Useimmat suomalaiset tuntevat vain yhden latvialaisen sävellyksen – eivätkä edes tiedä, että se on latvialainen. Raimonds Paulsin Miljoona ruusua nousi vuonna 1984 Vera Teleniuksen tulkintana levymyyntilistojen ykköseksi, ja Alla Pugatšovan venäjänkielinen versio soi radiossa kyllästymiseen saakka. Entisessä Neuvostoliitossa Million alyh roz oli yksi kaikkien aikojen eniten myytyjä levyjä. Tarkkoja myyntilukuja ei ole julkaistu, mutta arviot liikkuvat viiden tai kymmenen miljoonan kappaleen välillä.
Ongelmalliseksi asian tekee se, että Pugatšovan ja Teleniuksen ruusuilla on hyvin vähän tekemistä Leons Briedisin alkuperäisen latviankielisen laulutekstin kanssa. Dāvāja Māriņa meitiņai mūžiņu (Mara lahjoitti tytölle elämän) on herkkä laulu äidin ja tyttären suhteesta ja sukupolvien jatkumisesta. Se voitti vuonna 1981 Latvian radion ja television Mikrofons-laulukilpailun, jossa sen esittivät Aija Kukule ja pieni Līga Kreicberga. Tekstissä ei puhuta ruusuista mitään. Tarina kertoo, että Pauls sävelsi laulun varta vasten Līgalle lohdutukseksi, koska oli moittinut tätä liian ankarasti kuoroharjoituksissa ja tyttö oli ruvennut itkemään..
Mikrofons-laulukilpailu, Mikrofona aptauja, oli Latviassa instituutio. Sen muistavat kaikki neuvostoaikana kasvaneet latvialaiset. Mikrofons oli alun perin Latvian radion uutis- ja ajankohtaisohjelma, samantapainen kuin Ylen entinen Tänään iltapäivällä. Se tuli radiosta samaan aikaan kuin Amerikan äänen latviankielinen ohjelma, ja yleisön houkuttelemiseksi uutisten ja poliittisten kommenttien lomassa lähetettiin paljon kevyttä musiikkia, jopa länsimaista. Tutkimusten mukaan 80 % latvialaisista seurasi ohjelmaa. Vuonna 1968 käynnistettiin radion ja television yhteinen Mikrofons-laulukilpailu, jossa valittiin kuluneen vuoden paras laulu. Kilpailu jatkui vuoteen 1994 asti.
Raimonds Pauls syntyi Riiassa vuonna 1936 ja suoritti konservatoriossa tutkinnon pianonsoitossa. Hänestä tuli suosittu jazzpianisti, ja hän jatkoi samaan aikaan konservatoriossa sävellysopintoja Jānis Ivanovsin johdolla. Paulsin yritykset yhdistää jazzia ja latvialaista kansanmusiikkia saivat aluksi ideologisista syistä moitteita, sen sijaan balettimusiikki ja kuorosävellykset keräsivät palkintoja. Paulsista tuli myös tuottelias elokuva- ja teatterisäveltäjä.
Viime vuonna 80 vuotta täyttänyt Pauls on Latviassa juhlittu mestari, joka tunnetaan kotimaassaankin parhaiten lauluistaan. Paulsilla on loistava kyky kirjoittaa omaperäisiä, mieleenpainuvia melodioita, ja vuosina 1968 – 1982 hän voitti miltei joka vuosi Latvian radion ja television laulukilpailun. Tekstit olivat aina hyvien runoilijoiden tekemiä. Jos Latvia olisi niinä vuosina voinut osallistua Eurovision laulukilpailuun. Paulsin sävelmät olisivat varmasti sijoittuneet kärkisijoille.
Näinä vuosina Neuvosto-Latviasta ei kuitenkaan paljon liikuttu lännessä. Sopotin laulukilpailussakin Puolassa Paulsin Mēmā dziesma (Tava balss) jäi vuonna 1976 toiselle sijalle, koska sosialistisen etiketin mukaan voittajasävelemän piti olla venäjänkielinen, jos se edusti Neuvostolliittoa. Ykkössijalle nousi sillä kertaa Irina Ponarovskajan Molba. Korvikkeeksi Paulsista tuli kuitenkin 1980-luvulla yksi koko Neuvostoliiton suosituimmista viihdesäveltäjistä, jonka lauluista tähdet kilpailivat. Hän alkoi tehdä lauluja parhaiden venäläisten runoilijoiden teksteihin, tulkitsijoina Alla Pugatšova, Valeri Leontjev sekä ”yleisliittolaiseen” maineeseen noussut loistava latvialainen laulajatar Laima Vaikule.
En ole onnistunut saamaan selville, miksi Maran lahjasta tuli Million alyh roz. Leons Briedis on Latviassa tunnettu runoilija ja kääntäjä, mutta alkuperäinen teksti olisi kieltämättä ollut vaikea kääntää. Minulle on kerrottu, että Marina (diminutiivi nimestä Mara) liittyy latvialaiseen mytologiaan. Miljoonan ruusun tekstittäjä Andrei Voznesenski ei hänkään ollut mikään turha iskelmänikkari. Hän oli yksi sukupolvensa juhlituimmista venäläisistä runoilijoista, Neuvostoliiton Saarikoski. Laulun aiheena on georgialaisen maalarin Pirosmanin kuuluisa maalaus. Venäjänkielisen tekstin nyanssit ovat valitettavasti kadonneet Vera Teleniuksen versiosta, jossa ei ole Voznesenskilta jäljellä muuta kuin koukku ”miljoona ruusua”. ”Helakanpunaiset” ruusutkin ovat suomenkielisessä tekstissä latistuneet tavallisiksi punaisiksi ruusuiksi, jotka tuovat mieleen marketin erikoistarjouksen. Venäjän ja suomen lisäksi laulusta löytyy mm kiinan-, korean-, vietnamin ja ruotsinkieliset versiot.
Raimonds Paulsin poliittinen ura olisi pitemmänkin jutun arvoinen. Hänet nimitettiin vuonna 1988 Latvian kulttuuriministeriksi ja hän hoiti tehtävää vuoteen 1993 saakka, siis koko vaikean siirtymäkauden ajan. Vuonna 1999 hän oli ehdolla Latvian presidentiksi ja menestyi vaaleissa yhtä hyvin kuin Hillary Clinton – siis sai eniten ääniä mutta ei tullut valituksi. Valitettavasti en tunne Latvian politiikkaa niin hyvin, etten osaa sanoa, oliko hän vain keulakuva – vertaa julkkikset Suomen eduskunnassa – vai itsenäinen poliittinen aj
attelija. Ruusuja hänelle on kuitenkin kertynyt runsaasti.
Laulu Marinan tyttärestä elää edelleen. Hyvä esimerkki tästä on YouTubesta löytyvät video, jossa Latvian tunnetuin räppäri Ozols esittää sen stadionilla kymmentuhatpäiselle yleisölle. Kaikki osaavat laulun ulkoa ja yhtyvät kertosäkeeseen.
Ozolsin ”Miljoona ruusua” oli tässä. Pikku Līgan alkuperäinen esitys on löytyy sekin YouTubesta
YouTubessa on myös Latvian televisiossa vuonna 2007 lähetetty tribuuttiohjelma, jossa lukuisat tunnetut laulajat esittävät laulun Mēmā dziesma (Mykkä laulu). Mestari itse on pianon ääressä
]
ja lopuksi alkuperäinen Mikrofons-voittaja Mēmā dziesma 1976 nuorekkaan parin Nora Bumbieren ja Viktors Lapcenoksin tulkintana
Edesmennyt elokuvahistorioitsija Peter von Bagh tapasi sanoa, että iskelmät ovat kansakunnan salainen historia. Väite on helppo allekirjoittaa, kun ajattelee Suomea. Heili Karjalasta, Satumaa tai Viidestoista yö ovat aikansa kuvia. Mutta jos iskelmät ovat tärkeä osa historiaa, mitä me tiedämme muiden kansojen historiasta? Jokainen musiikista kiinnostunut tuntee amerikkalaisen populaarimusiikin historiaa, ehkä myös hieman saksalaista ja ranskalaista, mutta entä Euroopan pienet maat?
Muutama vuosi sitten jouduimme automatkalla Bauskaan, pikkukaupunkiin Latviassa lähellä Liettuan rajaa. Linnan puistossa oli käynnissä festivaalit: oluttelttoja, bändejä ja tuhatmäärin yleisöä. Ohjelmisto oli täysin outoa, mutta yleisö lauloi innostuneesti mukana. Mistä nuo laulut kertoivat, kuka oli ne tehnyt, mitä ne kertoivat maan historiasta? Päätin silloin ryhtyä ottamaan selvää, mikä on latvialaisen musiikin (minulta) salattu historia. Tässä blogissa käyn läpi löytöretken tuloksia.
(Vielä muutama vuosi sitten olisi ollut erittäin vaikeaa tutkia pienten maiden populaarimusiikin historiaa. Levyjä oli hankala saada, kirjallisuutta vähän ja sekin oudoilla kielillä. Internet on muuttanut kaiken, ja YouTubesta voi nykyisin löytää tuhansia latvialaisia lauluja eri vuosilta. Mikä parasta, levyjen lisäksi netistä löytyy television musiikkiohjelmia, elokuvia ja konserttiäänityksiä. Latviankielisestä (ja usein myös englanninkielisestä) vikipediasta löytyy taustatietoja).
Mikä sitten on tyypillistä latvialaista musiikkia? Kun Latviasta puhutaan, ei voida sivuuttaa Raimonds Paulsia. Latvian kulttuuriministeriön sivuilla Pauls mainitaan yhtenä maan kansallisen kulttuurin suurista nimistä – eikä suinkaan vain siksi, että hän oli myöhemmin itsekin monta vuotta kulttuuriministerinä. Raimonds Pauls oli Latvian Toivo Kärki, joka voitti kaikki 1970- ja 1980-luvuilla sävellyskilpailut. Hänen laulunsa kaikki tuntevat. Paulsin tuotantoon joudutaan palaamaan vielä monta kertaa, mutta ensimmäiseksi haluan esitellä laulun, joka osuu mielestäni latvialaisuuden ytimeen. Se on Raimonds Paulsin ja Leons BriedisinPēc simt gadiem Piebalgā, Sadan vuoden kuluttua Piebalgassa.
Jos haluaa nähdä aitoa Latviaa, pitää käydä maassa juhannuksena, mieluiten Riian ulkopuolella. Latviassa juhannusta juhlitaan vanhalla paikallaan kalenterissa kolme päivää. Kaikki kaupat ovat kiinni, ruokaa saa vain suurimmista hotelleista. Emännät leipovat piirakoita ja valmistavat juhannusjuustoa. Hyvissä ajoin ennen juhlaa maanteiden varrelle ilmestyy myyjiä, joilla on tarjolla tammenlehtiseppeleitä, eikä ole harvinaista nähdä, miten ronski rekkamies pysähtyy ostamaan kukkia kotiin. Juhannuksena kaikki suuntaavat maaseudulle, kokkotulet palavat, ja kansallispukujakin näkyy.
Pēc simt gadiem Piebalgā on juhannuslaulu samalla lailla kuin virolaisten Saarenmaan valssi, laulu nopeasti ohi menevästä juhannusyöstä. Raimond Valgren ja Debora Vaarandin Saarenmaan valssissa lauletaan ”ne yöt ovat valkeat, kuluvat kohta, nyt pellavapäätä et omaksi saa”. Leons Briedisin tekstissäkin muistutetaan, että juhannusyö on lyhyin vuoden kaikista öistä, ja lyhyitä ovat myös onnen hetket.
Īsa bija Jāņu nakts Par visāmi naksniņāmi
Toisin kuin Saarenmaan valssissa, rakastavaiset lupaavat kuitenkin tavata vielä joskus uudelleen:
Nepiemini dzīvē ļaunu, Nepiemini, lai vai kā! Satiksimies mēs no jauna Pēc simt gadiem Piebalgā
Älä muistele huonoja päiviä,
älä muistele pikkujuttuja.
Tavataan taas uudestaan
sadan vuoden kuluttua Piebalgassa.
Laulusta on useita levytyksiä, mutta paras tapa tutustua siihen on katsoa YouTubesta Latvian television juhannuslähetys Madonasta vuodelta 2014. Madona on pikkukaupunki Latvian keskiosissa lähellä Piebalgaa, kaukana valtateistä. Piebalga taas on romanttinen pikkukaupunki tai pikemminkin kylä, jossa on Latvian suurin ulkomuseo.
Lähetyksen ajankohta on siis Līgo, latvialainen juhannusaatto. Juhlissa palaa kokko, ja kaikilla on kukkaseppeleet päässään. Solistina on Viktors Lapčenoks, Latvian Tapani Kansa, joka oli Raimonds Paulsin luottosolisti jo 1970-luvulla. Viktors on edelleen hyvässä vauhdissa, hän on ehkä nauttinut ennen keikkaa pari lasia Rigas balzamia. Yleisö laulaa innokkaasti mukana ja osaa laulun sanat ulkoa. Jopa kaiken nähneet taustamuusikot alkavat vähitellen innostua. Kaikki lupaavat yhdestä suusta tavata uudelleen ”sadan vuoden kuluttua Piebalgassa”.
Lupaus tavata sadan vuoden kuluttua Piebalgassa voi kuulostaa kyyniseltä, mutta se on yhtä hieno kuin sotamies Svejkin lupaus kavereilleen – ”tavataan taas sodan jälkeen kello kuusi”. Nähdään kuitenkin vielä joskus, kävi miten kävi! Ellet ehdi kuudeksi, tule varttia yli!
Esitystä voi olla vaikea löytää netistä, koska hakukoneet haluavat ohjata Madonasta väkisin Madonnasta kertoville sivuille. Varmuuden vuoksi tässä siis suora linkki.
(Otsikkokuvassa näkyvät Vecpiebalgan linnan rauniot / Wikipedia)
Sandra Kalniete syntyi vuonna 1952 Siperiassa latvialaisten karkotettujen perheeseen ja pääsi takaisin Latviaan vuonna 1957. Tanssikengissä Siperiaan -kirjassa hän kertoo sukunsa tarinan, joka kattaa itsenäisen Latvian joutumisen miehitetyksi, sitä seuranneet kyyditykset ja henkiinjääntikamppailun karkotuksessa.
Kertomus perustuu perheenjäsenten kirjeisiin ja päiväkirjoihin, lehtikirjoituksiin ja arkistolähteisiin, joita tekijä on tutkinut Latviassa, sekä laajaan taustakirjallisuuteen, joka on ilmestynyt pääasiassa uuden itsenäisyyden aikana, diasporassa ja länsimaissa.
Teksti seuraa yksittäisiä kohtaloita ja sijoittaa ne Latvian kohtalonhetkiin vv. 1939-40, hyytävään ns. ”vapaaehtoiseen liittymiseen Neuvostoliittoon” selostaen tarkoin, miten se oli järjestetty. Pidätykset ja kyyditys noudattavat samoin ennalta määrättyjä kaavoja. Sandra Kalnieten äidinpuoleisten isovanhempien kyyditys tapahtui kesäkuun 14 vuonna 1941, jolloin Latviasta karkotettiin n. 15.000 ”luokka- ja kansanvihollista”. Matka leireille ja mitä siellä tapahtui on kuvattu lukuisissa lähteissä, virolaisten, venäläisten, liettualaisten, puolalaisten jne., jopa suomalaistenkin vankileirikertomuksissa. Kalnieten selostus ei sanoja säästele: kuolemankomento, absurdit ”oikeudenkäynnit”, surrealistinen ”suunnitelman täytäntöönpano”, jossa ihmishengellä ei ole merkitystä – ei myöskään leirijohdon. – Vjatlagin tshekistien jälkeläiset eivät siellä myöhemmin käyneiden latvialaisten mukaan vieläkään tunnista kommunismin ja terrorin yhteenkuuluvuutta.
Kalnieten vanhemmat, vielä keskenkasvuiset, asuivat Riiassa saksalaismiehityksen alkaessa. Isänäiti työskenteli sairaanhoitajana, isänisä automekaanikkona saksalaisessa sotilasyksikössä. Yksi miehitys oli vaihtunut toiseen, eikä kansallistettua omaisuutta palautettu. Tarkoitus oli alistaa latvialaiset ”Ostlandissa” Saksan palvelijoiksi. Saksalaispropaganda lietsoi vihaa NKVD:n uhrien joukkohautojen äärellä, ja näin syntyi myytti kommunistijuutalaisista. Neuvostoliitto puolestaan syytti 1970-luvulla latvialaisia juutalaisten murhaajiksi – nämä myytit jatkavat elämäänsä eurooppalaisessa politiikan- ja historiantutkimuksessa. Kalniete kieltäytyy hyväksymästä sitä, että hänet ja muut kunnialliset latvialaiset leimataan, vain siksi että saksalaisten saapuessa syntyi seikkailijoiden kommando Viktors Arājsin johdolla, joka otti tehtäväkseen ampua juutalaisia, kommunisteja ja romaneja. Eikä Latvian valtiolle ja kansalle voi sälyttää vastuuta siitä, että natsi-Saksa lupaa kysymättä päätti käyttää miehittämäänsä maata muualta tuotujen juutalaisten teloituspaikkana.
Vuonna 1943 latvialaisia tarvittiin: perustettiin latvialainen legioona. Isoisä työskenteli automekaanikkona sen antautumiseen saakka, sitten liittyi metsäveljiin. Neuvostoliiton vallattua Latvian hänkin joutui tsekan käsiin ja vankilaan 1944, tuomion jälkeen Arkangelin alueelle leirille, ja vaimo ja poika karkotettiin ”tuholaisen perheenjäseninä” Siperiaan. Isoisä joutui leiriltä toiselle päätyen Komiin, jossa kuoli. Isänäiti ja tytär vietiin halki Euroopanpuoleisen Venäjän Ob-joen varrelle kolhoosiin, jonka olivat pystyttäneet karkotetut ”kulakit”. Näiden sääliväisyys ja avuliaisuus erottuivat paikallisten vanhastaan Siperiassa asuneiden ”tshaldonien” tylyydestä. Isoäiti ei enää koskaan palannut Latviaan, tytär sen sijaan kaksi kertaa! Ensin siis kansanvihollisten alaikäisiä lapsia päästettiin palaamaan kotiin 1950-luvulla, sitten parin vuoden kuluttua viranomaiset tulivat katumapäälle, ja tytär karkotettiin Siperiaan uudelleen. Lopullisesti hän pääsi sieltä 1957.
Suuri osa sivumäärästä on omistettu Sandra Kalnieten äidin ja isoäidin elämälle Siperiassa – orjatyössä heiteltynä paikasta toiseen, kolhooseissa, tautien ja nälän kiusaamana. Sodan jälkeen kirjeet alkoivat kulkea sukulaisten välillä, ja paketeissa saatiin vaatteita, ruokaa, lakanoita… Äidin veljet olivat onnistuneet pakenemaan Latviasta länsimaihin, heillä oli jo perhe ja lapsia. Myös isoisän kirjeenvaihtoa on säilynyt: pariskunta ei koskaan enää tavannut toisiaan, ja isoisä menehtyi sairauksiinsa ja nälkiintymiseen. Eivätkä ilman muiden karkotettujen latvialaisten apua isoäiti ja tytär olisi selvinneet.
Kirja eroaa varsinaisista historiateoksista siinä, että Kalniete selostaa sukulaistensa kohtaloita eläytyen niihin voimakkaasti, kuten tekivät virolainen Imbi Paju (”Torjutut muistot”) ja liettualainen Dalia Grinkevičiūtė (”Dalian kirja”, joka on itse asiassa päiväkirja). Teksti on järkyttävää luettavaa. Lukijan tukena on arkistotyön avulla laadittu ”kronologinen tapahtumien luettelo”, joka alkaa Kalnieten isovanhempien syntymästä. Sen rinnalla kulkee historia ja politiikka alkaen vuodesta 1914. Esimerkiksi vuonna 1937 noin 70-80.000 Neuvostoliitossa asuvaa latvialaista joutuu Stalinin puhdistusten uhriksi; vuoden 1941 aikana Latviasta kyyditetään noin 34 250 henkeä; vuonna 1949 Siperiaan vaunuihin lastataan 43.000 henkeä. Neuvostoliiton päätös vuonna 1956 mahdollisti karkotettujen vapauttamisen ja Kalnieten perhe palasi Latviaan 1957. Vuonna 1989 rehabilitoitiin Latvian alueelta 1940- ja 50-luvulla karkotetut, ja seuraavana vuonna Latvian tasavallan korkein neuvosto hyväksyi lain ”Laittomasti karkotettujen henkilöiden rehabilitoinnista”. Kalnieten sukulaiset julistetaan viimeinkin syyttömiksi.
Sandra Kalniete on toiminut Latvian ulkoministerinä ja suurlähettiläänä YK:ssa, Ranskassa ja Unescossa sekä EU-komissaarina, Latvian edustajana EU:n parlamentissa. Hän on ollut myös useiden puolueiden johtoelimissä sekä Latvian presidenttiehdokkaana. Tanssikengissä Siperiaan, joka ilmestyi alunperin vuonna 2001, on käännetty usealle kielelle ja se on saanut Ranskassa ja Italiassa palkintoja. Kuvituksena on valokuvia tekijän perhearkistosta sekä virallisia dokumentteja.
Rainis on Latvian kirjallisuuden isä, runoilija, näytelmäkirjailija ja mies joka sai latvialaisten sydämet sykkimään. Nyt Rainiksen ensimmäinen laajempi suomennettu teos Se pysyy, joka muuttuu kiertää ympäri Suomea kääntäjiensä Mirja Hovilan ja Marja Leinosen esittelemänä.
Aikataulu:
2.10. Turun kirjamessut, MIrja Hovila, haastattelijana Jana Steinberga-Ranki
8.11. Porin kaupunginkirjasto, Marja Leinonen. Lue lisää Porin tapahtumasta.
10.11. klo 18-20 Töölön kirjasto, Mirja Hovila, Marja Leinonen ja haastattelija Jana Steinberga-Ranki Lue lisää Töölön tapahtumasta.
Janis ja Elli Rozentāls – elämää ja taidetta, toim. Marjo Mela. Rozentāls-seura, Keuruu 2006, 127 s.
Rozentāls-seura sai nimensä, kun v. 1990 haeskeltiin henkilöhahmoa, johon Suomen ja Latvian väliset kulttuurisuhteet voisivat kiinnittyä, Viron Friedebert Tuglaksen tapaan. Itsestään selvä, jollei suorastaan ainoa kandidaatti tähän rooliin oli Janis Rozentāls. Seuran vuosikirjoissa on aika ajoin ilmestynyt hänestä kertovia artikkeleita, ja vuonna 2006 Seura julkaisi otsikoidun teoksen, kun taiteilijan syntymästä oli kulunut 140 vuotta. Nyt, vuonna 2016, siitä on kulunut jo 150 vuotta, mutta kirjoitukset täyttävät edelleen tehtävänsä eli esittelevät tiiviissä muodossa taiteilijan elämää ja taidetta, erityisesti suhteissa Suomeen.
Kirjoittajat ovat Marjo Mela, Anto Leikola, Saara Vaherjoki-Honkala ja Inta Pujāte.
Aluksi Latvian historian tutkija, FT Marjo Mela esittelee artikkelissaan ”Janis ja Elli Rozentālsin Suomi ja Latvia” historian vaiheita, johon taiteilijan elämä sijoittuu: 1800-luvun loppua ja 1900-luvun alkua (ss. 6-20).
Professori emeritus Anto Leikola, maamme varsinainen Rozentāls-asiantuntija, laulajatar Elli Forssell-Rozentālen sisarentyttären poika, kertoo Janis Rozentālsin elämästä ja sidoksista Suomeen artikkelissaan ”Janis Rozentāls ja hänen kaksi kotimaataan” (ss. 21-38). Kirjoittaja esittelee taiteilijan elämänkerran, hänen taiteilijantiensä ja sen kontekstin, tuotantonsa päälinjat, kontaktit vaimon perheeseen ja suomalaiseen taiteeseen, viimeiset vaiheet vuonna 1916, muistonäyttelyt ja Elli-vaimon ja lasten myöhemmät vaiheet. Leikolan runsas kotiarkisto kirjeineen, julkaisemattomine käsikirjoituksineen ja valokuvineen on palvellut lähteenä hänen moniin Janis Rozentālsia koskeviin artikkeleihinsa, niin myös seuraavaan.
HuK Saara Vaherjoki-Honkala keskittyy laajassa artikkelissaan Elli Forssell-Rozentāleen, ”taiteilijan muusaan aikalaislähteiden valossa” (ss. 39-88). Artikkeli esittelee Elli Forssellin lapsuutta ja nuoruutta, monilukuista sukua, musiikkiopintoja ja konserttikiertueita, tapaamista Janis Rozentālsin kanssa Riiassa, häitä, yhteiselämää Riiassa, Suomen-vierailuja, muuton Suomeen maailmansodan alkuvaiheessa, täysihoitolan Kulosaaressa ja sen vieraat, taiteilijan näyttelyt ja kuoleman, Ellin elämää Riiassa., jossa hän piti taidegalleriaa ja toimi kulttuurisiltana latvialaisten ja vierailevien suomalaisten välillä. Kertomusta kuvittaa runsas valokuva- ja sitaattiaineisto Anto Leikolan kokoelmista. Kirjeenvaihto sukulaisten ja ystävien kanssa oli tuona aikana kiitettävän vilkasta, joten siinä kuvastuu elävänä nuoruus, aloittelevan laulajattaren ura, romanttinen rakkaus, idyllin hälveneminen, pariskunnan arki. Sota-aika muodostaa kirjeenvaihdossa aukon, kunnes se 1943 alkaa uudelleen.
Latvialainen taidehistorioitsija, MA Inta Pujāte täydentää kirjaa artikkelillaan ”Janis Rozentālsin taiteesta” (ss. 89-102). Hän on aiemmin koostanut monikielisen loistopainoksen taiteilijan töistä (1991) sekä myöhemmin runsaasti kuvitetun esittelyn tämän elämästä ja taiteesta (2014). Hän on myös kirjoittanut Janis Rozentālsin yhteyksistä pohjoismaiseen taiteeseen kirjassa Latvijas māksla starptautisko sakaru kontekstā (2000).
Taiteilijan tie vei Kuurinmaalta Pietarin Taideakatemiaan, tutustumismatkoilla Tukholmaan (tekijä ei mainitse tässä yhteydessä käyntiä Suomessa, joka kuitenkin on Leikolan artikkelissa), Saksaan sekä Ranskaan, Pariisin maailmannäyttelyyn. Tyylien kehitys eteni realismista uusromantiikkaan, sitten symbolismiin. Maininnan saavat lyyrinen maisemamaalaus, ”biologinen romantiikka”, mytologia ja kaiken aikaa ansiotöinä muotokuvamaalaus ja laatukuva, alttaritaulut, grafiikka, kirjan- ja lehdenkuvitus. Suomalaisista taiteilijoista, joiden kanssa Rozentāls oli kosketuksissa, tekijä mainitsee Albert Edelfeltin ja Akseli Gallén-Kallelan, jonka freskot Pariisin maailmannäyttelyssä ja Porin Juselius-mausoleumissa innoittivat hänen omia freskojaan. Lähteeksi on mainittu Rozentālsin artikkeli Suomen taiteesta (”Par Somijas makslu”). Itse asiassa Rozentāls esitteli tällä otsikolla Suomen huomattavimmat taiteilijat ja kansallisromanttisen arkkitehtuurin edustajat Wehrotajs-lehden vuoden 1905 numeroissa 2-6 ja 9-10 kuvituksen kera, eikä täältä saatuja vaikutteita ole vaikea löytää.
Värikuvina kirjan lopussa saamme nähdä Pujāten v. 1991 koostamasta albumista peräisin olevat yhdeksäntoista maalausta Suomesta (ss. 103-118; muotokuvia ja maisemia) ja symbolistisista teoksista yhdeksän (ss. 119-126). – Mahdollisesti nämä olivat maalauksia, jotka olivat esillä muistonäyttelyssä vuonna 1917 – Leikolan (eli ajankohdan lehdistön) mukaan niitä oli 77. En malta olla lisäämättä, että lehtitietojen mukaan jo alkuvaiheessa myytiin viisitoista teosta ja lopulta lähes kaikki. Lehdet nimeävät viisitoista öljymaalausta ja luonnosta niiden muutaman lisäksi, jotka ostettiin Latviaan. Sopii siis odottaa, että tässä kirjassa esitetyt Suomessa maalatut taideteokset eivät ole ainoita, joita vielä täältä löytyy.
Latvialaisen kansantanssin juuret ulottuvat kauas aina aikaan, jolloin balttilaiset heimot saapuivat Baltian alueelle ja asettuivat elämään. Tanssi synnyttää liikettä ja eloa, mutta mistä tanssi saa alkunsa?
Latvialainen kansantanssi on syntynyt elämästä. Ihmisistä, arjesta ja liikkeestä. Kuten Dainoista, latvialaisista kansanrunoista, tiedetään eivät ne aina kerro suurista sankareista, jotka tekivät suuria urotekoja vaan usein tavallisista ihmisistä ja heidän asioistaan. Tanssia ei oikein olisi ilman musiikkia, ja niin latvialainen folk-musiikki ja tanssi yhdistyvät myös teemojensa osalta.
Näitä jokapäiväisiä aiheita olivat kylvö, sadonkorjuu sekä kalastaminen. Ihmisen elämänkaaren tärkeimmistä tapahtumista myös on tanssittu aikojen alusta saakka: syntymästä, häistä ja kuolemasta. Vaikka teemat, joista kansantanssin askeleet polkaistiin käyntiin olisivatkin kovin arkisia jopa synkkiäkin, niin tanssiminen tuotti ja tuottaa edelleen iloa osallistujilleen. Tanssit kuuluivat yhteisöjen kokoontumisiin silloisiin sosiaalisiin tapahtumiin häihin ja muihin suuriin juhliin kuten juhannukseen.
Balttilaisessa varhaisessa kulttuurissa kuten varmasti muissakin maasta ja luonnosta eläneissä yhteisöissä luonnolliseen ympäristöön kuuluivat linnut ja muut eläimet ja elämä rytmittyi vuodenaikojen mukaisesti. Myös näistä on syntynyt aiheita sekä lauluiksi että tansseiksi.
Mitä koristeelliset hienot tanssiasut eli kansallispuvut kertovat? Niillä on oma tarinansa, joka on ommeltu perinteisesti villasta ja pellavasta.
Kansallispuvuilla on useampia symbolisia merkityksiä. Puvut viestivät sekä käyttäjänsä sosiaalisesta statuksesta että niistä voi paljastua kulttuuriperinteitä tuntevalle myös alue, jolta ne ovat Latviasta peräisin. Kansanperinteen mukaan mitä tahansa päähinettä ei naisen sopinut sosiaalisen statuksen sekoittumisvaaran vuoksi päähänsä asettaa. Kruunu hiuksille jos oli naimaton nainen ja hattua tai huivia käyttivät avioliiton satamaan purjehtineet rouvat.
Kuten mikä tahansa muoti myös kansallispukujen ulkoasu on muuttunut vuosien saatossa.
Oheisesta osoitteesta voi käydä tutustumassa eri aikakausien kansallispukuihin.
Historiasta tähän päivään on säilynyt merkittävänä tapahtumana Laulu ja Tanssijuhlat, jotka on juhlittu ensimmäisen kerran 1873. Juhlat löytyvät Unescon aineettoman kulttuuriperinnön luettelosta! Oheisesta linkistä pääset vilkaisemaan miltä näyttävät Latvialaisen folk-tanssiryhmän Gatves dejan ja Sasala jurinan esitykset Laulu ja Tanssijuhlilta.
Sasala jūriņa – Latvia 24th Song and 14th Dance festival in 2008
Gatves deja – Latvia 24th Song and 14th Dance festival in 2008
https://youtu.be/3WKjntrv8Pc
Tule tanssimaan!
Nyt sinulla on itselläsi mahdollisuus kokeilla, tutustua ja osallistua latvialaiseen kansantanssiin ja kokea tanssimisen riemu
Rozentals-seuran kansantanssiryhmä kokoontuu maanantaisin! Voit edelleen osallistua vaikka et olisikaan päässyt ensimmäisellä kerralla mukaan! Harjoitukset jatkuvat joulukuuhun saakka ja harjoituskertoja kertyy syyskaudella yhteensä 12.
Harjoitukset pidetään maanantaisin Shakta Joogakoululla Työpajankatu 10 C 4 00580 Helsinki 4 kerros.
Lisää tietoa kurssista saa sähköpostiosoitteesta tanssikurssi@rozentals-seura.fi tai soittamalla Aiga Turukalle nro. 0401376561
”Koko Teidän kulttuurinne, nimenomaan taiteenne, on minulle lättiläisenä esikuvallista, ja maalarina kunnioitan eniten suuria mestareitanne kuten Gallenia, Järnefeltia, Halosta, Saarista ym. Salainen kaipuuni onkin, että minusta tulisi lättiläisille jotain samanlaista, jos vain vähäiset lahjani ja ulkoiset olosuhteemme antavat siihen mahdollisuuden,” kirjoitti taiteilija Janis Rozentāls (1866-1916) vuonna 1902 tulevalle apelleen Teodor Forssellille.
Rozentāls ja hänen vaimonsa, suomalainen laulaja Elli o.s. Forssell (1871-1943) ovat jättäneet lähtemättömän jäljen suomalais-latvialaisiin kulttuurisuhteisiin. Elli oli Janikselleen elämäntoveri, muusa ja suosikkimalli, joka on ikuistettu useisiin upeisiin maalauksiin. Rozentālsien koti Riiassa oli kulttuuriväen kohtauspaikka ja suomalaisten Latvian-kävijöiden tukikohta, jossa vierailivat muun muassa Ellin serkku ja ystävä, kirjailija Maila Talvio puolisonsa kielititieteilijä Juuse Mikkolan kanssa. Rozentāls myös maalasi Maila Talvion kahteen eri muotokuvaan vuosina 1908 ja 1916.
Myöhempi muotokuva jäi erääksi Rozentālsin viimeisistä töistä taiteilijan menehdyttyä tapaninpäivänä 1916 tuolloisessa kodissaan Kulosaaressa. Perhe oli paennut ensimmäistä maailmansotaa toiseen kotimaahansa Suomeen, jossa Janis Rozentāls menehtyi yllättäen vain 50-vuotiaana. Elli ja lapset palasivat vuonna 1920 takaisin jo itsenäistyneeseen Latviaan, jossa sukua elää edelleenkin. Rozentālsin perheestä ja suomalaisista sukulaisista voi lukea lisää Elli Forssellin sisarentyttären pojan Anto Leikolan artikkelista.
Lahjakkuus ja ahkera työ tekivät Rozentālsista kansallistaiteilijan, ”Latvian Gallen-Kallelan”, jonka tuotannossa läheiset yhteydet Suomeen näkyvät monella tavalla. Hänen mukaansa on nimetty Rozentāls -seura, Suomi-Latvia-ystävyysseura, joka ylläpitää ja kehittää maiden välisiä suhteita monin eri tavoin. Rozentālsin Suomen-suhteita käsittelevä näyttely avataan 12.8. Latvian taidemuseossa Janis Rozentālsin 150-vuotisjuhlanäyttelyn yhteydessä osana juhlavuoden ohjelmaa. Näyttely on Suomessa esillä Virka-galleriassa Helsingissä syyskuun lopusta marraskuuhun, minkä jälkeen se jatkaa kiertonäyttelynä. Näyttelyn on käsikirjoittanut FM Jenni Kallionsivu ja sen visuaalisen ilmeen on suunnitellut graafikko Linda Prauliņa.
René Nyberg: Viimeinen juna Moskovaan. Siltala, 2015, 224 sivua.
Tuore kirja on sekä sukukronikka että sen havainnollistama katsaus historiaan: juutalaisten historiaan Venäjällä, Baltiassa ja Suomessa, Baltian ja Euroopan historiaan ja erityisesti Latvian ja Riian vaiheisiin. Tekijä on paneutunut runsaaseen lähdeaineistoon – kirjoihin, arkistoaineistoon ja haastatteluihin – asianmukaisin viittein. Omat muistelot jäävät tekijältä (s. 1946) vähemmälle, mutta hänen vanhempiensa tarina tuo omakohtaista tuntua kerrontaan. Isän elämänkerta valottaa myös Suomen urheiluelämän, varsinkin painonnoston, ja Neuvostoliitto-suhteiden historiaa.
Varsinainen holokaustin historia ei juuri koske Suomea sattuneesta syystä. Kirja keskittyykin henkilötarinoittensa osalta helsinkiläisen juutalaisperheen tyttären ja tämän Riiassa asuvan suvun kohtaloihin. Edellisestä kehkeytyy merkillinen tarina uskonnon sanelemasta hylkäämisestästä – tekijä nimeää sen jopa ”kunniamurhaksi”: eriuskoinen aviomies ja luterilaisuuteen kääntyminen tuottivat ekskommunikaation ja merkillisiä temppuja isän puolelta. Välirikon tuloksena juutalaisesta traditiosta erillään kasvanut poika kävi synagogassa ensi kertaa vasta 1971 Leningradissa! Antisemitismiä Suomessa kuvastaa äidin veljen, pikajuoksija Abraham Tokazierin mitätöity voitto, joka nousi julkisuuteen vasta viime vuosina Kjell Westön romaanissa ja lehdistössä. Äidin serkun Maschan ja hänen aviomiehensä Josefin tarina sen sijaan leikkaa läpi Riian sotaa edeltäneen ajan vuoden 1940 neuvostomiehitykseen asti, ja se antaa aiheen kirjan otsikolle, sillä he pakenivat saksalaisia viimeisellä Riiasta itään päin lähtevällä junalla välttäen siten sukulaistensa kohtalon Riian getossa. Neuvostopassin haltijoina he selvisivät pakolaisuudestaan kohtalaisen hyvin.
Sujuvasti sukkuloiva kerronta vie lukijan Alma-Ataan, Ivanovoon ja taas Riikaan. Sinne palattuaan pariskunta asettui Maschan entiseen kotitaloon, tosin kommunalkaksi muunnettuun, ja sai työtä omalta alaltaan musiikin parista. Hankaluuksia alkoi ilmetä Neuvostoliitossa kehittyvän antisemitismin myötä, varsinkin niille, jotka halusivat Maschan ja Josefin tavoin muuttaa Israeliin. Tässä yhteydessä tekijä selvittää ytimekkäästi Israelin, Neuvostoliiton ja Saksan väliset poliittiset suhteet sekä Saksan maksamien korvausten taustan toteutuksen.
Mascha ja Josef eivät kuitenkaan viihtyneet Israelissa, jonka oloja kuvastelee kiintoisasti myös tyttären elämä, johon yllättäen liittyvät Latvian valtion myöntämät restituutiot uuden itsenäisyyden jälkeen. Latvian lainsäädäntö oli tältä osin tekijän mukaan Baltian ja Itä-Euroopan maihin verrattuna hyvin pitkälle menevä, jopa radikaali. Tytär sai takaisin isovanhempiensa talon Ģertrūdes iela 4:n . Vanhusten toive päästä takaisin Eurooppaan, Berliiniin, toteutui, ja he saivat saksaa puhuvina baltianjuutalaisina Saksassa varsin mukavan eläkkeen ja kansalaisuuden. Näiden kohtaloiden täydennykseksi tekijä kertoo muusta suvustaan, joka jäi Neuvostoliittoon ja johon itse tutustui . Kirjan kuvituksena on suvun valokuvia (oma perhe, Tokazierit ja serkun perhe eri puolilla maailmaa, isä ja Kekkonen). Kirjan lopussa on pikkuserkun, tunnetun runoilijan Aleksandr Kušnevin runo Apollo lumessa. Kansien kääntöpuolia kuvittavat tekijän sukupuu ja kartta Euroopasta vuonna 1939 sekä Ilja Komovin muotokuva tekijästä. Muutama harhalyönti latvialaisissa nimissä ei lukemista haittaa.
Tekijä on kirjan lopussa selostanut kirjansa taustaa. Itse tekstissä hän on erinomaisen selkeästi esittänyt tapahtumien poliittista historiaa, onhan hän diplomaatti, joka on toiminut mm. suurlähettiläänä Venäjällä ja Saksassa. Vaikka suomeksi onkin jo ilmestynyt muutamia Baltian ja Latvian historiaa käsitteleviä teoksia (Kari Alenius, Jukka Rislakki, Andres Kasekamp) ja Siperiaan kyydityksistäkin on kirjallisuutta käännetty (Latvian osalta Sandra Kalniete), juutalaisuuden aspekti tuo lisäyksen, joka on varmasti uutta monelle lukijalle. Kaiken kaikkiaan suositeltava tiivis tietopaketti!
”Hänen nimensä on Janis Rozenthal, Portait-Maler . Ja hänen kansansa ovat lättiläiset. Mutta koska en vielä paljon saata ymmärtää hänen kieltänsä (sitä kyllä jo opiskelen), eikä hän minun kieltäni, täytyy meidän käyttää saksan kieltä (joka on aivan liian banaali niin pyhälle tunteelle kuin meidän rakkautemme). Hän on 36 vuotias, pitkä, tumma, kaunis vartalo, komea mies, suuret syvät ruskeat silmät, jotka minun sieluuni niin hellästi, ihanasti katsoivat – ilman intohimoa ja kiihkoa, suuren, syvän tunteen tulkkina.”
Näin kirjoitti suomalainen laulajatar Elli Forssell isälleen Helsinkiin silloisen Liivinmaan Wolmarista eli Valmierasta marraskuussa 1902. Hän oli pitänyt Riiassa menestyksekkään konsertin ja sen yhteydessä tutustunut etevään latvialaiseen taidemaalariin Janis Rozentālsiin. Rakkaus oli syttynyt heti. ”Ensi katseemme lahjoitti meidät jo toisillemme – ikuisesti.” Tarinan mukaan Rozentālsilta oli kysytty, mitä mieltä hän oli laulajattaresta, ja vastaus oli yllättävä: ”Tietenkin pidin, hänhän on tuleva vaimoni.” Siinä vaiheessa hän ei vielä ollut edes kysynyt Elliltä tämän mielipidettä asiasta!
Vastanaineet Janis ja Elli Rozentāls
Janis ja Elli olivat tavanneet toisensa asianaja Grosswaldin luona. ”Tämä perhe on lättiläisen intelligenssin keskusta Rigassa”, totesi Elli – ja muutama päivä ensitapaamisen jälkeen heidän kihlauksensa julkaistiin samassa kodissa, jossa he olivat kohdanneet. ”Ei ainoastaan Grosswaldin perhe, ja ne lähimmät ystävät, jotka siellä läsnä olivat, iloitsivat, ei, koko maailma iloitsi meidän kanssamme, taivas tuolla ulkona hehkui niin kultaisena, niin täynnä riemua ja iloa.”
1900-luvun alku oli suurten tunteiden aikaa. Mutta se oli myös kansallishengen aikaa. Silti tuntuu melkein oudolta lukea Ellin onnenhuumaisesta kirjeestä: ”Koko luonto iloitsi lättiläisen ja suomalaisen liitosta, ja olihan sitä syytäkin. Meidän liitollamme on suuri kansallinen merkitys, historiallinen merkitys – ensi kertaa kai nämä kansat yhtyvät niin jaloilla edustajilla – tästä tulee ihanata taidetta tulevaisuudelle!”
Rozentālsin suomalaiset sukulaiset
Forssell-nimisiä sukuja on Ruotsissa ja Suomessa useita. Ellin suvun vanhin tunnettu edustaja oli tykkijunkkari Lars Forssell, joka ennen 1700-luvun puoliväliä tuli Padasjoelle Liivinmaalta; tämä maakunta kuului aikanaan Ruotsin valtakuntaan, mutta tiedossa ei ole, oliko Forssellin lähtökohta nykyisen Viron vai nykyisen Latvian puolelle. Forssell meni Padasjoella naimisiin ja asettui vaimonsa Ebba Brummerin iäkkään äidinisän vapaaherra Gustaf Hornin hallitsemaan Nyystelän kartanoon, josta osan hän sai haltuunsa jo vuosisadan puolivälissä. Hornien kautta Forssellit saattoivat laskea polveutuvansa eräistä Ruotsin ja Suomen loistavimmista suvuista, ja Brummerien kautta mukaan tuli joukko balttilaisia ylimyssukuja, sillä Ebba Brummerin isä oli hänkin tullut Padasjoelle Liivinmaalta.
Ellin isä, Ilmajoella syntynyt agronomi Theodor Forssell oli Lars Forssellin pojanpojan poika. Hänen helsinkiläinen kotinsa oli vuosikymmeniä ollut suomalaisuuden vahvoja linnakkeita pääkaupungissa, ja Forssell oli aikoinaan kuulunut Aleksis Kiven lähipiiriin, olipa runoilija eräässä vaiheessa suunnitellut ryhtyvänsä hänen tilanhoitajakseenkin. Forssellin veli Albert taas tunnetaan ainoan Kiveä esittävän alkuperäiskuvan piirtäjänä. Tunnettu kirjailija Maila Talvio, alkuaan Winter, Ellin serkku ja aikanaan paras ystävä, kirjoitti 1947 julkaisemassaan muistelmateoksessa ”Rukkaset ja kukkaset” Forssellien kodista: ”Tässä ihanteellisen harmonisessa kodissa olivat kaikki jalot riennot ja pyrkimykset kotonaan, täältä käsin ne ohjattiin Snellmanin hengessä palvelemaan isänmaata ja lähimmäistä.” Talvio kuvaa Forssellien asunnon Antinkatu 30:n (nykyisen Lönrotinkadun) pihamaata suorastaan lasten talviparatiisiksi. ”Lapset itse – ja niitä sattui talossa ja naapuritaloissa olemaan paljon, eri-ikäisiä ja erikokoisia – rakensivat heti kun luonto heitä sopivasti suosi, luistinradan, jonka ympäröivät kuusilla, kelkkamäen, erinäisiä lumi-ukkoja, lumilyhtyjä ja mahtavia lumilinnoja. Juhlapäivinä valaistiin kynttilänpätkillä tornit, lumiukot ja lumilyhdyt, lippuja nostettiin viireihin ja tässä juhlavalaistuksessa luisteltiin ja laskettiin mäkeä, kaaduttiin kumoon ja törmättiin vastatusten. Ilona Jalava ja Aino Ackté kuuluivat ahkerimpiin ’paratiisilintuihin’, pieni Väinö Jalava liehui alati lippu kädessä. Ellin ystävättärenä minäkin sain mahdollisuuden liukua pihamaan välkehtivillä jääpinnoilla. Unohtaa voisiko niitä hetkiä!”
Forssellin perheen äiti Anna oli kuollut jo 1897, vain 48-vuotiaana, mutta jäljellä olivat isä Theodorin lisäksi vanhin tytär Elli, poika Lauri, toinen tytär Anna, kolmas tytär Liisi sekä kuopus Aarne, joka oli Elliä peräti seitsemäntoista vuotta nuorempi. Theodor Forssell itse kuoli keväällä 1909, jäätyään eläkkeelle maanviljelyshallituksen sihteerin tehtävästä ja suomennettuaan sukunimensä Koskenalhoksi, minkä nimen myös molemmat pojat omaksuivat. Lauri valmistui maisteriksi ja ryhtyi sitten opiskelemaan lääketiedettä mutta sairastui tuberkuloosiin ja kuoli Takaharjun parantolassa 1912. Anna suoritti ylioppilastutkinnon 1900 – viimeisenä vuonna jolloin tyttöjen oli pyydettävä ”vapautusta sukupuolestaan” päästäkseen ylioppilaiksi – ja opiskeli sitten viulunsoittoa Helsingin musiikkiopistossa, piti konsertteja ja toimi Helsingin filharmonisen orkesterin ensimmäisenä naisviulistina, kunnes meni naimisiin menestyvän nuoren lääkärin Eino Suolahden kanssa, sai pian kolme lasta ja joutui luopumaan muusikon urastaan. Anna Suolahti saavutti korkean iän, sillä hän oli kuollessaan kesäkuussa 1970 jo 87-vuotias. Annan neljästä lapsesta Lauri Suolahti kuoli jo 8-vuotiaana ja nuorimmainen Heikki, lupaava säveltäjä, 16-vuotiaana ylioppilaskokelaana. Vanhin, Elli, opiskeli lääketiedettä avioitui itseään toistakymmentä vuotta vanhemman lääketieteen tohtorin ja sittemmin monitoimisen professorin Erkki Leikolan kanssa mutta jatkoi opintojaan saatuaan neljä lasta – joista tämän kirjoittaja on yksi – ja valmistui lääkäriksi lähes 40-vuotiaana; hän kuoli 85 vuoden iässä 1998. Lauria vain vuotta nuorempi Eino Edvard, ”Nenno”, valmistui historian maisteriksi, toimi sitten vanhan koulunsa, Helsingin Suomalaisen yhteiskoulun, historian ja latinan opettajana, väitteli sodan jälkeen tohtoriksi ja tuli tunnetuksi WSOY:n kirjallisena johtajana ja sen jälkeen Akateemisen kirjakaupan johtajana, suosittuna esseistinä ja kulttuuripiirien henkevänä illallisvieraana. Hän kuoli 1977 melkein 63 vuoden iässä. Liisi avioitui jo 1907 insinööri Jalo Elersin kanssa, muutti Forssaan ja sai kolme poikaa, mutta Elers sai surmansa keväällä 1918 ja Liisi sai yksin kasvattaa pojat, jotka 1930-luvulla muuttivat sukunimensä muotoon Ervi; yhdestä heistä tuli kuuluisa arkkitehti ja muutkin menestyivät elämässään. Aarne puolestaan opiskeli juridiikkaa ja ehti varatuomarin arvoon asti mutta liittyi sitten jääkäriliikkeeseen, kohosi jääkärikapteenin arvoon ja kaatui huhtikuussa 1918, vain muutamia viikkoja ennen lankonsa Jalo Elersin surmaa. Liisi eli leskenä neljä vuosikymmentä ja kuoli Helsingissä joulukuussa 1958.
Tärkeä henkilö Elli Forssellille ja Maila Winterille oli myös heidän yhteinen isoäitinsä Isabella Bonsdorff, papinleski, joka hankki toimeentulonsa pitämällä täysihoitolaa Mikonkadun pohjoispäässä, Kaisaniemen puiston tuntumassa. Bonsdorffit olivat alkuaan Saksasta saapunutta sukua, joka jo 1700-luvulla oli tullut tunnetuksi erityisesti ansioistaan yliopistomaailmassa. Ellin äidinisän rovasti Nils Robert Bonsdorffin isä Jacob Bonsdorff oli ollut teologian professori ja runoilija, tämän veli Gabriel, joka aateloitiin nimellä von Bonsdorff, oli ollut lääketieteen professori ja Suomen ensimmäinen arkkiatri, ja toinen veli Johan kreikan kielen professori. Maila asui ”mummu Isabellan” luona koko kouluaikansa, serkusten käydessä Bulevardin ja Yrjönkadun kulmassa sijainnutta Suomalaista tyttökoulua, jossa he saattoivat imeä itseensä ei vain tietoja ja taitoja vaan myös vahvaa kansallishenkeä.
Rozentāls ja hänen toinen kotimaansa Suomi
Uz laipām, 1907
Sama kansallishenki, Latvian puolella koettuna, välittyy myös Rozentālsin saksankielisestä kirjeestä tulevalle apelleen marraskuussa 1902. ”Olen 36 vuoden ikäinen, lättiläinen, ja toivon että kansani vielä on saava jotakin aikaan. Tunnen vain harvoja suomalaisia, mutta ne joihin olen tutustunut, ovat olleet minulle mieleen. Olen myös ollut muutamia päiviä Suomessa, Helsingissä, ja olen ihaillut ja rakastanut Teidän maatanne ja kansaanne enemmän kuin mitään toista. Koko Teidän kulttuurinne, nimenomaan taiteenne, on minulle lättiläisenä esikuvallista, ja maalarina kunnioitan eniten suuria mestareitanne, kuten Gallénia, Järnefeltiä, Halosta, Saarista ym. Salainen kaipuuni onkin, että minusta tulisi lättiläisille jotakin samanlaista, jos vain vähäiset lahjani ja ulkoiset olosuhteemme antavat siihen mahdollisuuden. Meitä on muutamia nuoria taiteilijoita, jotka tahtovat parasta mutta voivat vain suhteellisen vähän. Toivomme silti, että siitä voi vielä tulla jotakin ja että meillä on yhä odotettavaa ei vain taiteilijoina vaan myös ihmisinä.”
Kihlausta seurasi avioliitto maaliskuussa 1903. Sulhasen sommittelemaa hääkutsua kuvaili Maila Talvio myöhemmin seuraavasti: ”Ja nähtiin niissä aaltoileva ulappa, ulapalla vene ja veneessä keskituhdolla valkoinen nainen, jonka kasvot vielä olivat käännetyt etenevää rantaa kohden. Mutta voimakkain vedoin ohjasi väkevä tumma mies, kokassa seisoen, melalla venettä uutta rantaa kohden,” (Tarkemmin katsoen tosin valkeapukuinen nainen istuu perätuhdolla ja pitää kiinni peräsimenvarresta, kun taas veneen pohjalla seisova ritariasuinen mies työntää keksillä purtta loitommaksi vaarallisista kallioista!) Saman aiheen oli Rozentāls esittänyt jo 1897 maaalauksessaan Teiksma (”Taru”). Kutsukortin vasemmassa ylänurkassa olivat vierekkäin Suomen ja Liivinmaan-Kuurinmaan vaakunat, sillä Latvia ei vielä ollut valtiollinen kokonaisuus eikä sillä ollut omaa kansallisvaakunaa, ylälaidan keskiosassa oli ihmishahmoja sukupolvien kierron vertauskuvana, ja oikeassa ylänurkassa oli taiteilijanpaletti ja kantele, latviaksi kokle, molempien kansojen yhteinen perinnesoitin.
Häät vietettiin Ellin toivomuksesta Helsingissä, mutta sitten Rozentālsit asettuivat Riikaan, missä heidän Albertinkadun ja Jousimiehenkadun kulmassa sijainneesta kodistaan tuli lättiläisen kulttuuriväen suosittu kohtauspaikka. Koko seutua pidetään nykyään Riian tärkeimpänä jugend-arkkitehtuurin keskittymänä. Tänään tuo koti tornikerroksessa sijaitsevine ateljeineen on Rozentālsin ja siellä alivuokralaisena asuneen kirjailija Rudolfs Blaumanisin museona.
Perhe karttui nopeasti. Syksyllä 1903 syntyi tytär Laila, tammikuussa 1906 toinen tytär Irja ja vihdoin kesällä 1907 poika Miķelis, joka jatkoi isänsä perinnettä taidemaalarina. Kaikki kolme selviytyivät sodan ajasta ja neuvostovallan puhdistuksista, mutta Miķelis kuoli syöpään jo 1953, kun taas tyttäret elivät pitkään, ja Irja, joka oli aikanaan opiskellut sairaanhoitajaksi Helsingissä, ehti 1978 käydä vielä kerran Suomessakin vanhoja muistoja verestämässä ja sukulaisia tapaamassa.
Elli ei ollut Janis Rozentālsille vain puoliso ja lasten äiti vaan myös hänen suosikkimallinsa. Rozentāls maalasi vaimostaan lukuisia muotokuvia, ja erityisesti äiti ja lapsi -aihe, josta hän oli ollut kiinnostunut jo ennen avioliittoaan, innoitti häntä useihin intensiivisiin töihin. Kohtaamme niissä Ellin imettämässä pikku Lailaa, Ellin puistossa lastenvaunujen ääressä, Ellin venerannassa Laila sylissään, Ellin pihlajan alla niin ikään Lailaa sylissään pidellen. Myöhemmin Rozentāls maalasi tyttärensä vanhavenäläiset kokosnik-päähineet päässä, Irjan joulukuusen äärellä ja yhtenä viimeisistä töistään Lailan Kulosaaren huvilan kuistilla. Myös Ellin suomalaisia omaisia Rozentāls ikuisti mielellään: hän maalasi kaksikin muotokuvaa apestaan Theodor Forssellista, kaksi upeaa kokovartalokuvaa kälystään Anna Suolahdesta viulua soittamassa sekä muotokuvan toisesta kälystään Liisi Elersistä ja kuvan koko tämän perheestä. Hän myös hahmotteli paperille nelivuotiaan kummityttönsä Elli Suolahden kesäisellä kukkakedolla; äitini muisti vielä vanhoilla päivillään, miten jännittävää oli, kun ”Jan-setä” maalasi tuota kuvaa. Eräässä maalauksessa serkukset Miķelis eli ”Mikki” Rozentals ja Pauli Elers ovat onkimassa Loimijoella, ja toisessa koko Rozentālsin perhe – Irja, Mikki, Laila ja Elli – ottaa aurinkoa kesäisessä Siguldassa kuin paratiisin rauhassa.
Zem pīlādža, 1905
Janis Rozentāls oli pariin kertaan, 1905 ja 1906, ollut vieraana Forssellien silloisessa kesäpaikassa Nummelassa, jossa hän tietenkin myös maalasi, ja toisinaan hän saattoi jopa nimittää Suomea toiseksi kotimaakseen. Hän kirjoitti Vērotājs-kulttuurilehteen – nimi merkitsee ”tarkkailijaa” – artikkelin Suomen taiteesta ja toisen erityisesti Albert Edelfeltistä. Tätä yhteyttä vahvistivat luonnollisesti monien suomalaisten, sekä sukulaisten että muiden, vierailut Albertinkadun kodissa vuosien mittaan. Niinpä oli varsin luonnollista, että kun ensimmäinen maailmansota 1915 pyyhkäisi yli nykyisen Latvian, Rozentālsin perhe hakeutui turvaan Suomeen. He vuokrasivat huvilan Kulosaaresta, ja lapset aloittivat syksyllä suomalaisen koulun. Janis Rozentāls itse oli jo sodan puhjettua ollut lähes epätoivoinen, ja hän oli kirjoittanut Maila Talviolle Helsinkiin: ”Meidän kansamme on nyt hajallaan ja vaeltaa ympäri laajaa Venäjänmaata kuin juutalaiset aikoinaan erämaassa. Kaikki ne yritykset ja hankkeet, jotka viime vuosikymmenellä merkitsivät niin paljon kulttuurin elvyttämisessä, ovat nyt tuhoutuneet, ja ennen kaikkea meiltä on riistetty se maaperä, jolle kulttuuri olisi voitu jälleen rakentaa.”
Kaikesta huolimatta Rozentāls työskenteli kiihkeästi. Syksyllä hän oli pitkään Pietarissa järjestämässä latvialaisen taiteen näyttelyä, ensimmäistä joka pidettiin latvialaisen alueen ulkopuolella. Keväällä oli vuorossa samanlainen näyttely Moskovassa. Toivuttuaan siellä saamastaan keuhkokuumeesta Rozentāls palasi Kulosaareen, viimeiseksi kesäkseen. Aino Kallas on 1954 julkaistussa päiväkirjassaan kertonut tästä kesästä, kävelyretkistään Rozentālsin kanssa, rakastumisestaan ja siitä miten Rozentāls oli syksyllä maalannut hänestä tekemäänsä kuvaan uuden, tuntemattoman profiilin hänen päänsä tilalle. Elli oli ilmeisesti tottunut miehensä läikkyvään tunne-elämään, eikä näytä siltä, että Ainon ja Janiksen välille olisi koskaan syntynyt varsinaista rakkaussuhdetta.
Janis Rozentālsin perintö
Sota pitkittyi, ja marraskuun lopulla 1916 Rozentālit ostivat Kulosaaren huvilan 70 000 markalla omakseen, lainarahoilla tosin. Sitten, tapaninpäivän iltana, Janis Rozentāls yllättäen kuoli sydänhalvaukseen, vain viidenkymmenen vuoden iässä. ”Jan oli joulupäivänä leikkinyt lasten kanssa ja pitänyt heille piirustustuntia”, kertoi Ellin ystävätär Ilona Jalava kirjeessään Aino Kallakselle, jatkaen kuvaustaan: ”Töittensä keskellä hän siellä lepäsi – taulut ympärillään työn alla, ja paletti täynnä maalia. Niin kumman rauhalliset ja kauniit olivat hänen kasvonsa, että vain kuvitteli hänen nukkuvan.” Alpo Sailo otti vainajasta kuolinnaamion, ja hautajaiset pidettiin uudenvuodenpäivänä 1917. Jo helmikuun alussa avattiin Helsingissä muistonäyttely, johon sisältyi 17 työtä, joukossa ”Viulunsoittaja” sekä Maila Talvion ja hänen puolisonsa professori J. J. Mikkolan muotokuvat. ”Taulut ja värit, koko Brändön kesä eli seinillä – hän vain oli poissa”, kirjoitti Aino Kallas päiväkirjaansa näyttelyn avajaispäivänä. Yli yhdeksän vuosikymmentä myöhemmin, Latvian tasavallan itsenäisyyden 90-vuotismuistoa juhlittaessa, paljastettiin Kulosaaren sillan tuntumassa olevaan kallioleikkaukseen kiinnitetty pronssilaatta, joka kertoo kuuluisan taiteilijan ja hänen puolisonsa asuneen laatan lähituntumassa.
Rozentālsin hautajaisiin oli saapunut joukko latvialaisia taiteilijaystäviä, joista joku oli sanonut: ”Nuku Suomen kylmässä maassa, kunnes me tulemme ja noudamme Sinut kotiin.” Kun maailmansota oli ohi ja Latvia muiden Baltian maiden myötä itsenäistynyt, Rozentālsin arkku todella siirretiin Riian Metsähautausmaalle, missä taiteilija nyt lepää perheensä ympäröimänä.
Elli, joka 1920-luvun alussa oli lapsineen muuttanut takaisin Riikaan, kuoli 71 vuoden ikäisenä kesäkuussa 1943, uuden maailmansodan pyyhkäistyä – niin kuin tuolloin näytti – itsenäisen Lavian jälleen pois Euroopan kartalta. Mutta sitä ennen hän oli vielä kokenut vaikeita aikoja. Saksalaismiehityksen aikana 1942-1943 jopa yhteydet Suomeen saattoivat jotenkuten toimia suomalaisten sotilaslentäjien ansiosta, semminkin kun yksi näistä oli Ellin sisarenpoika Pauli Ervi. Säilyneet kirjeet, jotka on julkaistu 1993, kertovat puutteesta ja pessimismistä, ja hänen tyttärensä kertoivat hänen kuolemansa jälkeen: ”Hän oli aivan valmistautunut kuolemaan ja lähti mielellään ja ilolla.” Vielä syyskuussa Laila kirjoitti sukulaisilleen Suomeen – suomeksi: ”Hän kuoli niin rauhallisesti ja tyyneesti. Se että on tällaiset ajat ja emme tiedä mitään tulevaisuudesta, joka on niin epävarma, helpoittaa meillä sen ajatuksen ettei häntä enää ole meidän keskellä. … Hän oli niin valoisa ihminen, ettei hän vaan meille lapsille oli suuresta merkityksestä, mutta koko ympäristöä hän valaisi.”
Niin läheinen kuin Suomi Janis Rozentāls olikin, Latvia ja latvialaisuus olivat hänen sydämessään aina ensimmäisellä sijalla. Hänen aihepiirinsä vaihteli eri aikoina: realistiseta kansankuvauksesta hän siirtyi romanttisiin naishahmoihin ja jälki-impressionistisiin maisemiin, mutta Gallen-Kallelan tavoin hän kiinnostui myös kansansa tarustosta. Kun liiviläissyntyisen rovasti Edgar Vaalgamaan suomennos Latvian kansalliseepoksesta ”Karhunkaatajasta”, Lāčplēsis , ilmestyi 1988, tasan sata vuotta alkuteoksen julkaisemisesta, parahiksi keskelle Latvian ”kolmatta kansallista herätystä”, sen kansiaiheeksi oli suomalaisesta yksityiskokoelmasta löytynyt julkisuudessa ennestään tuntematon Rozentālsin guassityö ”Karhunkaataja lumotulla saarella”. Näin hän saattoi vielä yli seitsemän vuosikymmentä kuolemansa jälkeen symboloida maantieteellisesti ja paljolti historiallisestikin läheisten mutta toisilleen perin tuntemattomien veljeskansojen yhteyttä.
Kun kuvanveistäjä Burkarts Dzenisin suunnittelema Janis Rozentālsin patsas – suomalaisesta graniitista hakatun pylvään päässä seisova rintakuva – paljastettiin 1936 Riian taidemuseon edustalla, Maila Talvio kirjoitti sanat, jotka on neljällä kielellä painettu 1991 ilmestyneen suuren Rozentalsia ja hänen taidettaan esittelevän teoksen kansiliepeeseen: ”Varmaan Janis Rozentāls loistavana persoonallisuutena olisi voinut hurmata ja voittaa missä kulttuurikeskuksessa tahansa. Mutta hän valitsi hengen kuokkamiehen, kyntömiehen ja kylvömiehen osan oman kansansa keskuudessa. – Rozentālsin 22 vuotta kestänyt luomiskausi, niin rikas etsinnästä, vastoinkäymisistä, masennuksesta, voitoista, aurinkoisesta ilosta ja elämän hurmasta, on jättänyt Latvialle suuren joukon hartaita kuvia maalaiselämästä, maisemia, laatukuvia, loisteliaita muotokuvia, ihania alttaritauluja sekä rikkaan kuvituksen latvialaiseen satuun ja kansanlauluun. Koko tätä tuotantoa leimaa ylhäinen vakavuus yhdistyneenä aitoon innoitukseen ja luomisiloon.”
Anto Leikola
Tämä kirjoitus on mukailtu artikkelistani ”Janis Rozentāls ja Suomi” Kai Kartion ja Ira Westergårdin toimittamassa näyttelyluettelossa ”Latvia taiteiden risteyksessä”, joka ilmestyi Sinebrychoffin taidemuseossa Helsingissä järjestetyn Latvian tasavallan 75-vuotisjuhlanäyttelyn yhteydessä marraskuussa 1993. AL.
Puilla on suuri rooli Latvian kansanperinteessä. Latvian kansanlauluissa eli dainoissa puita mainitaan usein. On arvioitu, että jopa joka kymmenes daina koskee jotain puuta. Tosin puut ovat suosittuja muissakin kansanperinteen osa-alueissa, kuten saduissa, kertomuksissa, loitsuissa ja uskomuksissa. Dainojen sisältöä on mahdollista tulkita joko suoraan tai huomioiden niiden metaforisuuden. Dainoissa puita personifioidaan eli ne saavat ihmismäisiä tai inhimillisiä piirteitä.
Tammi esiintyy puista useimmiten Latvian dainoissa
1 ) TAMMI
Kirkkaimmalla ensimmäisellä sijalla on tammi (latviaksi ozols). Se on esiintymistiheytensä perusteella suosituin puu. Ei ole sattumaa, että ensimmäisenä listalla ovat tammi ja siihen tiiviisti liittyvä lehmus. Latviassa on varhain vallinnut puukultti, ja arvellaan, että tammea ja lehmusta on pidetty toteemeina eli myyttisinä esi-isinä, suvun suojelijoina. Tammi on kieliopilliselta suvultaan maskuliininen. Latvian muinaisuskoon on liittynyt puille uhraaminen, ja tammelle on kaiketi uhrattu tiettyinä ajankohtina kaksi linnunmunaa. Tammi liitetään myös ukkosenjumala Pērkonsiin. Tammi symboloi dainoissa aina miestä. Miksi tammi on suosituin? Luultavasti ainakin siksi, että kansa on huomannut sen erityispiirteet verrattuna muihin puihin – se voi saavuttaa hyvin korkean iän (kerrotaan tuhatvuotisista yksilöistä) ja vanhana sen rungon ympärys on huomattava. Tammen puuaines on kovaa ja sitä on käytetty rakentamiseen.
Es, karā aiziedams / Krustu cirtu ozolā; / Ja neraud tēvs, māmiņa, / Lai raud krusta ozoliņš
Sotaan lähtiessäni / Kaiverran ristin tammen kaarnaan; / Jos isä ja äitini eivät itke, / Itkeköön ristitammi
2) LEHMUS
Lehmus (latviaksi liepa) esiintyy toiseksi useimmiten. Vertailun vuoksi voi todeta, että tammi mainitaan dainoissa noin kolme kertaa useammin kuin lehmus. Lehmus on kieliopilliselta suvultaan feminiininen puu, ja dainoissa lehmus symboloi aina nuorta naista, neitoa. Lehmusta kuvaillaan tuuheaksi ja sen latvaa pyöreäksi. Lehmuksen juurelle on aikoinaan uhrattu ainakin maitoa, juustoa ja rasvaa. Se on saavuttanut suosionsa epäilemättä kauneutensa ja terveellisten, medeltä tuoksuvien kukkiensa ansiosta. Lehmuksen pehmeä puuaines on ollut oivallinen kanteleen veistoon.
Liepa zied, liepa zied / Baltajiem ziediņiem; / Stādīsim liepu mežu / Apkārt mūsu pagalmiņu
Kukkii lehmus, kukkii lehmus / Valkoiset ovat sen kukkaset; / Istutetaan lehmusmetsä / Pihaamme reunustamaan
3) KOIVU
Koivu on dainoissa kolmanneksi mainituin puu. Se on Latvian kansanperinteessä kosminen puu, ja vertautuu mahdollisesti maailmanpuuhun.
Kun tammella ja lehmuksella on dainoissa melko pysyvät roolinsa, koivu on symboliselta olemukseltaan muuttuvaisempi eikä niin vahvasti sidottu sukupuoleen. Koivu (latviaksi bērzs) on silti kieliopillisen sukunsa perusteella maskuliininen puu. Usein koivua verrataan kosijaan. Sitä pidetään tammen ja lehmuksen ohella pyhänä puuna, jonka juurelle on uhrattu. Useissa kulttuureissa tunnetaan maailmanpuu-käsitys. Maailmanpuu kuvaa järjestäytynyttä maailmankaikkeutta siten, että juuret kuuluvat maanaliseen, henkien maailmaan, kun puun runko taas merkitsee maanpäällistä, ihmisten asuttamaa tilaa. Latva puolestaan vertautuu taivaaseen, jota asuttavat linnut. Arvellaan, että Latviassa koivu ja tammi ovat olleet tällaisia kosmisen puun ilmenemismuotoja.
Bērziņš lapas darināja / Es darinu vainadziņu / Salna koda bērza lapas / Tautas ņēma vainadziņu
Koivussa oli hiirenkorvat / Minä punoin seppelettä / Halla puri koivulta lehdet / Kosijat veivät seppeleeni
Tammen, lehmuksen ja koivun jälkeen neljännellä sijalla on omenapuu ja viidentenä tuomi.
Voit jatkaa lukemista latvialaisesta kansanperinteestä täältä. Jutussa kerrotaan lisää symboleista.
Lähteinä on käytetty Helena Erdmanen kirjoitusta ”Koku tēli, to semantika un mākslinieciskā slodze dziesmu folklorā” teoksessa ”Pasaules skatījuma poetiskā atveide folklorā” (1988) sekä Janīna Kursīten teosta ”Mītiskais folklorā, literatūrā, mākslā” (1999). Dainat ovat sellaisenaan lähteistään. Dainoja pääsee lukemaan latviaksi täältä.
