Herkuttelua Liepājassa ja Liepājan liepeillä

Kuvia ruokaa esittävistä valokuvista

Tänä koronakesänä en matkusta Kuurinmaalle, josta on viime vuosina tullut minulle myös eräänlainen matka lapsuuden maailmaan. Lapsuuden perheessäni ruoan kasvatus kotitarpeiksi oli tärkeää, osin pakon sanelemaa, mutta myös suuren kiinnostuksen kohde. Suvun piirissä puutarhaviljely oli arvossaan. Olen oppinut arvostamaan konstailemattomatonta ruokaa, jonka salaisuus on tuoreus, taito viljellä maukkaita vihanneksia ja taito valmistaa niistä maukasta ruokaa.

Herkkupäivä alkaa Kapsēdessa kuten muutkin päivät keittiön pöydän ääressä maanmainiolla kaurapuurolla, Herkuless-kaurahiutaleista valmistettuna ja muutamalla mansikalla höystettynä. Lisäksi voimaannuttavaa tyrninektaria, kahvia sekä voileipä, jonka päällä pikasuolattuja avomaankurkkuja. Pöydässä on tietenkin myös rahkaa, biezpiens.

Puutarhakatselmuksen ynnä muiden aamuun liittyvien toimien jälkeen sonnustaudutaan Liepājaan hankkimaan mahdollisimman hyviä ja tuoreita aineksia lähipäivien aterioihin.

Liepājaan päästyä on välttämätöntä poiketa ensin miettimään ostoslistaa kahvikupin äärellä Kuršu ielalla Boulangeriessa. Hurmaava sokkeloinen pieni talo tarjoaa nimensä mukaisesti ranskalaisen leipomon herkkuja aika korkealla hinnalla, mutta joka hinnoista huolimatta on aina täynnä.

Mikäli ruoanhankinta ei suuntaudukaan Liepājaan vaan läheiseen Grobiņaan, mietintäkahvit nautitaan Lielā ielalla pienessä somassa leipomossa, josta saa erinomaisia latvialaisia leivonnaisia kuten erilaisia piirakoita ja hunajakakkua. Lielā ielan varrella on myös oivallinen lihakauppa.

Hyvin valmistautuneena suunnataan Liepājan torille, Pētertirgukselle, joka on vilkas ja suosittu ostospaikka. Laaja osa torialueesta on katettu ja auringolta ja sateelta suojaavan katoksen alla viljelijät myyvät omia tuotteitaan. Toisaalla torialueella sijaitsevat pääasiassa tuontivihannesten ja tuontihedelmien jälleenmyyjät, kukkatori, vaatteet, kengät, lelut ja vaikka mitä. Miniäni tarkka katse löytää katetulta torialueelta etsimänsä, tuolla pöydänpätkällä rouva Vērgalesta myy parhaat mansikat, jos ne ovat siltä päivältä loppu, vähän kauempana rouva Rucavasta myy myös hyviä mansikoita. Vanha setä tuossa rivissä myy hyviä ja edullisia perunoita. Liepājan seudulla kasvatetaan erityisen herkullista perunaa!  Tuolla pöydällä rouva myy suurissa lasipurkeissa pikasuolattuja kurkkuja, parin päivän vanhoja, viikon vanhoja tai vielä vanhempia, kaikkia pitää maistaa. Maukkaita auringon kypsyttämiä monenmuotoisia ja monenvärisiä tomaatteja myydään tuolla kauempana, samoin paprikoita. Kesäkurpitsoita löytyy monen viljelijän pöydältä. Joku myy kantarelleja, tilli ja valkosipulit ovat välttämätön ostos, latvialaisessa keittiössä tilli sopii lähes kaikkeen. Tarhasuolaheinää löytyy eräältä rouvalta, sitä tarvitaan aika paljon illan keittoa varten. Ja sipuleita. Tämä kaikki vaatii puikkelehtimista toripöytien välissä edestakaisin, mutta kierrellessä valkenee mitä kaikkea ihanaa, elinvoimaista ja herkullista maa tuottaakaan.

On suuri sääli, jos Kiinan ruokatorien koronatartuntojen säikäyttäminä muutamme  käsityksiämme toreista ostospaikkana. Liepājan torin kaltaisten mainioiden ja edullisten torien soisi säilyvän aina.

Vielä hankitaan hallista savulihaa keittoon, herkullista makkaraa, rahkaa ja käydään katsomassa alakerrassa kaloja. Jos halutaan erityisen herkullista savukalaa, ajetaan jonain päivänä Pāvilostaan, jossa on erinomainen kalakauppa.

Lounaalle mennään mahdollisesti viehättävään Pastnieka Mājaan Friža Brīvszemnieka ielalla, jossa ruokalistalla on kaikkea pizzasta perinteeseen. Sitä ennen voidaan poiketa nauttimaan silmänruokaa Mākslas lādessa, joka myös on samalla kadulla. 

Jos Pastnieka māja on täynnä ja on vielä suoritettava hankintoja kanavan lähellä Rimissä voidaan poiketa Kafejnīca Darbnīcaan Lielā ielalla, jossa hauskan ronskissa ympäristössä saa maukasta ja kekseliästä syötävää.

Suomalaiselle mukava kokemus on ollut Lotte-kahvilat, jossa saa hyvää ja monipuolista kotiruokaa hyvin edullisesti. Lottekahviloita löytyy useampia, ainakin Pētertirguksella ja kanavan varrella Rimin yhteydessä. Suomessa mielestäni ei enää ole vastaavia kansanpaikkoja.

Kotona Kapsēdessa ehkä odottaa laatikollinen naapurin puutarhasta poimittuja mehukkaita kirsikoita, joista urakalla poistetaan kivet ja joista keitetään maukasta hilloa. Sitä kulkeutuu myös Suomeen talven herkkuhetkiiin.

Illan kruunaa Bumbieren puutarhassa avotulella keitetty suolaheinäkeitto, jonka kanssa nautitaan pieni ryyppy ja tummaa leipää hyvässä seurassa koirien kirmatessa ympärillä.

Teksti ja kuvat: Leena Tuokko

 

 

Niin muuttuu maailma – ja Latvia, osa 3

Tänään 4.5.2020 on kulunut tasan kolmekymmentä vuotta siitä, kun Latvia antoi uuden itsenäisyysjulistuksen. Malja sille! Juomana voi olla vaikkapa Rīgas šampanietis tai jokin muu Latviassa tyypillinen juoma, kuten karpalomehu, koivunmahla tai kefiiri.

Sain oppitunnin Latvian kulttuurintuntemuksessa jo ensimmäisellä matkallani vuonna 1990. Meille suomalaisille oli luontevaa sinutella opasta, mutta hän teititteli meitä. Se oli normi ja kuului itsestään selviin käytöstapoihin. Painoin tämän visusti mieleeni.

Monta vuotta myöhemmin sattui, että olin tehnyt sinunkaupat ystäväpariskunnan kanssa ja sanoin heidän tyttärelleen, että tietysti hänkin voi sinutella minua. Mutta ei, hän ei millään voi, sillä ei hän sinuttele enoakaan. Tähän minun oli tyytyminen.

En herkästi ehdota latvialaisille sinunkauppoja, varsinkin jos keskustelukumppani on minua vanhempi. Tässä prosessissa voi kulua useita vuosia. Jotkut alkavat kuitenkin sinutella muitta mutkitta. Ulkomaisten kontaktien yleistyessä myös sinuttelu on alkanut jossain määrin yleistyä – varsinkin niiden kohdalla, jotka ovat olleet tekemisissä ruotsalaisten kanssa.

Kun tulkkaan Suomessa, teitittelen kaikkia aikuisia. Asiakkaat, jotka soittavat tai kirjoittavat minulle tarvitessaan käännöksiä, teitittelevät lähes aina. Toisaalta teitittely on Suomessa taas yleistynyt jonkin verran – eikä vain siksi että olen itse tullut vanhemmaksi. Tämä on loivaa aaltoliikettä, jossa yritän pysyä mukana.

Riiasta kotoisin?

Kerran vuosisadan alussa olin Riiassa juhannuksena. Kaupunki oli tyhjä, kun kaikki kynnelle kykenevät olivat lähteneet luonnon helmaan. Nykyisin Riiassa järjestetään myös kaupunkijuhannus, mutta tuohon aikaan sitä ei ollut. Minusta oli hauska kävellä keskustan katuja ja vain katsella ympärilleni. Merķela ielalla Riian latvialaisen seuran edessä oli amerikkalainen pariskunta kartta kädessä, ja he kysyivät minulta, onko tässä oopperatalo. Näytin kartasta muutaman korttelin päässä olevan oopperan, ja he jatkoivat matkaansa.

Minua luultiin riikalaiseksi, eikä se ole harvinaista. Minulta kysytään tietä englanniksi, latviaksi ja venäjäksi, eli jotkut pitävät minua paikallisena. Eräs ystäväni tuli kerran kadulla vastaan ja sanoi, ettei ollut huomata minua, koska olin niin sulautunut joukkoon. Itse koin kyllä jotenkin erottuvani – mutten enää niin paljoa kuin 1990-luvulla, kun minulla oli valkoinen jakkupuku. Silloin tunsin olevani kuin huutomerkki muiden jalankulkijoiden keskellä, joiden päävärinä oli ruskea tai harmaa.

Jos minulta kysytään tietä venäjäksi, en osaa vastata. Osaan juuri ja juuri sanoa ksažalenju, ja ni gavarju paruski – mutta olen huomannut, että niin ei pidä sanoa, sillä silloin kysyjä ajattelee, että osaahan tuo venäjää, ei vain halua puhua sitä. Mutta en oikeasti osaa. Latviaksi yritän neuvoa minkä pystyn.

Riiassa voisi olla loputtomiin, mutta Latviassa on paljon muutakin. Siispä katse länteen ja itään.

Pois Riiasta!

Pääsin länsirannikolla sijaitsevaan Liepājaan tutuntuttujen autossa. Ehdimme nähdä keskustaa ja Karostaa – vanhaa sotasatamaa, joka oli aikoinaan suljettua aluetta – kun alkoi sataa hillittömästi ja tuuli yltyi myrskyksi. Sateenvarjosta ei ollut iloa, ja kampaus oli heti mennyttä. Kenen ehdotus mahtoi olla, että ajetaan aallonmurtajalle? Ei nyt aivan päähän saakka, mutta aika pitkälle. Autosta emme sentään nousseet. Oli aika epätodellinen olo istua siinä, kun laineet löivät auton yli. Latvialainen naiskuljettajamme ei ollut arkalasta kotoisin.

Vuosien päästä kävin Liepājassa toisen kerran. Pitihän sitä aallonmurtajaakin käydä vilkaisemassa – vaan nyt oli puomi estämässä huimapäitä, ja hyvä niin.  

Liepājan jugendkauppahalli ja hienot pyörätelineet 

Liepāja on tunnettu musiikkikaupunkina. Ehkä on vähemmän tunnettua, että siellä on hienoa jugendarkkitehtuuria. Suomen historiaan taas liittyy Pyhän Kolminaisuuden kirkko, jossa jääkärit helmikuussa 1918 vannoivat valansa. Muutaman vuoden takaisella matkalla kävi niin, että kun kirkon suntio kuuli meidän olevan Suomesta, hän aivan innostui ja sanoi, että ottakaa valokuvia niin paljon kuin haluatte, vaikka kuvaaminen oli muuten kielletty. Ansiotonta arvonnousua!

”Ei siellä kukaan puhu latviaa”

Latvian toiseksi suurin kaupunki on itäisessä Latgalen maakunnassa sijaitseva Daugavpils. Sillä on myös vanha suomalainen nimi Väinänlinna – samoin kuin Daugava on Väinäjoki – eli se on suora käännös. Jos ulkomaisella paikalla on suomalainenkin nimi, se tarkoittaa, että meillä on ollut paljon yhteyksiä. Kielitoimisto suosittelee kuitenkin käyttämään alkukielistä nimeä, silloin kun puhutaan nykyajasta.

Taisi olla vuosi 2001, kun kävin Daugavpilsissä ensimmäistä kertaa. ”Ei siellä kukaan puhu latviaa”, minua evästettiin, sillä iso osa kaupungin asukkaista on venäjänkielisiä. Toisin kävi. Huomasin kyllä, ettei latvia ole hotellivirkailijan tai myyjän äidinkieli, mutta ymmärsimme toisiamme ongelmitta. Oli sentään yksi henkilö, joka ei puhunut latviaa. Halusin nähdä vanhan linnoituksen ja menin ratikalla päätepysäkille. Ratikassa oli vain vanha rouva, jolta yritin kysyä, miten linnoitukselle pääsee, koska se ei ole aivan vieressä. Hän viittasi minua kysymään kuljettajalta, joka sitten neuvoi minua aivan sujuvasti.

Jatkoin seuraavana päivänä linja-autolla Rēzekneen. Löysin pienen museon, ja yllättäen sen seinällä oleva juliste kertoi, että kulman takana olevassa kirjastossa on näyttely Teuvo Tuliosta. Tämä eksoottinen kosmopoliitti, alun perin Teodors Tugai tai Turlajs, kasvoi Latgalessa Makašānin kylässä, mutta muutti myöhemmin Helsinkiin äitinsä avioituessa suomalaisen kanssa. Suomessa hän loi maineensa melodraamojen ohjaajana. Hän on viime vuosina alkanut kiinnostaa myös Latviassa, ja esimerkiksi ohjaaja Kristīne Želve on tehnyt hänestä dokumentin “Fedja – Theodor – Tulio”, jonka voi katsoa Areenasta.

Kirjastovirkailija tuli päästämään minut yläkertaan Tulion näyttelyyn, sillä se oli avoinna vain pyynnöstä. Se oli varsin mielenkiintoinen, mutta virkailija alkoi väsähtää ja vaihtaa jalkaa, ja minusta tuntui, että selkääni tuijotetaan sen näköisenä, että olisi jo aika jatkaa matkaa.

Sivuhuomautuksena voi todeta, että asiakaspalvelu on seikka, joka on parantunut todella pitkin harppauksin. Neuvostoperinne, jossa asiakas jonkinlainen häiriötekijä, ei ole vain myytti, ja siitä olen itsekin saanut osani. Toki skaala on laaja. Aikaisemmin myyjä kysyi usein “Viss?” eli oliko siinä kaikki. Nyt kysytään pikemminkin, mitä saisi vielä olla.

Daugavpils – Väinänlinna
Mark Rothko -keskus

Myöhemmin minulla oli tilaisuus saada syvällisempi kuva Latgalesta. Vaikka olen paljon matkustanut omatoimisesti, arvostan myös hyvin järjestettyä valmismatkaa. Rozentāls-seura järjesti vuonna 2010 matkan Itä-Latviaan. Nyt Rēzeknekin avautui minulle aivan eri tavalla. Daugavpilsissä pääsin uudestaan käymään linnoituksessa. Kolmannella käynnilläni siellä oli jo kaupungin oman pojan Mark Rothkon taidemuseo. Kannattaa tutustua!

Olen kulkenut Latviaa ristiin rastiin: metsäpolkuja, hiekkateitä, rantabulevardeja, valtateitä, kivikatuja. Paljon on silti vielä näkemättä. Internetistä löytyy valtavasti tietoa monella kielellä, suomeksikin. Englantia osataan yhä enemmän, joten kieltä taitamatonkin voi saada matkasta paljon irti – sitten joskus kun taas saamme matkustaa.

Pääkuva: Rēzeknen hulvaton ruohokattoinen kulttuuritalo

Teksti: Mirja Hovila
Kuvat: Seppo Hovila  

Lue juttusarjan ensimmäinen osa täältä ja toinen osa täältä.