Latvialaisen Bille-trilogian toisen osan julkistus ja keskustelutilaisuus tiistaina 20.10.2020 klo 18.00.
Tervetuloa seuraamaan keskustelua virtuaalisesti suorana lähetyksenä osoitteessa fb.com/EmbassyofLatviainFinland tai myöhemmin tallenteena.
Bille-tytöstä kertovan, osittain tosipohjaisen trilogian on kirjoittanut latvialainen runoilija, kirjailija ja kääntäjä Vizma Belševica (1931–2005). Romaanin on suomentanut Mirja Hovila. Kustantajana on Paperiporo, yksi harvoista latvialaista lasten ja aikuisten kirjallisuutta julkaisevista suomalaisista kustantamoista.
Keskustelua moderoi Rozentāls-seuran toiminnanjohtaja Jenni Kallionsivu. Keskusteluun osallistuvat suomentaja Mirja Hovila ja historioitsija, filosofian tohtori Seppo Zetterberg. Mitä yhteistä ja mitä erilaista latvialaiset ja suomalaiset kokivat toisen maailmansodan aikana?
Tilaisuuden aikana voi osallistua online-kilpailuun ja voittaa uuden Bille ja sota -kirjan. Näemme myös otteita latvialaisesta Bille-elokuvasta sekä valokuvia tuolta ajalta. Keskustelu on suomenkielinen.
Dimensions of Distance -näyttely Valokuvakeskus Raaseporissa juhlistaa Fiskarsin taiteilijaresidenssin ja Rozentāls-seuran 5 -vuotista yhteistyötä. Ohjelman taiteilijat on kutsuttu tarkastelemaan etäisyyden teemaa teoksissaan. Näyttelyn kuraattorina toimii Kati Sointukangas Fiskarsin taiteilijaresidenssistä.
Ohjelma tarjoaa latvialaisille luovien alojen ammattilaisille vuosittain yhden kuukauden residenssikauden Fiskarsin uniikissa taiteilijayhteisössä. Inspiraatio, jonka residenssikausi mahdollistaa syntyy monin eri tavoin. Joillekin se on ympäröivä laaja villi luonto, toisille hiljaisuuden mahdollistama henkinen rauha. Jotkut taiteilijoista arvostavat eläväisen taiteilijayhteisön tarjoamia spontaaneja kohtaamisia, uusiin materiaaleihin ja taiteenaloihin tutustumista sekä yhteistyömahdollisuuksia. Mitä ikinä se onkin, keskeistä on etäisyys omaan elämään ja sen moninaiset vaikutukset luomisprosessiin, taiteeseen ja ajatteluun.
Näyttelyssä näemme teoksia, joissa taiteilijat ovat residenssinsä jälkeen jatkaneet etäisyyden ulottuvuuksien käsittelemistä laajemmassa kontekstissa – sekä tilana että mahdollisuutena, niin fyysisellä kuin henkiselläkin tasolla.
Etäisyyden ulottuvuudet -näyttely tarjoaa suomalaiselle yleisölle kuuden hyvin erilaisen ja kiehtovan taiteilijan teosten avulla tuoreen katsauksen latvialaiseen nykytaiteeseen ja muotoiluun. Se tukee myös Fiskarsin residenssin yhtä päätavoitteista – olla enemmän kuin kuukauden vierailu – inspiroida, yhdistää ja tukea residenssin ympärille syntynyttä taiteilijaverkostoa – yli rajojen.
Näyttelyyn osallistuvat Eva Vēvere & Valdis Jansons, Rasma Pušpure, Gundega Graudiņa, Ingrīda Pičukāne sekä Elīna Ruka. Näyttely on saanut tukea Onomalta, Rozentāls- seuralta, Raaseporin kaupungilta ja Latvian tasavallan suurlähetystöltä.
Näyttely on avoinna Valokuvakeskus Raaseporissa (Kauppiaankatu 9, Karjaa) 24.9.-30.10. 2020. Valokuvakeskus on avoinna ti-pe klo 11-17 ja la 10-14.
Seura järjestää jäsenretken näyttelyyn lauantaina 26.9. Lue lisää täältä.
Rozentāls-seura on haastatellut kaikkia residenssitaiteilijoita on ennen heidän residenssijaksoaan. Lue haastattelut täältä:
Tänä koronakesänä en matkusta Kuurinmaalle, josta on viime vuosina tullut minulle myös eräänlainen matka lapsuuden maailmaan. Lapsuuden perheessäni ruoan kasvatus kotitarpeiksi oli tärkeää, osin pakon sanelemaa, mutta myös suuren kiinnostuksen kohde. Suvun piirissä puutarhaviljely oli arvossaan. Olen oppinut arvostamaan konstailemattomatonta ruokaa, jonka salaisuus on tuoreus, taito viljellä maukkaita vihanneksia ja taito valmistaa niistä maukasta ruokaa.
Herkkupäivä alkaa Kapsēdessa kuten muutkin päivät keittiön pöydän ääressä maanmainiolla kaurapuurolla, Herkuless-kaurahiutaleista valmistettuna ja muutamalla mansikalla höystettynä. Lisäksi voimaannuttavaa tyrninektaria, kahvia sekä voileipä, jonka päällä pikasuolattuja avomaankurkkuja. Pöydässä on tietenkin myös rahkaa, biezpiens.
Puutarhakatselmuksen ynnä muiden aamuun liittyvien toimien jälkeen sonnustaudutaan Liepājaan hankkimaan mahdollisimman hyviä ja tuoreita aineksia lähipäivien aterioihin.
Liepājaan päästyä on välttämätöntä poiketa ensin miettimään ostoslistaa kahvikupin äärellä Kuršu ielalla Boulangeriessa. Hurmaava sokkeloinen pieni talo tarjoaa nimensä mukaisesti ranskalaisen leipomon herkkuja aika korkealla hinnalla, mutta joka hinnoista huolimatta on aina täynnä.
Mikäli ruoanhankinta ei suuntaudukaan Liepājaan vaan läheiseen Grobiņaan, mietintäkahvit nautitaan Lielā ielalla pienessä somassa leipomossa, josta saa erinomaisia latvialaisia leivonnaisia kuten erilaisia piirakoita ja hunajakakkua. Lielā ielan varrella on myös oivallinen lihakauppa.
Hyvin valmistautuneena suunnataan Liepājan torille, Pētertirgukselle, joka on vilkas ja suosittu ostospaikka. Laaja osa torialueesta on katettu ja auringolta ja sateelta suojaavan katoksen alla viljelijät myyvät omia tuotteitaan. Toisaalla torialueella sijaitsevat pääasiassa tuontivihannesten ja tuontihedelmien jälleenmyyjät, kukkatori, vaatteet, kengät, lelut ja vaikka mitä. Miniäni tarkka katse löytää katetulta torialueelta etsimänsä, tuolla pöydänpätkällä rouva Vērgalesta myy parhaat mansikat, jos ne ovat siltä päivältä loppu, vähän kauempana rouva Rucavasta myy myös hyviä mansikoita. Vanha setä tuossa rivissä myy hyviä ja edullisia perunoita. Liepājan seudulla kasvatetaan erityisen herkullista perunaa! Tuolla pöydällä rouva myy suurissa lasipurkeissa pikasuolattuja kurkkuja, parin päivän vanhoja, viikon vanhoja tai vielä vanhempia, kaikkia pitää maistaa. Maukkaita auringon kypsyttämiä monenmuotoisia ja monenvärisiä tomaatteja myydään tuolla kauempana, samoin paprikoita. Kesäkurpitsoita löytyy monen viljelijän pöydältä. Joku myy kantarelleja, tilli ja valkosipulit ovat välttämätön ostos, latvialaisessa keittiössä tilli sopii lähes kaikkeen. Tarhasuolaheinää löytyy eräältä rouvalta, sitä tarvitaan aika paljon illan keittoa varten. Ja sipuleita. Tämä kaikki vaatii puikkelehtimista toripöytien välissä edestakaisin, mutta kierrellessä valkenee mitä kaikkea ihanaa, elinvoimaista ja herkullista maa tuottaakaan.
On suuri sääli, jos Kiinan ruokatorien koronatartuntojen säikäyttäminä muutamme käsityksiämme toreista ostospaikkana. Liepājan torin kaltaisten mainioiden ja edullisten torien soisi säilyvän aina.
Vielä hankitaan hallista savulihaa keittoon, herkullista makkaraa, rahkaa ja käydään katsomassa alakerrassa kaloja. Jos halutaan erityisen herkullista savukalaa, ajetaan jonain päivänä Pāvilostaan, jossa on erinomainen kalakauppa.
Lounaalle mennään mahdollisesti viehättävään Pastnieka Mājaan Friža Brīvszemnieka ielalla, jossa ruokalistalla on kaikkea pizzasta perinteeseen. Sitä ennen voidaan poiketa nauttimaan silmänruokaa Mākslas lādessa, joka myös on samalla kadulla.
Jos Pastnieka māja on täynnä ja on vielä suoritettava hankintoja kanavan lähellä Rimissä voidaan poiketa Kafejnīca Darbnīcaan Lielā ielalla, jossa hauskan ronskissa ympäristössä saa maukasta ja kekseliästä syötävää.
Suomalaiselle mukava kokemus on ollut Lotte-kahvilat, jossa saa hyvää ja monipuolista kotiruokaa hyvin edullisesti. Lottekahviloita löytyy useampia, ainakin Pētertirguksella ja kanavan varrella Rimin yhteydessä. Suomessa mielestäni ei enää ole vastaavia kansanpaikkoja.
Kotona Kapsēdessa ehkä odottaa laatikollinen naapurin puutarhasta poimittuja mehukkaita kirsikoita, joista urakalla poistetaan kivet ja joista keitetään maukasta hilloa. Sitä kulkeutuu myös Suomeen talven herkkuhetkiiin.
Illan kruunaa Bumbieren puutarhassa avotulella keitetty suolaheinäkeitto, jonka kanssa nautitaan pieni ryyppy ja tummaa leipää hyvässä seurassa koirien kirmatessa ympärillä.
”Äiti, pojastasi on juuri tullut entinen maailmanmestari!”
Paluu Moskovassa keväällä 1961 käydystä MM-ottelusta Riikaan kotitalolle osoitteeseen Krišjāņa Valdemāra iela 34 olisi toki voinut olla riemukkaampikin, mutta olihan nuorukaisen ura vasta alkutaipaleella…
Onkin sanottu, että Mihails Tāls (1936-92) oli huumorintajuisempi ja itseironisempi kuin kaikki muut shakin maailmanmestarit yhteensä. Ehkäpä nämä ominaisuudet selittävät osaltaan sen, miksi riikalaisen valtakausi kesti vain pari päivää yli vuoden. Toisaalta juuri inhimillisten piirteidensä ansiosta Tāls on aina ollut tavattoman suosittu, kukaties jopa kaikkien aikojen rakastetuin shakkinero.
Taikuri laudan äärellä
Suosioon vaikutti keskeisesti myös Tālsin räiskyvä pelityyli, joka lumosi niin suuren yleisön kuin asiantuntijatkin 1950-luvun loppupuolelta alkaen, aikana jolloin huipputason shakista oli jo tullut varsin ”tieteellistä” ja sitä myöten varovaistakin.
Tāls ansaitsi hurjilla sommitelmillaan ja uhrauksillaan lempinimen ”Riian taikuri”. Tuntui tosiaan siltä kuin hän olisi loihtinut laudalle mitä mielikuvituksellisimpia käänteitä. Tālsin pelejä esiteltiin lehdissä ympäri maailmaa, ja latvialaisittain oli tietenkin tärkeää, että lempinimeen sisältyi sana Riika (”Magician from Riga”, ”Mago di Riga”, ”Trollkarlen från Riga” jne.); Tāls ei suinkaan ollut venäläinen shakkinero!
Tāls nousi maailmanhuipulle komeetan lailla voittamalla Neuvostoliiton mestaruuden kaikkien aikojen nuorimpana, vain 20-vuotiaana; vuotta myöhemmin hän uusi urotekonsa kotikentällä Riiassa.
MM-otteluun Mihail Botvinnikia vastaan nuori riikalainen eteni pari vuotta myöhemmin. Kun ottelu toukokuussa 1960 päättyi, 23-vuotiasta Mihails Tālsia juhlittiin shakin kahdeksantena ja samalla kaikkien aikojen nuorimpana maailmanmestarina.
Pari vuotta kestänyt nousukiito katkesi kuitenkin heti seuraavana keväänä Botvinnikin valloitettua maailmanmestaruuden takaisin itselleen uusintaottelussa, jossa Tāls ei missään nimessä ollut parhaimmillaan.
Parantumaton boheemi
Vaikka Mihails Tāls pysyi erittäin kovassa lajissa huipulla yli 30 vuotta, paljon pelaten ja kilpaillen ympäri maailmaa, hän eli pikemminkin taiteilijaelämää kuin huippu-urheilijan arkea. Tupakkaa ja alkoholia kului melkoisia määriä, joten raitistamiskampanjoista shakkinerolla oli selvä mielipide: ”Valtioko käy taisteluun vodkaa vastaan? Asetun vodkan puolelle!”.
Aitona boheemina Tāls ei piitannut maallisista, ja ennen muuta hän vieroksui teknisiä laitteita autoa (eihän hänellä ollut ajokorttiakaan) ja rannekelloa myöten. Lompakkokaan ei kuulunut varusteisiin, joten turnauksista saadut palkintorahat saivat pursuilla vapaasti taskuista pieninä seteleinä.
Lääkäriperheessä (Nehemia-isä oli tunnettu neurologi, Jakov-veli työskenteli Jūrmalan sanatoriossa) varttunut riikalainen opiskeli yliopistossa kirjallisuutta ja mieltyi Ilfin ja Petrovin tuotantoon siinä määrin että kirjoitti tutkielman kaksikon veijariromaanista ”Kaksitoista tuolia”, jossa paljon muun ohella pelataan myös shakkia.
Tāls oli kiinnostunut myös musiikista, hän soitti Ida-äitinsä tavoin pianoa (kun taas isän soitin oli viulu) ja meni parikymppisenä naimisiin lahjakkaan riikalaisen laulajan ja näyttelijän Salli Landaun kanssa. Kulttuuripiireissä viihtyneellä shakkimestarilla oli 60-luvulla myös pitkä suhde näyttelijä Larissa Kronbergiin, joka oli käyttänyt viehätysvoimaansa valkokankaan lisäksi myös KGB:n leivissä ns. honey trap’ina.
Horjuva terveys
Tālsin pahin vihollinen oli horjuva terveys, ja onkin suoranainen ihme että peräti kaksitoista leikkausta läpikäynyt mies kykeni tekemään pitkän ja menestyksekkään uran. Eniten harmia oli munuaisista, joiden aiheuttaman kivun määrää voi vain kuvitella. 70-luvulle tultaessa onnistunut leikkaus antoi kuitenkin miehelle lisävoimia laudan ääressä, ja vuosina 1972-73 Tāls pelasikin uskomattomat 86 peliä tappiotta.
Toinen huippukausi osui 70-luvun loppuun, minkä seurauksena Tāls nousi hetkellisesti jopa maailmanlistan kakkoseksi, 20 vuotta maailmanmestaruutensa jälkeen! Uran tunteikkaimpiin hetkiin kuului syksyllä 1979 kotikaupungissa saavutettu ylivoimainen voitto ns. alueidenvälisessä turnauksessa, josta seulottiin MM-ottelijat. Vuonna 1977 avattuun Dailes-teatteriin oli pelipäivinä pitkät jonot, sillä riikalaiset halusivat nähdä idolinsa tositoimissa. Tāls oli miltei hukkua kukkiin ja lahjoihin, niin valtaisaa oli paikallisten tarjoama kannustus.
1980-luvulla Tāls pelasi yhä korkealla tasolla, vaikka taistelikin kelloa vastaan terveytensä suhteen. Vuosi 1989 oli jo lopun alkua; sairastelut vaikuttivat ulkoiseen olemukseenkin, mistä syystä Tāls vitsaili nimikirjoitusta pyytämään tulleille faneilleen:” Kiitos että vielä tunnistitte minut!”.
Kuolinhetki ei olisi voinut sattua surullisempaan ajankohtaan, vaikka siinä onkin nähtävissä koko lailla symboliikkaa. Vuonna 1992 Manilassa näet pelattiin shakkiolympialaiset, joihin myös uudelleen itsenäistyneet Baltian maat osallistuivat ensi kertaa sitten vuoden 1939. Tāls oli nimetty Latvian joukkueeseen, mikä mestarille oli taatusti unelmien täyttymys. Synnyinmaansa riveissä häntä ei kuitenkaan ehditty nähdä, sillä Latvian sijoittuessa upeasti viidenneksi runsaan sadan maan kisassa Tāls oli jälleen kerran sairaalahoidossa Moskovassa, jossa hän kuoli 28. kesäkuuta 1992. Hänet haudattiin Riian uudelle juutalaiselle hautausmaalle (Jaunie ebreju kapi).
Rikkaan elämän elänyt shakkinero ei koskaan surkutellut kovaa kohtaloaan vaan tyytyi osaansa. Viimeisinä aikoinaan hän totesikin itseironiseen tyyliinsä: ”Suvussani on paljon lääkäreitä, vain minä valitsin toisin kun ryhdyin humanistiksi. Lopulta lääketiede sai kostonsa!”
Latvia on muuttanut elämääni 30 vuoden aikana myös niin, että olen saanut ystäviä – saanut ja menettänyt, sillä elämän kiertokulkuun kuuluu myös kuolema. Kirjoitukseni sävy on siis tummempi kuin aikaisemmin mutta silti valoisa.
Baiba
Sain Latviasta aluksi myös ystäviä, joiden kanssa minulla ei ollut yhteistä kieltä. Ensimmäisten ystävieni kautta tutustuin Baiba Ziediņaan, joka oli kirjakauppias. Hänen kotonaan sain kokea suurta lämpöä ja vieraanvaraisuutta. Pieni lähiöasunto Salaspilsissa täyttyi ystävistä ja perheenjäsenistä. Kun kielitaitoni vähitellen kehittyi, ostin häneltä lukemattomia kirjoja, joista on edelleen iloa ja hyötyä.
Baiba oli esimerkki ihmisestä, jota ei vaivannut kateus, vaan hän osasi iloita toisten puolesta. Ystäväni halusivat kerran tehdä puutarhaansa porakaivon. Kun Baiba sai kuulla, että reikä on porattu, hän tupsahti kylään kakku ja kuohuviinipullo mukanaan. Pitihän reikää juhlia! Kaivo ei lopulta toteutunut, mutta eihän juhlinta silti koskaan mene hukkaan.
Elämä ei päästänyt Baibaa helpolla, mutta hän oli ahkera ja sinnikäs – voisi sanoa, että hänellä oli suomalaista sisua! Baiba oli myös valoisa kristitty ja suhtautui tyynesti siihen, ettei hänen sairauttaan voitu parantaa. Keittiössäni on Baiban antama maljakko, jonka nähdessäni kiitän hänen ystävyydestään, ilostaan ja esimerkistään.
Ojārs
Ojārs Bušs oli kielentutkija, polyglotti, kääntäjä ja hieno, mutta ujouteen saakka vaatimaton ihminen. Hän oli myös Suomen ja suomen ystävä. Tutustuin häneen jo 1990-luvulla. Kun kävin hänen luonaan Latvian kielen instituutissa, joka on ”Stalinin hampaassa” eli tiedeakatemiassa, puhuimme yleensä suomea. Ja koska puhuimme suomea, hän ehdotti minulle melkein heti sinunkauppoja. Arvostettu tuliainen oli suomalainen sanomalehti, sillä silloin ei ollut vielä nettilehtiä.
Kerran häntä haastateltiin Diena-sanomalehteen, aiheena latvialaiset etunimet, joita Ojārs oli tutkinut paljon. Lopuksi haastattelija kysyi, mitkä ovat hänen omat suosikkinimensä. Ojārs sanoi: “Minun lapseni ovat Ieva, Līga ja Jānis. Luulen, että olen vastannut kysymykseenne.”
Ieva on meikäläisittäin Eeva mutta myös Tuomi, hyvin suosittu nimi kaikenikäisten keskuudessa. Līgan päivä on 23.6., siis juhannusaattona eli Līgo-päivänä (Baltiassa juhannusta ei ole siirretty viikonloppuun niin kuin meillä). Juhannuksena nimipäiväänsä viettää Jānis eli meidän Jussi, Juha, Juhani, Johannes jne. Jānis on kautta aikojen yleisin miehennimi, mutta viime vuosina se ei ole enää mahtunut kymmenen kärjessä -listalle. Nimipäivät ovat Latviassa tärkeitä, ja nimipäiville saa tulla kutsumattakin. Monilla on vain yksi nimi, mutta kaksi nimeä on alkanut yleistyä. Ihmetystä herättää se, että suomalaisella voi olla kolme nimeä (nyt jopa neljä).
Huvia ja hyötyä slangisanakirjasta
Ojārs tarjosi aina kahvia ja keksejä. Kahvina oli šķīstošā kafija, ”liukeneva kahvi” eli pikakahvi, puhekielessä šķīstene. Tämäkin sana oli Ojārsin ja Vineta Ernstsonen laatimassa slangisanakirjassa, joka on yksi kirjahyllyni aarteista. Entä nešķīstene? Tietenkin ei-pikakahvi, suodatinkahvi. Kielellä voi leikitellä.
Maira
Lokakuussa 2015 avasin kerran pitkästä aikaa Latvian kirjailijaliiton verkkosivun ja yllätyin, kun näin siellä ystäväni Maira Asaren kuvan ja nekrologin. Maira oli kuollut päivää aikaisemmin.
Ventspils on tunnettu värikkäistä lehmäpatsaistaan.
Tutustuin Mairaan Ventspilsissä, joka on länsirannikon tärkeä satamakaupunki mutta myös kulttuurikaupunki. Sinne avattiin vuonna 2006 Kansainvälinen kirjailija- ja kääntäjätalo. Minulla oli ilo osallistua sen avajaisiin ja myöhemmin päästä sinne myös työskentelemään. Ventspilsissä tapasin Mairan. Hän oli vastikään julkaissut romaanin, joka kuvaa elämää riikalaisessa naisvankilassa. Kirja on osittain tosipohjainen, eikä Maira sitä salannut vaan puhui asiasta avoimesti. Maira oli myös runoilija ja käänsi runoutta ja proosaa venäjästä. Muutama hänen runonsa on julkaistu Elisabet Nordgrenin toimittamassa antologiassa Älä juo vesijohtovettä (Pohjoinen 1997).
Mairan ja muiden kollegoiden kanssa otettiin vastaan uusi vuosi – Ventspilsissä puoli tuntia myöhemmin kuin muualla Latviassa, ollaanhan länsirannikolla. Myöhemmin pääsin Mairan ansiosta kaupungin pohjoispuolella olevalle Staldzenen rantatörmälle, jonka hiekkaranta on täynnä toinen toistaan hienompia kiviä. Ranta on näkemisen arvoinen myös silloin kun syksyn tuuli riehuu ja aallot piirtävät hiekkaan koko ajan muuttuvia kuvioita.
Mairan kirjan suomentaminen oli alusta alkaen mielessäni, ja Maira selitti minulle vankilaslangia. En ole unohtanut tätä hanketta vaan toivon sen vielä toteutuvan.
Milda
Latvian runoilijoista minulle tärkein on Aleksandrs Čaks, jota sanotaan Latvian ensimmäiseksi kaupunkirunoilijaksi. Hän kuvasi bulevardeja, niiden muotoon leikattuja lehmuksia ja ajureita mutta myös laitakaupungin lapsia, varjoisia pihoja ja lehtimummoja. Hän kuoli aivan liian varhain, mutta hänen laajan tuotantonsa merkitys on säilynyt, ja monia runoja on sävelletty. Hänellä on kotimuseo Riian Lāčplēša ielalla. Sen johtajana oli ensin Andra Konste – nykyisin Ventspilsin kirjailija- ja kääntäjätalon johtaja – jonka ansiosta sain tavata Čaksin suuren rakkauden, kääntäjä Milda Grīnfelden.
Milda asui tyttärensä Ievan luona. Käynnit siellä olivat minulle juhlaa (kirjoitin niistä Rozentāls-seuran vuosikirjaan jo 1990-luvulla). Milda sai elää pitkän elämän, josta ei puuttunut vaikeuksia ja poliittista vainoa. Hän oli syntynytkin Novosibirskissä, jonne hänen vanhempansa oli karkotettu. Vaikka hän oli kymmeniä vuosia minua vanhempi, hän kohteli minua tasa-arvoisena kollegana. Kerran jos toisenkin lähdin sieltä kirja, lehtileike tai valokuva mukanani. Käsiala oli jo vapisevaa, mutta omistuskirjoituksesta Milda ei tinkinyt. Ilonaihe on sekin, että yhteys Ievaan on säilynyt, vaikka Milda on poissa.
Entä nyt?
Mieli on haikea ja kiitollinen. Elämän kulkua ei voi pysäyttää, emmekä tiedä, milloin aikamme tulee täyteen. Onneksi! Näiden 30 vuoden aikana olen menettänyt myös vanhempani, joista tuli Latvian ystäviä, vaikkeivät he käyneet siellä kertaakaan. Viime vuonna kuollut äiti oli pienkustantamoni mesenaatti, jota ilman en voisi julkaista latvialaista kirjallisuutta.
Tämä on juttusarjani neljäs ja viimeinen osa – ainakin toistaiseksi, sillä aiheita jäi runsaasti yli, esimerkiksi juhlapäivät ja perinteet, uskonnot ja uskomukset, talkoot, sääli ja kiisseli (mitä ihmettä?!), taide ja arkkitehtuuri, ulkolatvialaiset, ruoka ja juoma – ja tietenkin kieli ja sen muuttuminen. Kirjallisuudesta voisi kirjoittaa paljonkin, mutta jotain siitä on luettavissa jo täältä. Kirjasuomennosten tilanne on tuon jälkeen hiukan kohentunut, ja tänä syksynä on tulossa taas lisää. Latvia pitää minut tiiviisti työn ääressä.
Latvia on muuttunut, ja samalla Suomi on muuttunut, maailma on muuttunut ja minä olen muuttunut. Entä seuraavat 30 vuotta? Sitä voimme vain arvailla.
Teksti: Mirja Hovila Kuvat: Seppo Hovila
Pääkuva: Yksi 1800-luvun nuorlatvialaisen liikkeen johtohahmoista oli Krišjānis Valdemārs, jonka ansiosta Latviaan perustettiin ensimmäinen merenkulkuoppilaitos. Hänen patsaansa on Ventspilsin rantakadulla.
”Olin väsynyt taidemaailman monimutkaisuuteen, ympäröiviin sosiaalisiin rakenteisiin ja moniin rajoituksiin, joita kohtasin kaikkialla. Lisäksi minulla oli pieni lapsi, jonka kanssa väritimme usein yhdessä. Ihmettelin, miten monimutkaisia lapsille ja aikuisille tarjottavat värityskirjat tuolloin olivat. Niissä oli esimerkiksi mandaloita, joiden värittäminen vaikutti loputtomalta projektilta. Ajattelin, että värityskuva voisi olla jotain yksinkertaista ja energiaa antavaa, vaikkapa puun lehti. Jotain, mitä voi tehdä 15 minuutissa ja nauttia sen valmistumisesta. Juuri tällaisia asioita löytyy luonnosta,” kertoo Eva Vēvere kun kysyin, miten hän päätyi tekemään kasviaiheisia värityskuvia. Nyt kuvat ovat lahja 30-vuotiaan Rozentāls-seuran jäsenille ja ystäville ja ne voi jokainen tulostaa itse väritettäviksi.
Eva näkee värien olevan hyvin voimakkaita ja hän toivoo ihmisten käyttävän niitä enemmän ja harkitummin. ”Meillä on tapana pysyä pintatasolla, miettiä vain esteettisiä valintoja. Mutta väri on paljon enemmän. Värin antaminen jollekin asialle tekee siitä merkityksellisemmän,” Eva kuvailee. Hän kertoo koulutettuna taidemaalarina kokeneensa tämän useita kertoja. Evan mukaan kysymys on samasta ilmiöstä kuin siinä, kun laulaessa laulun muoto täyttyy laulajan ainutlaatuisella äänellä. Myös piirroksessa on oma erityinen muotonsa ja rakenteensa. Kolmas ainesosa on Evan mukaan tekemisen riemu, sillä värittäminen on kokemuksena hyvin erilainen kuin piirtäminen, maalaaminen tai muut vapaan flow’n kokemukset. Myös visuaalisen kulttuurin ja ornamentiikan rikas historia kertoo ihmisten leikkineen väreillä jo pitkään.
Eva Vēvere on Rozentāls-seuran ensimmäinen residenssitaiteilija vuodelta 2015. Tuolloin seura aloitti yhteistyön Fiskars AIR -residenssiohjelman kanssa: raati valitsi latvialaisen luovan alan ammattilaisen viettämään syyskuun Fiskarsissa ja valinta osui ensimmäisellä kerralla kuvataiteilija Evaan. Hän vietti residenssikautensa yhdessä perheensä kanssa piirtäen, valokuvaten ja nauttien metsistä, järvistä ja syksyn marjasadosta. Samalla Eva keräsi visuaalista arkistoa, joka on kantanut hedelmää monissa eri projekteissa.
Evan luontopiirroksista tuli aikanaan printtejä muodin ja designin tarpeisiin sekä myös hänen omiin, käsin sidottuihin VERUS-muistikirjoihinsa (niitä voi tutkia osoitteessa https://www.facebook.com/verusbooks) Evan käyttää käsinsidottuja kirjoja päivä- ja luonnoskirjoina ja tarjoaa niitä myös muille. Hänen mukaansa kokemus siitä, miten sivut täyttyvät kuvista ja tekstistä, on arjessa yhtä tärkeää kuin hyvät keskustelut.
Muistot Suomesta
Rozentāls-seuraan Eva tutustui ensimmäisen kerran kuitenkin jo vuonna 2003 opiskellessaan Kuvataideakatemiassa Erasmus-vaihto-opiskelijana. Ennen residenssijaksoaan antamassaan haastattelussa Eva kertoo Helsingin-ajasta näin: ”Talvella Helsingissä oli yksinäistä, mutta toisaalta se oli hyvä omalle työskentelylle. Muistan sen niin, että Suomessa kai kaikki on jotenkin pitkää, hidasta ja syvällistä. Mennään sisälle pitkäksi aikaa, tavataan omat sisäiset hirviöt, jolloin syntyy jotain voimakkaampaa. Niin ainakin minulle tapahtui. Kun vuosia myöhemmin puhuin taideakatemiassa opiskelukavereilleni tästä, he sanoivat, että muutuin täysin Helsingissä opiskeluni jälkeen.” (Voit lukea koko haastattelun täällä.)
Opintojensa jälkeen Eva on työskennellyt monien taidemuotojen — installaatioiden, performanssien, valo- ja elokuvien — parissa. Hänen teoksiaan on ollut esillä gallerioissa, museoissa ja festivaaleilla ja viime aikoina Eva on osallistunut myös taidekasvatusohjelmien luomiseen eri oppilaitoiksille ja muille toimijoille. Evan töihin voi tutustua osoitteessa www.evavevere.com.
Missä hän on nyt?
Koronapandemian iskiessä ja rajojen sulkeutuessa Eva oli taiteilijaresidenssissä Espanjassa. Riian lentokentän ollessa jo suljettuna hän pääsi kuitenkin kotiin Helsingin kautta. Matka kesti useita päiviä ja aiheutti stressiä ja ahdistusta, minkä jälkeen Eva kaipasi aikaa toipuakseen kokemuksistaan. Piirtäminen helpotti oloa karanteeniviikkoina ja auttoi käsittelemään huolestuttavia uutisia.
Tällä hetkellä Eva on palannut käynnissä olevien projektiensa pariin. Hänellä on yhteistyöprojekti SET SOUND TO yhdessä tanskalaisen vokalisti Gudrun Holckin kanssa. Rajoituksista ja epävarmuudesta huolimatta suunnitelmat etenevät. Taiteen tekemisen keskeyttämiseen Eva ei näe syytä. Kulttuurin alalla on nyt hänen mukaansa käynnissä valtava muutos: muuttaminen verkkoalustoille, luovien ideoiden ryöpsähdys, mutta ilmassa on myös pessimistisiä ennustuksia kulttuurin rakenteiden kuolemasta tai paluusta 90-luvulle. Toimintatavat muuttuvat: taidefestivaaleista tulee filmejä, teatterista muuntautuu videosarjaksi ja museot järjestävät ulkoilmanäyttelyitä. Jokapäiväisestä elämästä on tullut performanssi, jolla on huolellinen koreografia. ”Olen utelias kaikkia näitä muutoksia kohtaan. Meillä on mahdollisuus kokea muutoksen voima ennenkokemattomalla tavalla ja uppoutua kokemuksiin, jotka ovat joko tuntemattomia tai unohdettuja. Tämähän on kiehtovaa, eikö vain”, miettii Eva.
Kuvat avautuvat pdf-tiedostona, joka sisältää 14 sivua. Jokainen sivu on oma värityskuvansa. Tulostimesi asetuksista voit itse määritellä, haluatko tulostaa kaikki sivut vai vain osan. Herbarium- värityskuvia voi vapaasti tulostaa omaan käyttöön: mahdollisesta kaupallisesta käytöstä on sovittava tekijän kanssa.
Teksti: Jenni Kallionsivu Kuvat: Eva Vēveren kokoelma
Poikkeusolot näyttävät tuottavan poikkeustapoja karanteenikansalaisen elämään. Latviankielen ikiopiskelijana en saa millään motivoitua itseäni tarttumaan latvian oppikirjaan. En tänä vuonna aloittamaamme Laipaan tai lukuisiin kivoihin edellisten vuosien oppikirjoihin. Tarvitsisin oppitunteja, läksyjä sekä ryhmän tuen ja myös paineen. Onhan vähän häpeällistä, jos tehtävät on jääneet tekemättä. Näissä oloissa, kun kerran on päättänyt opiskella, on keksittävä muuta.
Oli oikein ilahduttavaa, että Rozentāls-seurasta tupsahti nopeasti viesti täynnä vinkkejä latvian opiskelijalle. Niitä olen käynyt läpi ja todennut, että sieltä löytyy ainakin minun tarpeisiini oivallista oppimateriaalia. Kuullun ymmärtäminen on vaikeaa, kirjoitettu kieli aukeaa paremmin, ainakin pariin kertaan luettuna. Ilahduin erityisesti, kun huomasin viestistä löytyvän linkki latvialaisiin elokuviin, niitä katson mielelläni. Teattereista Jaunais Rīgas Teātris tarjoaa satuja selkeällä ja rauhallisella äänellä luettuna. Ilmeikkäästi luettuja satuja on kiva kuunnella vaikka moneen kertaan. Latvian radion selkokielisten uutisten kuunteleminen on myös hyödyllinen vinkki. Hugo-kääntäjäkin on mainio tuttavuus. Kaikki ovat tällaiselle laiskanpulskealle opiskelijalle erityisen houkuttelevia tärppejä ryhtyä tuumasta toimeen.
Ihan laiskana en kuitenkaan ole ollut. Latvialainen miniäni on jo vuosia sitten kirjoittanut palkitun nuorten kirjan, jota olen useita kertoja yrittänyt lukea. Paria lukua pitemmälle en syystä tai toisesta ole päässyt. Mutta nyt, kiitos karanteenin, sain kirjan luettua. Olen oppinut sanoja; joitakin niistä en ehkä käytä, kaikkia sanoja en ymmärtänyt, silti totesin ettei se haittaa. Hyvää kirjaa on nautinnollista lukea, se imee mukaansa, se herättää ajatuksia ja tunteita, siihen voi eläytyä. Joten sillä linjalla ajattelen myös jatkaa. Kirjavalikoimani latvian kielellä on suppea, mutta uskon löytäväni lainaksikin houkuttelevaa luettavaa. Houkutteleva näyttääkin kohdallani oleva avainsana.
Olen karanteeniaikana osallistunut muutamaan etäkokoukseen ja huomannut niidenkin voivan olla ihan toimivia, hauskojakin. Syksystä emme vielä tiedä, poikkeusolot saattavat silloin hyvinkin jatkua. Ihanaa latvian kielen jatkoryhmäämme on ikävä, mutta parempia aikoja odotellessa etätunti olisi varmaan ihan kelpo korvike yhdessä ololle.
Tutustuin Somu soma: latviaa suomalaisille -oppikirjaan ensimmäisen kerran joskus hamassa muinaisuudessa eli noin vuonna 2014, jolloin sen ensimmäinen painos oli juuri ilmestynyt ja minä taas olin hetken mielijohteesta päätynyt Turistilatvia-nimiselle kielikurssille. Latvian opiskelu ei ollut ihan täysin satunnainen valinta, vaan luonteva luiskahdus etelään Virossa pitkään asuneen ja työskennelleen näkökulmasta. Myöhemmin päädyin töihin Rozentāls-seuraan, joten rehellisyyden nimissä kerrottakoon heti alkuun, että Somu soma: latviaa suomalaisille on nykyisen työnantajani kustantama teos ja sen myynti on siis välillisesti minunkin etuni.
Tekijä esiin!
Kirjalla on vahva kertojan ääni, ja olenkin usein verrannut sitä latvialaiseen kaveriin, joka on vakaasti päättänyt tutustuttaa sinut kotimaahansa ja äidinkieleensä. Ensimmäinen luku alkaa latvian kielen esittelyllä, joka päättyy näin: ”Nyt tiedän, että vaikka suomea ja latviaa osaavia ihmisiä on varsin vähän, näiden molempien kielten osaaminen on yksi vanhimpia taitoja tällä alueella. Näin ollen sekä minä, latvialainen, joka oppi suomea, että Sinä, arvoisa latvian opiskelija, seuraamme hyvin vanhoja mutta unohdettuja perinteitä”.
Unohduksesta olen toista mieltä, sillä todistaahan jo se, että oppikirjasta on otettu jo toinen painos, päinvastaista. Toisaalta oman jengin muodostamisessa on tärkeää erottautua muista, ja tämän kirjan kirjoittajan jengissä halusin alusta lähtien olla!
Myöhemmin tutustuinkin kirjan tekijään Jana Šteinberga-Rankiin, joka on muiden hyvien ominaisuuksiensa lisäksi myös juuri sellainen pedagoginen patriootti, joka saa suomalaiset kaverinsa kiinnostumaan Latviasta. Hänellä on myös kokemusta latvian opettamisesta nimenomaan suomalaisille, ja tämä suomalaisen kulttuurin tuntemus näkyy myös kirjassa. Sen tietolaatikoista löytyy monenlaista suomalaisia kiinnostavaa: jos nimesi on Minna, saat sivulla 25 tietää, miksi latvialaiset kaimasi löytyvät todennäköisimmin vanhainkodista.
Kieli on tehty käytettäväksi
Kaikille opiskelijoille on tärkeää, ettei opiskelu ole pelkkää puurtamista. Erityisen tärkeää tämä on itseopiskelijoille, jotka ehkä välillä kaipaavat muistutusta siitä, että kieli on ennen kaikkea ihmisten välisen viestinnän väline ja meillä saattaa olla latvialaisten kanssa monenlaista mielenkiintoista viestittävää. Opettelemme verbien taivuttamista ja sijamuotojen käyttöä, jotta voisimme puhua siitä, mistä onni löytyy, mihin avaruus loppuu ja otetaanko vielä yhdet.
Niinpä Somu soma opettaa meille, mitä kukko sanoo latviaksi — ”kikerigū!” — tai miten sanotaan ”kappas vaan!”, mikä on muuten latviaksi ”paskat tik!” Kirja myös kertoo, että noin 3 % Latvian väestöstä on nimeltään Jānis (mutta Rozentāls-seuran hallituksessa vastaava luku on kirjoitushetkellä 14, 29 %). Somu soma -nimi on sekin sanaleikki, sillä latviaksi somu soma on suomalainen laukku.
Kirja kehottaa lukijoitaan myös muiden kulttuurin muotojen pariin listaamalla kiinnostavia linkkejä. ”Aloita uusi harrastus ja ryhdy seuraamaan latvialaista saippuaoopperaa!” Otin ehdotuksen tosissani ja olenkin viettänyt lukuisia antoisia tunteja nauttien intohimon purkitetuista liekeistä netin välityksellä. Tämän harrastukseni parissa olen myös oppinut paljon uutta sanastoa, esimerkiksi verbin šantažēt eli kiristää. Vähitellen olen laajentanut seuraamaani mediavalikoimaa, mutta suosittelen Somu soman tavoin lämpimästi saippuaoopperoita kielen oppimisen tueksi.
Vankkaa asiaa
Hauskuutusta tarvitaan, sillä alkuvaiheessaan kielenopiskelu voi olla varsin työlästä. Täysivaltainen aikuinen, kunniallinen veronmaksaja, kansalainen ja yhteiskunnan jäsen, joutuukin änkyttämään ”Minun nimeni on Jenni ja pidän jäätelöstä” tai muuta yhtä jännittävää. Jäätelö on muuten latviaksi saldējums ja jostain käsittämättömästä syystä tämä on virolaisista hurjan hauska sana. Vaikka tunnen molemmat kansat jotakuinkin hyvin, en koskaan pääse täysin perille näiden kahden jännitteisestä, mutta silti tai juuri siksi varsin läheisestä suhteesta.
Vaikka opiskelun tavoitteena voikin olla sujuva keskustelu kiehtovien latvialaisten kanssa, kielen opiskelu myös parantaa aivojen suorituskykyä ja hidastaa niiden ikääntymistä. Siksikin sitä kannattaa jatkaa, vaikka välillä tekisi mieli heittää kirja seinään (älä kuitenkaan heitä: vaikka käyttämämme kirjapaino onkin laadukas, ihan mitä vaan emme lupaa kirjan kestävän). Kielen oppiminen ei myöskään ole mustavalkoista, sillä jo vähäinenkin kielitaito auttaa yhteyksien luomisessa, mutta kielen ihmeellisyyksien parissa voi kuluttaa vaikka koko elämänsä tuntematta itseään siltikään täysinoppineeksi.
Vaikka oppiminen joskus turhauttaakin, enemmän se kuitenkin innostaa. Paras innostaja on tietysti se, että huomaa työn kantavan hedelmää ja kielitaidon todella karttuvan. Näin käy, kun opettelee perusasiat ja kertaa niitä yhä uudestaan ja uudestaan. Somu soma: latviaa suomalaisille tarjoaakin lukijalleen kunnolliset kielioppitaulukot opintojen tueksi. Niistä on iloa vielä silloinkin, kun kirjan harjoitukset on tehty ja tekstit läpi luettu. Tämä kirja on tukenasi matkallasi Latvian kielen ja kulttuurin parissa vielä pitkään.
Tänään 4.5.2020 on kulunut tasan kolmekymmentä vuotta siitä, kun Latvia antoi uuden itsenäisyysjulistuksen. Malja sille! Juomana voi olla vaikkapa Rīgas šampanietis tai jokin muu Latviassa tyypillinen juoma, kuten karpalomehu, koivunmahla tai kefiiri.
Sain oppitunnin Latvian kulttuurintuntemuksessa jo ensimmäisellä matkallani vuonna 1990. Meille suomalaisille oli luontevaa sinutella opasta, mutta hän teititteli meitä. Se oli normi ja kuului itsestään selviin käytöstapoihin. Painoin tämän visusti mieleeni.
Monta vuotta myöhemmin sattui, että olin tehnyt sinunkaupat ystäväpariskunnan kanssa ja sanoin heidän tyttärelleen, että tietysti hänkin voi sinutella minua. Mutta ei, hän ei millään voi, sillä ei hän sinuttele enoakaan. Tähän minun oli tyytyminen.
En herkästi ehdota latvialaisille sinunkauppoja, varsinkin jos keskustelukumppani on minua vanhempi. Tässä prosessissa voi kulua useita vuosia. Jotkut alkavat kuitenkin sinutella muitta mutkitta. Ulkomaisten kontaktien yleistyessä myös sinuttelu on alkanut jossain määrin yleistyä – varsinkin niiden kohdalla, jotka ovat olleet tekemisissä ruotsalaisten kanssa.
Kun tulkkaan Suomessa, teitittelen kaikkia aikuisia. Asiakkaat, jotka soittavat tai kirjoittavat minulle tarvitessaan käännöksiä, teitittelevät lähes aina. Toisaalta teitittely on Suomessa taas yleistynyt jonkin verran – eikä vain siksi että olen itse tullut vanhemmaksi. Tämä on loivaa aaltoliikettä, jossa yritän pysyä mukana.
Riiasta kotoisin?
Kerran vuosisadan alussa olin Riiassa juhannuksena. Kaupunki oli tyhjä, kun kaikki kynnelle kykenevät olivat lähteneet luonnon helmaan. Nykyisin Riiassa järjestetään myös kaupunkijuhannus, mutta tuohon aikaan sitä ei ollut. Minusta oli hauska kävellä keskustan katuja ja vain katsella ympärilleni. Merķela ielalla Riian latvialaisen seuran edessä oli amerikkalainen pariskunta kartta kädessä, ja he kysyivät minulta, onko tässä oopperatalo. Näytin kartasta muutaman korttelin päässä olevan oopperan, ja he jatkoivat matkaansa.
Minua luultiin riikalaiseksi, eikä se ole harvinaista. Minulta kysytään tietä englanniksi, latviaksi ja venäjäksi, eli jotkut pitävät minua paikallisena. Eräs ystäväni tuli kerran kadulla vastaan ja sanoi, ettei ollut huomata minua, koska olin niin sulautunut joukkoon. Itse koin kyllä jotenkin erottuvani – mutten enää niin paljoa kuin 1990-luvulla, kun minulla oli valkoinen jakkupuku. Silloin tunsin olevani kuin huutomerkki muiden jalankulkijoiden keskellä, joiden päävärinä oli ruskea tai harmaa.
Jos minulta kysytään tietä venäjäksi, en osaa vastata. Osaan juuri ja juuri sanoa ksažalenju, ja ni gavarju paruski – mutta olen huomannut, että niin ei pidä sanoa, sillä silloin kysyjä ajattelee, että osaahan tuo venäjää, ei vain halua puhua sitä. Mutta en oikeasti osaa. Latviaksi yritän neuvoa minkä pystyn.
Riiassa voisi olla loputtomiin, mutta Latviassa on paljon muutakin. Siispä katse länteen ja itään.
Pois Riiasta!
Pääsin länsirannikolla sijaitsevaan Liepājaan tutuntuttujen autossa. Ehdimme nähdä keskustaa ja Karostaa – vanhaa sotasatamaa, joka oli aikoinaan suljettua aluetta – kun alkoi sataa hillittömästi ja tuuli yltyi myrskyksi. Sateenvarjosta ei ollut iloa, ja kampaus oli heti mennyttä. Kenen ehdotus mahtoi olla, että ajetaan aallonmurtajalle? Ei nyt aivan päähän saakka, mutta aika pitkälle. Autosta emme sentään nousseet. Oli aika epätodellinen olo istua siinä, kun laineet löivät auton yli. Latvialainen naiskuljettajamme ei ollut arkalasta kotoisin.
Vuosien päästä kävin Liepājassa toisen kerran. Pitihän sitä aallonmurtajaakin käydä vilkaisemassa – vaan nyt oli puomi estämässä huimapäitä, ja hyvä niin.
Liepājan jugendkauppahalli ja hienot pyörätelineet
Liepāja on tunnettu musiikkikaupunkina. Ehkä on vähemmän tunnettua, että siellä on hienoa jugendarkkitehtuuria. Suomen historiaan taas liittyy Pyhän Kolminaisuuden kirkko, jossa jääkärit helmikuussa 1918 vannoivat valansa. Muutaman vuoden takaisella matkalla kävi niin, että kun kirkon suntio kuuli meidän olevan Suomesta, hän aivan innostui ja sanoi, että ottakaa valokuvia niin paljon kuin haluatte, vaikka kuvaaminen oli muuten kielletty. Ansiotonta arvonnousua!
”Ei siellä kukaan puhu latviaa”
Latvian toiseksi suurin kaupunki on itäisessä Latgalen maakunnassa sijaitseva Daugavpils. Sillä on myös vanha suomalainen nimi Väinänlinna – samoin kuin Daugava on Väinäjoki – eli se on suora käännös. Jos ulkomaisella paikalla on suomalainenkin nimi, se tarkoittaa, että meillä on ollut paljon yhteyksiä. Kielitoimisto suosittelee kuitenkin käyttämään alkukielistä nimeä, silloin kun puhutaan nykyajasta.
Taisi olla vuosi 2001, kun kävin Daugavpilsissä ensimmäistä kertaa. ”Ei siellä kukaan puhu latviaa”, minua evästettiin, sillä iso osa kaupungin asukkaista on venäjänkielisiä. Toisin kävi. Huomasin kyllä, ettei latvia ole hotellivirkailijan tai myyjän äidinkieli, mutta ymmärsimme toisiamme ongelmitta. Oli sentään yksi henkilö, joka ei puhunut latviaa. Halusin nähdä vanhan linnoituksen ja menin ratikalla päätepysäkille. Ratikassa oli vain vanha rouva, jolta yritin kysyä, miten linnoitukselle pääsee, koska se ei ole aivan vieressä. Hän viittasi minua kysymään kuljettajalta, joka sitten neuvoi minua aivan sujuvasti.
Jatkoin seuraavana päivänä linja-autolla Rēzekneen. Löysin pienen museon, ja yllättäen sen seinällä oleva juliste kertoi, että kulman takana olevassa kirjastossa on näyttely Teuvo Tuliosta. Tämä eksoottinen kosmopoliitti, alun perin Teodors Tugai tai Turlajs, kasvoi Latgalessa Makašānin kylässä, mutta muutti myöhemmin Helsinkiin äitinsä avioituessa suomalaisen kanssa. Suomessa hän loi maineensa melodraamojen ohjaajana. Hän on viime vuosina alkanut kiinnostaa myös Latviassa, ja esimerkiksi ohjaaja Kristīne Želve on tehnyt hänestä dokumentin “Fedja – Theodor – Tulio”, jonka voi katsoa Areenasta.
Kirjastovirkailija tuli päästämään minut yläkertaan Tulion näyttelyyn, sillä se oli avoinna vain pyynnöstä. Se oli varsin mielenkiintoinen, mutta virkailija alkoi väsähtää ja vaihtaa jalkaa, ja minusta tuntui, että selkääni tuijotetaan sen näköisenä, että olisi jo aika jatkaa matkaa.
Sivuhuomautuksena voi todeta, että asiakaspalvelu on seikka, joka on parantunut todella pitkin harppauksin. Neuvostoperinne, jossa asiakas jonkinlainen häiriötekijä, ei ole vain myytti, ja siitä olen itsekin saanut osani. Toki skaala on laaja. Aikaisemmin myyjä kysyi usein “Viss?” eli oliko siinä kaikki. Nyt kysytään pikemminkin, mitä saisi vielä olla.
Daugavpils – Väinänlinna Mark Rothko -keskus
Myöhemmin minulla oli tilaisuus saada syvällisempi kuva Latgalesta. Vaikka olen paljon matkustanut omatoimisesti, arvostan myös hyvin järjestettyä valmismatkaa. Rozentāls-seura järjesti vuonna 2010 matkan Itä-Latviaan. Nyt Rēzeknekin avautui minulle aivan eri tavalla. Daugavpilsissä pääsin uudestaan käymään linnoituksessa. Kolmannella käynnilläni siellä oli jo kaupungin oman pojan Mark Rothkon taidemuseo. Kannattaa tutustua!
Olen kulkenut Latviaa ristiin rastiin: metsäpolkuja, hiekkateitä, rantabulevardeja, valtateitä, kivikatuja. Paljon on silti vielä näkemättä. Internetistä löytyy valtavasti tietoa monella kielellä, suomeksikin. Englantia osataan yhä enemmän, joten kieltä taitamatonkin voi saada matkasta paljon irti – sitten joskus kun taas saamme matkustaa.
Rozentāls-seura (Rozentāls Society) has been organising a residence for a Latvian creative professional in Fiskars since 2015. Every September we have met a new, interesting person from Latvia and learned about their work. Every April we have received applications that have inspired us and from whom it has been difficult to choose only one.
This September we are planning a project with our former residence artists. For this reason the residence is reserved for September and we will not be taking on new applications this year.
You are very welcome to apply in 2021. We hope to see many more applications from creative professionals from different disciplines as well as outside of them.
Looking forward to hear from you next year!
More info: Jenni Kallionsivu jenni@rozentals-seura.fi +358 45 1058815
