on kulunut jo vajaat 90 vuotta, mutta hänen tekstejään ei ole juuri suomennettu. Rozentāls-seura julkaisee keväällä 2016 valikoiman Rainiksen tuotannosta, ja tähän vaativaan kulttuuritekoon ryhtyivät kääntäjät Mirja Hovila ja Marja Leinonen. Matkalla valmiiseen tekstiin on monta kynnystä. Mirja Hovila kirjoittaa ajatuksistaan Latvian kansallisrunoilijan kääntämisen haasteista.
Pyhä Rainis ja kääntämisen kynnykset
Kuka tahansa kaltaiseni perfektionisti ja aika moni muukin on vakuuttunut siitä, että kääntäminen on mahdotonta – mutta silti sitä tehdään. Ilman kääntäjiä ei olisi maailmankirjallisuutta, olisi vain paikallista tai kansallista kirjallisuutta. Emme tietäisi mitään Platonista, Shakespearesta, Dantesta, Ibsenistä – tai Runebergistä ja Kjell Wästöstä, paitsi ne onnelliset, jotka osaavat alkukieliä, myös vanhaa kieltä, sellaista jota natiivitkaan eivät ymmärrä ilman selitysteoksia.
Rainis eli Jānis Pliekšāns on Latvian kansallisrunoilija ja kulttuuri-ikoni, josta povattiin Latvian ensimmäistä presidenttiä ja jonka asema Latviassa on edelleen monin tavoin luovuttamaton. Hänen tuotantoaan on kuitenkin käännetty muille kielille melko vähän.
Rainis istuu Riiassa Esplanāden puistossa valtavana patsaana, mutta hänet on nostettu jalustalle monessa muussakin mielessä. Onko häneen ”kajoamista” pidetty uskaliaana, liian vaikeana tai peräti kiellettynä? Hänelle uumoiltiin aikoinaan Nobelin kirjallisuuspalkintoa – mutta ilmeisesti vain Latviassa. Hänen runoutensa on säilyttänyt asemansa, ja näytelmiä esitetään, mutta Latvian ulkopuolella häntä ei tunneta paljoakaan.
Rozentāls-seuran Rainis-valikoimaan päätettiin ottaa yksi näytelmä sekä valikoima runoja ja Rainiksen kirjeitä vaimolleen Aspazijalle. Tuotanto on valtava – mistä ylipäänsä voi aloittaa? Marja Leinonen teki suuren työn runojen alustavassa valikoimisessa, ja ehdotuksia täydensi kirjallisuudentutkija Zita Kārkla.
Miten runoja voi kääntää? Ja eritoten, jos ne ovat mitallisia? Lisäksi loppusointuisia? Ilman kompromisseja se ei ole mahdollista; tämän lohdullisen havainnon voi tehdä myös joistakin tähänastisista Rainis-käännöksistä. Saksantaja Heinz Czechowski on säilyttänyt loppusoinnut ja usein myös runomitan, mutta sisältöön on voitu ottaa vapauksia, sillä kaikkea ei yksinkertaisesti pysty sanomaan yhtä tiiviisti toisella kielellä, kun samalla pitää säilyttää ilmaisun kauneus, kaunokirjallisuus, tyyli, ajan henki. Saksantaitoni ei riitä syvälliseen analyysiin, mutta kokonaisuutensa käännökset vaikuttavat… vaikuttavilta.
Miten voi säilyttää mitan, kun latviassa on paljon enemmän yksitavuisia sanoja kuin suomessa ja usein myös verbimuodot ovat yksitavuisia? Suomentaja valvoo öitä ja yrittää löytää kulloisenkin kompromissin. Miten suhtautua vanhahtavaan kieleen, jotta käännös olisi kuitenkin luettava ja ymmärrettävä? Yleispäteviä ohjeita ei juuri ole, vaan jokainen kohta on punnittava erikseen.
Minulla oli joulukuussa mahdollisuus asua ja työskennellä neljä viikkoa Ventspilsin kansainvälisessä kirjailija- ja kääntäjätalossa. Hioin runosuomennoksia, hitaasti, hitaasti, ja hain myös kirjastosta kadun toiselta puolelta monta osaa Kootuista teoksista: Rainiksen kirjeet. Istuin päivä toisensa jälkeen kirjojen vieressä enkä päässyt puusta pitkään. Kirjeitä pelkästään Aspazijalle on 1 345. Rainiksen ja Aspazijan kirjeenvaihto hyväksyttiin vuonna 2009 Unescon Maailman muisti -ohjelmaan. Läheskään kaikki kirjeet ja kortit eivät olleet latviankielisiä, sillä Rainis kirjoitti paljon myös saksaksi ja venäjäksi, Aspazijallekin. He olivat käyneet koulunsa saksaksi, ja saksalainen kirjeenkirjoitustraditio oli ymmärrettävästi kehittynyt latvialaista pitemmälle. Koottuihin teoksiin kirjeet on latviannettu.
Kääntäjää askarruttavat vanhat kielimuodot tai hellittelynimet. Monet niistä tuntuvat latvialaistenkin mielestä jo aivan vanhentuneilta tai peräti oudoilta: mana sirdsasintiņa (pikku sydänvereni). Mitä tarkoittaa Iniņa, Rainiksen Aspazijalle antama lempinimi? Sitä eivät tiedä tutkijatkaan, mutta yksi selitys on se, että taustalla olisi saksan Inne-sana, että se liittyisi ihmisen sisimpään, sieluun. Rainis käytti joskus itsestään vastaavaa maskuliinimuotoa Iniņš. Deminutiivit ovat latviassa edelleen varsin yleisiä, mutta tavallisesti niitä käyttävät enemmän naiset kuin miehet. Rainis taas voi panna deminutiiviin jopa kirjeen tai laskun, Aspazijan lempinimistä puhumattakaan.
Joulun alla kävin Riiassa konsertissa, jonka laulut oli sävelletty 30-luvun runoilijoiden teksteihin. Aleksandrs Čaksin, Vilis Plūdonsin, Kārlis Skalben, Austra Skujiņan ja muiden lisäksi joukossa oli myös kaksi Rainiksen runoa.
Toisen niistä, ”Es pati sevi novēroju” oli säveltänyt Raimonds Pauls. Maestro Paulsin tuotanto on valtava ja monitasoinen (myös Miljoona ruusua on hänen käsialaansa, joskin alun perin aivan toisenlaisilla, latvialaisilla sanoilla. Kuuntele se YouTubesta). Kuulin tämän sävellyksen nyt ensi kertaa, enkä runoakaan tuntenut. Ahaa, Rainiksesta voi tehdä myös schlagerin. Sävellys, sovitus ja esitys olivat puhdasveristä iskelmää. Kappale ei ollut ihan minun makuuni, mutta koin merkillisen oivalluksen: ei Rainis olekaan pyhä, ei häntä tarvitse käsitellä silkkihansikkain. Hänen teksteihinsä saa koskea, saa jopa tällainen perfektionisti, joka on itsensä suurin kriitikko.
Rainis ja Aspazija istuvat kotonaan. Kuvan lähde: https://www.liveriga.com/en/1681-rainis-and-aspazija-house-museum
Sitten tapasin todellisen asiantuntijan. Jānis Zālītis on Rainiksen ja Aspazijan museon vanhempi tutkija. Hän oli luvannut auttaa minua kirjeiden valinnassa. Tunnin tapaaminen pudotti ison kiven sydämeltäni – konkaritutkija oli todella avulias ja asiantunteva, samoin museon muut työntekijät. Hän näytti minulle myös pientä kirjaa, jossa oli Lauztās priedes -runo yli kymmenellä kielellä. Se julkaistiin alun perin Rainiksen 100-vuotisjuhlaksi, ja runo oli kirjassa myös suomeksi. Taisto Summanen oli suomentanut sen loppusointuineen kaikkineen. Saksantaja taas oli Rainis itse. Nyt kirjasta oli tehty uusi laitos, jossa oli kaksi uuttakin käännöstä. Toinen oli ruotsiksi. Sen käänsi Juris Kronbergs, sotapakolaisten jälkeläinen Tukholmasta. Hän on kirjoittanut paljon kahdella kielellä ja ruotsintanut latvialaista proosaa ja runoutta. Mutta ei ollut hänen versiossaan loppusointuja.
Eino Leino suomensi 1912–14 Danten Jumalaisen näytelmän, säilytti runomitan mutta ei loppusointuja, ja Elina Vaara teki saman vuonna 1963. Näinkin se oli jo riittävän vaativa urakka. Edes mestari ei voi käännöksessään säilyttää aivan kaikkea. Lisäksi käännökset vanhenevat silloinkin kun alkuteksti – mystisesti – ei vanhene. Taisto Summasen Kaatuneita honkia, joka on jo vuodelta 1956, on nykylukijan silmiin paatoksellinen. Osa paatosta on toki Neuvostoliiton oman aatteen peruja, sillä Summanen syntyi Leningradissa, opiskeli Petroskoissa, ja itänaapurissa hän myös kuoli vain pari vuotta ennen Neuvostoliiton hajoamista.
Joskus runokäännös voi vakiintua ja saada jopa klassikkoaseman siitä riippumatta, millainen se on. Zacharias Topeliuksen runo sai tuntemattoman suomentajan kynästä nimen En etsi valtaa, loistoa. Nykyiseen virsikirjaan se suomennettiin uudelleen, siksikin että ensimmäinen käännös oli varsin vapaa. Uudella käännöksellä on paikkansa, mutta yhteislauluna tuo vanha, alkutekstille vähemmän uskollinen suomennos on säilyttänyt kiistattoman asemansa.
Jouluyö, juhlayö -suomennos taas on malliesimerkki vanhahtavasta runokielestä, joka aivan pursuaa loppuheittoja – kaks’, valveill’, enkel’ – mutta sen asema on niin vankkumaton, ettei sille löydy kilpailijaa. Kaikkine puutteineenkin se on säilyttänyt paikkansa suomalaisen joulun kaanonissa. Huonompikin käännös voi siis olla ”hyvä”.
Sain ensikosketuksen Rainikseen 1990-luvulla Helsingin yliopistossa, mutta hän jäi minulle melko etäiseksi. Sain myös ystäviltä keramiikkapullon, johon oli kaiverrettu Rainiksen ajatus: ”Ken tietää, mitä tahtoo, pystyy siihen, mitä tahtoo.” Tällainen ylevä ihanteellisuus ja maksimalismi on minulle vierasta. Yritän silti muistuttaa itselleni, että me kaikki olemme oman aikamme lapsia ja meitä pitäisi voida arvioida sitä taustaa vasten eikä jälkiviisaasti.
Mirja vieraili Sveitsissä Luganojärven rannalla, missä Rainis ja Aspazija olivat maanpaossa ennen Latvian itsenäistymistä.
Rainiksen ja Aspazijan 150-vuotisjuhlavuoden lähestyessä halusin saada molempiin runoilijoihin hiukan enemmän tuntumaa. Asiaan vaikutti myös Marja Leinosen perusteellinen kirjoitus Aspazijasta Kulttuurikirjassa. Kävin italiankielisessä Sveitsissä Luganojärven rannalla, missä runoilijat elivät pitkään maanpaossa (lue myös kirjoittamani juttu kyseisestä museosta). Castagnolan kylä kuuluu nykyään Luganon kaupunkiin. Oli tammikuu, mutta järven rannassa viheriöivät korkeat palmut. Vain vähän ylempänä rinteessä oli jo lunta. Kaupunginarkiston tiloissa on toisen poliittisen maanpakolaisen, italialaisen Carlo Cattaneon, museo, ja yksi huone on omistettu Rainikselle ja Aspazijalle. Vieraskirjassa on varsinkin latvialaisia nimiä, pihassa on muistopatsas. Palanen Latviaa vuorten takana. Arkiston tutkija esitteli näyttelyä – oli hauska puhua Rainiksesta ja Aspazijasta italiaksi. Olin käynyt Luganossa edellisen kerran 16-vuotiaana, jolloin en vielä osannut italiaa, ja Latviasta en tiennyt yhtään mitään. Oli erikoinen tunne katsella näitä maisemia nyt aivan toisin silmin, ja tämä oli jonkinlainen käännekohta myös suhteessani Rainikseen.
Rainiksen ja Aspazijan juhlavuosi oli täynnä monenlaisia tapahtumia, joita on nyt analysoitu ja ruodittu sekä mietitty, mitä tämän jälkeen. Minulla oli tilaisuus nähdä Riiassa kaksi heidän elämäänsä kuvaavaa näytelmää sekä Rainiksen kirjoittama Uguns un nakts. Olin vaikuttunut, vaikka moni asia jäikin minulle arvoitukseksi – katsoinhan niitä ulkopuolisen silmin.
Rainis oli erittäin tuottelias sekä runoilijana että kääntäjänä, ja hänen vaikutuksensa myös Latvian yhteiskunnalliseen ja poliittiseen elämään on ollut kiistaton. Toisaalta on mielenkiintoista, että nyky-Latviassa kaikenlaiseen vasemmistolaisuuteen suhtaudutaan usein epäilevästi tai kriittisesti, mutta Rainiksen vasemmistolaisuus ei ole ongelma.
Rainis käänsi itse monesta kielestä. Yksi Koottujen teosten nide sisältää pelkästään hänen käännösrunojaan. Hän käänsi jopa suomalaista runoutta, ei tosin suoraan alkukielestä vaan saksannosten kautta ja ilman loppusointuja. Jo kymnaasista päästyään hän latviansi Boris Godunovin, ja varhaisiin käännöksiin kuuluu myös Goethen Faust. Hän halusi tuoda kirjallisuuden Parnasson latvialaisten ulottuville. Toisaalta häntä pidetään ylittämättömänä, mutta toisaalta… Polyglotti Valdis Bisenieks käänsi taannoin Faustin uudelleen, sillä hän ei ollut alkuunkaan tyytyväinen Rainiksen versioon.
Runojen kääntämiselle on latviassa oma verbi atdzejot, suurin piirtein ’uudelleenrunoilla’. Vastaava on myös esimerkiksi saksassa ja norjassa, nachdichten, gjendikte. Siitähän juuri on kyse: runo kirjoitetaan uudelleen, tietenkin alkutekstiä ja tekijää kunnioittaen. Toisaalta on hyvä muistaa, etteivät alkutekstin kirjoittajankaan kädet ole aina vapaat. Kun mietin, miksi ihmeessä Rainis on valinnut juuri tämän tai tuon sanan tai ilmauksen, vastauksena voi olla: rytmin, tavumäärän tai loppusoinnun vuoksi. Toisaalta hän saattoi muuttaa rytmiä kesken runon, loppusoinnut eivät aina olleet kuin suoraan runousopista, ja joskus hän ei käyttänyt niitä lainkaan. Hän loi uudissanoja, osittain juuri omiin tarpeisiinsa, ja saattoi esimerkiksi pudottaa sanasta etuliitteen pois, jolloin tulkinta vaikeutuu. Latvialaisetkaan eivät aina tiedä, mitä hän on tarkoittanut, joten tutkijoilla riittää työsarkaa.
Nykykääntäjän työskentelyolot, mahdollisuudet tiedonhakuun ja matkustamiseen ovat aivan toiset kuin ennen, ja tämä olisi syytä muistaa vanhoja käännöksiä arvioidessa. Tekniikan kehitys ei silti ole tehnyt kääntämisestä helppoa, eikä luomisen tuska ole vähentynyt. On mielenkiintoista, että latvialaiset kääntävät runoutta ja proosaa usein myös vieraille kielille. Sitä ei pidetä ollenkaan niin outona ajatuksena kuin meillä, saati mahdottomana. Perfektionistin näkökulmasta se on kaksinkertaisesti mahdotonta. Tämä paradoksi tulee mieleeni joskus kun itsekritiikki saa minut vakuuttumaan siitä, ettei edes äidinkielelle voi kääntää.
Yhdysvaltalainen kollega oli Ventspilsissä seinänaapurinani. Hän kertoi yrittäneensä englannintaa Rainiksen runoja, mutta kymmenen sitkeän yritelmän jälkeen hän luovutti ja totesi tehtävän itselleen mahdottomaksi. Tämä oli lohdullista – ja sitten menin omalle puolelleni jatkamaan taisteluani Rainiksen runojen parissa.
Kriitikoista ei ole koskaan pulaa, ja kritiikki on myös tarpeen. Silti toivoisin joskus kritiikkiin kohtuutta ja realismia, sillä kääntäminenhän on oikeasti mahdotonta – vaikka sitä tehdään kaiken aikaa.
Voinee sanoa, että jokaisella latvialaisella on oma Rainiksensa – myös niillä, joita hän ei kiinnosta tai puhuttele lainkaan. Minullakin on Rainikseni. Suhteemme ei ole intohimoinen muttei viileäkään. Kunnioitan hänen elämäntyötään, mutta kunnioitukseni ei ole pelonsekaista, niin etten uskaltaisi kajota hänen teksteihinsä.
Rainikseen voi koskea, häntä voi kääntää ja vääntää, ja lopputulos on aina suhteellinen, subjektiivinen, epätäydellinen, mutta yhtä kaikki mielenkiintoinen.
Kirjoittaja: Mirja Hovila
Rainis – Se pysyy, joka muuttuu – kirjaan on valikoitu aiemmin suomentamattomia Rainiksen tekstejä. Kirja on saatavilla seuran nettikaupassa.
Rainis syntyi vuonna 1865 ja hänen koko elinkautensa vuoteen 1929 sisältää latvialaisten voimakkaan pyrkimyksen vapauteen ja itsenäistymiseen. Rainis osallistui kaikin voimin kansansa taisteluun itsenäisyydesä ollen sen johtohenkilöitä. Rainisin kirjalliset harrastukset alkoivat varhain. Jo alle 20-vuotiaana hän latviansi ansiokkaasti Aleksandr Puškinin runoelman Boris Godunov.
Vuonna 1884 Rainis lähti Pietariin opiskelemaan oikeustiedettä. Samalla hän seurasi kielitieteen ja historian luentoja. Hän on mukana myös Pietarissa opiskelevien latvialaisten opiskelijoiden seurassa ja alkaa avustaa latvialaisia päivälehtiä. Valmistuttuaan Rainis työskentelee asianajajana ja alkaa osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun kirjoittamalla eri lehtiin.
Vuonna 1891 Rainis kutsuttiin Dienas lapa -lehden päätoimittajaksi. Lehtityön suurin merkitys on Rainisin mukaan Latvian kansan johtaminen onnelliseen tulevaisuuteen. Sankarillisen taistelun paras ase on hengen valo, koulutus, joka pitää taata myös köyhille, yhteiskunnan alimmille kerroksille. Kansan kunnia, kansan etu ja kansan omaisuus menee ylitse kaiken muun.
Kahden vuoden kuluttua Rainis lähti Saksaan ja Sveitsiin ottamaan selvää, kuinka näissä maissa on ratkaistu sosiaaliset kysymykset. Hän etsii uutta maailmankuvaa filosofiasta, sosiologiasta, naisliikkeestä, luonnontieteistä, kirjallisuudesta ja kuvataiteista.
Palattuaan kotimaahansa Rainis toimitti lehteä vielä vuoteen 1895. Tämän jälkeen monia edistyksellisten aatteiden edustajia pidätetään ja myös Rainis joutuu vankilaan ensin Ponevežiin, sitten Liepājaan ja Riikaan ja lopulta viideksi vuodeksi Vjatkan kuvernementtiin. Jo lehden toimitustyössä Rainis tutustui tulevaan puolisoonsa runoilija Aspazijaan, joka seurasi häntä osaksi ajasta karkotukseen. Rainis omistautui kirjallisuudelle. Hän latviansi Goethen Faustin yhdessä Aspazijan kanssa. Käännöksen merkitys latvialaiselle kirjallisuudelle on perustavaa laatua. Ensimmäisen runokokoelmansa, Tālas noskaņas zilā vakarā, hän julkaisi vuonna 1903. Muihin huomattaviin käännöstöihin kuuluu Ibsenin, Shakespearen, Schillerin ja Heinen teoksia.
Vankilasta vapauduttuaan Rainis ehti asua kotimaassaan vain kaksi vuotta. Vuoden 1905 vallankumouksen jälkeen hän joutui lähtemään maanpakoon Sveitsiin, missä hän kirjoitti runokokoelmat Klusā gramata (1909), Vēja nestas lapas (1910) ja Tie, kas neaizmirst (1911). Vuonna 1907 valmistui näytelmä Uguns un nakts, jossa Lāčplesis jatkaa taistelua vapaan Latvian kansan puolesta. Myös näytelmissä Zelta zirgs, Pūt, vējiņi ja Jāzeps un viņa brāļi ilmenee sama tematiikka. Runokokoelmassa Sveika, brīvā Latvija (1919), näytelmässä Spēlēju, dancoju (1919) ja Krauklītis (1920) kuvataan kansan kapinaa vierasta valtaa vastaan.
Jānis Rainis kirjoitti näytelmän Zelta zirgs vuonna 1909 asuessaan maanpakolaisen Sveitsissä. Näytelmä on syvän symbolinen. Latvian kansa uinuu kuin prinsessa Saulcerīte, josta pahat voimat kamppailevat. Prinsessan pelastaa rehellinen ja pyyteetön Antiņš, latvialaisen kansansielun vertauskuva. Elokuvastudio Rija on tehnyt Rainisin Kultahevosesta koko perheen animaatioelokuvan, josta yllä oleva kuvakin on kaapattu (kuvan lähde: http://apollo.tvnet.lv/zinas/rija-berline-prezentejusi-animacijas-filmu-zelta-zirgs/553190)
Rainis palasi kotimaahansa vuonna 1920, kun maassa oli toteutunut Rainisin suuri unelma, jonka puolesta hän on niin voimakkaasti taistellut: Latvia oli itsenäistynyt. Rainis hoiti monia tärkeitä yhteiskunnallisia tehtäviä itsenäisessä Latviassa. Hän oli kansanedustaja, opetusministeri, Kansallisteatterin johtaja ja paljon muuta. Jānis Rainisin merkitys yhteiskunnallisena vaikuttajana ja kirjailijana on Latvian kansalle hyvin suuri. Hänet nimitettiin myöhemmin kansallisrunoilijaksi.
Rainiksen näytelmistä on suomennettu osittaisen Zelta zirgs suomennoksen lisäksi Indulis ja Ārija. Se on julkaistu Rozentals-seuran julkaisemassa kokoelmassa, jossa on lisäksi Rainiksen runoja ja kirjeenvaihtoa puolisonsa Aspazijan kanssa.
Rainis – Se pysyy, joka muuttuu – kirjaan on valikoitu aiemmin suomentamattomia Rainiksen tekstejä. Kirja julkaistaan keväällä 2016.
Alkuperäisteksti: Helena Johansson. Teksti on alun perin julkaistu Zelta zirgs-näytelmän osittaisen käännökseen esipuheena vuonna 1994. Tekstiä ovat editoineet Marja Leinonen ja Tero H. Savolainen. Teksti on julkaistu osittain myös Rozentals-seuran Kulttuurikirjassa vuonna 2015.
Latvian kulttuuri-ikonit Rainis ja Aspazija syntyivät 150 vuotta sitten. Heidän monivaiheista elämäänsä leimasi myös karkotus ja maanpakolaisuus, joiden vaikutusta Latvian kirjallisuuteen ja yhteiskuntaan voi tuskin yliarvioida.
Castagnola on pieni kylä italiankielisessä Sveitsissä Luganojärven rannalla ja kuuluu nykyään Luganon kaupunkiin. Rannan palmut ovat tammikuussakin vihreitä, mutta vähän ylempänä rinteessä on jo lunta. Joka puolella kohoaa vuoria, osa lumihuippuisia. Punertavassa kivitalossa on Luganon historiallinen arkisto, jossa on kaksi pysyvää näyttelyä: italialainen filosofi ja monilahjakkuus Carlo Cattaneo oli täällä maanpaossa 1800-luvulla, Rainis ja Aspazija vuosina 1906–1920.
Pieni huone on täynnä kaikkea latvialaista, valokuvia pakolaisrunoilijoista alppimaisemissa ja myös kirjojen erikielisiä käännöksiä. Vieraskirja on täyttynyt latviaksi kirjoitetuista kiitoksista. Arkiston työntekijä esittelee ulkolatvialaisten aloitteesta 1970-luvulla syntynyttä ”neuvostotyylistä” patsashanketta. (Sellainen se kieltämättä onkin.) Puutarhaan sittemmin pystytetty patsas on kuitenkin matala ja pelkistetty, ja siihen on päässyt myös pieni – tosin musta – Kultahevonen.
Pitkä maanpakolaisuus muovasi Rainista ja Aspazijaa monin tavoin, helppoa ei ollut myöskään yksityiselämässä. Arkisto myy Kastaņola-kirjaa, jossa Rainis kuvaa kokemuksiaan ”toisessa kotimaassa” myös runomuodossa, ihastelee rikasta italian kieltä, vertaa heidän tilannettaan Carlo Cattaneoon, kuvailee maisemia ja ihmisiä.
Cattaneo kuoli Sveitsissä, eikä hänen tavoittelemansa Italian liittovaltio toteutunut, mutta Rainis ja Aspazija pääsivät palaamaan itsenäiseen Latviaan. Kaukaa näkee joskus paremmin, laajemmin, sen mikä on tämän järven, näiden vuorten takana, sen minkä haluaisi nähdä ja miten siihen pyrkiä. Kiitos turvapaikan antajille!
Olin vaimoni kanssa lokakuussa 2004 toista kertaa tutustumassa Riikaan. Tämä ”Baltian Pariisi” viehätti meitä jo ensikäynnillä. Tällä kerralla päätimme nauttia myös oopperan antimista, koska siellä esitettiin meille ennestään tuttua Mozartin Taikahuilua. Olisi mielenkiintoista nähdä riikalainen teos. Lippujen hinnatkin houkuttelivat. Ja emme pettyneet esitykseen. Siinä oli monta asiaa ratkaistu hauskalla uudenaikaisella tavalla. Mutta eniten meitä sykähdytti Paminan roolissa esiintynyt nuori lyyrinen sopraano Kristine Gailite, joka sekä äänellisesti että lavaesiintymisellään ylitti mielestämme toiset laulajat. Kotiin palattuamme lähetinkin emailin oopperan toimistoon. Kerroin kiitokseni Kristinelle tästä ihastuttavasta esityksestä. Toimiston virkailija välitti terveiset Kristinelle ja hän vastasi emailiini kysyen haluaisinko hänen uuden cd-levyn, jonka hän sitten laittoikin postissa tulemaan minulle.
Tästä alkoi fanitus
Olemme seuranneet häntä eri estraadeille: Finlandia-talon konserttiin, Savonlinnaan ( J. Offenbachin Hoffmanin kertomusten Olympia),Tallinnan Estoniaan (G. Verdin Rigoletton Gilda ja La Traviatan Violetta). Erityisesti nämä vaativat osat lisäsivät ihastusta häneen. Vuonna 2006 uskaltauduimme vaimoni kanssa pyytämään Kristineä lounaalle riikalaiseen ravintolaan, missä saatoimme tutustua lähemmin häneen ja olimme sen jälkeen lähes ystäviä. Kristine vieraili myös Helsingissä pitämässä mestariluokkaa Sibelius Akatemian Norden-ohjelman puitteissa ja jälleen saimme esitellä hänelle Helsinkiä. Kristine kertoi tuolloin, että olimme hänen uskollisimpia fanejaan.
Saarenmaan oopperajuhlat kahtena vuotena vei meidät taas yhteen Kuressaaressa ja saatoimme kuunnella hänen fantastista Liun osaa G.Puccinin Turandot oopperassa. Kirjeenvaihto näiden vuosien aikana on ollut jatkuvaa sähköpostin kautta ja olemme oppineet Kristinen myötä todella paljon vanhaa ja uuttakin oopperataidetta sekä saattaneet kuunnella ihanaa klassista oopperamusiikkia livenä ja cd:ltä. Toistemme tuntemus on todella kasvattanut välillemme syvän ystävyyden, jota voi parhaiten tuntea aina tavatessamme.
Olimme Saarenmaalla Kuressaaressa vieraillessamme ystävien luona liittyneet jo vuonna 2005 paikalliseen Suomi-seuraan, josta kolme vuotta sitten noin 60 hengen joukko perusti Kulttuuriseura Kulttuuriveneen, jonka hallitukseen minäkin sitten jouduin ja vetämään ns. seurakuntaprojektia. (www.Kulttuurivene.eu) Tässä yhteydessä tutustuin Kuressaaren nuoreen suomea puhuvaan kirkkoherra Anti Toplaaniin, jonka kanssa olemme järjestäneet ns. Kirkkopyhää, kaksikielistä jumalanpalvelusta Laurentius-kirkossa, missä suomalainen pappi pitää saarnan. Anti Toplaan järjestää samoihin aikoihin intresantin Kirkkokierroksen, missä hänen opastuksellaan tutustutaan ikivanhoihin Saarenmaan kirkkoihin.
Vuonna 2012 sain idean kutsua Kristine Gailiten konsertoimaan Kuressaaren kirkkoon. Tätä ennen olin kehaissut seuran virolaiselle varapuheenjohtajalle, että ensi vuonna, 2013, hankin teille Liivinlahden toiselta puolelta oopperalaulajan esiintymään. Sainkin jo silloin 2012 Kristinen suostuteltua esiintymään kirkossa. Täytyy myöntää, etteivät tuon jälkeen hotellit, peruutukset, aikataulut ja säestäjät sekä konsertissa esitettävät kappaleet ja niiden peruutukset ja vahvistukset olleetkaan aivan helppo urakka amatöörikonserttitoimisto Esko Pullille. Kahdeksan kuukautta meni tähän kaikkeen edellä mainittuun ja vasta sitten 2013 heinäkuun 16. päivä 2013, kun Kristine lähetti tekstiviestin: ”Dear Esko! Thank You, everything is o.k.” olin varma, että kaikki tapahtuu suunnitelmien mukaan.
Kristine oli valinnut säestäjäkseen Jazeps Vitols Akatemiasta nuoren pianopedagogi Kristina Paulan, joka olikin hieno partneri Kristinen konsertissa 28.7.2013. Taiteilija lauloi ensin jumalanpalveluksessa J Haydn’ Benedictus, F. Schubertin Du bist die Ruh ja Mozartín Laudate Dominum. Kristinen voimakas lyyrinen sopraano sopi vanhaan kirkkoon akustisesti hyvin ja sai nuoren ja vanhan kuulijan ”kylmät väreet” kulkemaan selkäpiitä myöten ja joillakin tulivat jopa kyyneleet silmiin.
Iltapäivällä kirkossa oli klo 15 varsinainen hyväntekeväisyyskonsertti pääsylippuineen kirkon 70-vuotiselta evakkotaipaleelta kunnostettujen Sauer-urkujen hyväksi. Ohjelma koostui virolaisesta, suomalaisesta ja ranskalaisesta laulumusiikista. Kirkossa oli kiitettävästi väkeä: sekä suomalaisia että virolaisia kuulijoita jumalanpalveluksessa 104 henkeä ja konsertissa 43. Konsertista saadut yli 600 €:n tulot voitiin lahjoittaa Kuressaaren evankeliselle seurakunnalle annettavaksi lokakuussa pidettävissä Sauer-urkujen vihkimistilaisuudessa.
Tästä linkistä voi tutustua Kirkkopyhä-esitteeseen.
Itse tilaisuus ja Kristinen konsertin teki mahdolliseksi Suomen Kirkon Ulkosuomalaistyön rahallinen tuki, jonka edustaja rovasti Leena Märsylä toi tilaisuudessa rahoittajan tervehdyksen. Jälleen oli Kulttuuriseura Kulttuuriveneen tärkeä ajatus toteutunut lisätä kulttuurillista yhteisymmärrystä veljeskansojen välille, kun hieno latvialainen laulajatar erinomaisine säestäjineen olivat vierailleet kauniissa Laurentius-kirkossa osana arvokasta yhteistyötä Kulttuuriseuran ja Saarenmaan seurakuntien välillä. Ystävyytemme Kristine Gailiten kanssa jatkuu edelleen.
