Kaakkois-Latvian Latgale kuului 1500-luvulta alkaen 200 vuotta Puolalle. Siksi katolilaisuus on siellä edelleen pääuskonto. Länsirannikon suitit on toinen katolinen ryhmä.
Latgale on vanhahtavampi ja köyhempi kuin muut maakunnat: jotkut pitävät sitä takapajulana. Yleinen mielikuva heilläkin on, että latgalelaiset ovat erittäin vieraanvaraisia ja ystävällisiä. Ja näinhän se on; niin hienoa naapuriapua en ole muualla kokenut.
Latgalessa on yleistä, että perheen vanhemmat ovat eri uskontokunnista: uskonnollinen suvaitsevaisuus on itsestäänselvyys. Lapset tutustuvat kummankin kirkon käytäntöihin ja oppivat kunnioittamaan muita ja hyväksymään muunuskoiset. Uskontoon suhtautuminen on mutkatonta, eikä rajoja pystytetä.
Asustelin Latgalessa yhdeksän talon kylässä: ihmiset olivat alkuperältään viittä eri kansaa ja harjoittivat neljää eri uskontoa. Huomattava osa ihmisistä Latgalessa on kolmikielisiä: latgale ja latvia äidinkielinä sekä venäjä.
Talojen omat ristit ovat elävää perinnettä.
Meidän kylässä oli iso risti. Kylien risteille pysähdytään hiljentymään ja kokoonnutaan hartaushetkiin pääasiallisesti toukokuussa. Joskus pysähdytään vain juttelemaan.
Maanteiden varsilla on tieristejä, joiden ympärille on yleensä rakennettu aitaus penkkeineen. Joistakin pidetään erittäin hyvää huolta, ja kukkaistutukset ovat hoidettuja. Jos ristillä ei käy kukaan säännöllisesti tuomassa tuoreita kukkia, on siellä ainakin muovisia.
Isot puiset ristit ovat yleisemmin punaruskeita, mutta myös valkoisia näkyy. Keskellä on usein toinen pienempi risti, vasta siihen on kiinnitetty metallinen ristiinnaulitunkuva. Ristien suojana voi olla puinen, harvemmin metallinen kapea katos. Puukatoksissa on taidokkaat koristeleikkaukset, jollaisia Latgalessa näkyy usein vanhojen talojen ikkunapielissä ja seinälaudoituksissakin.
Ristejä on myös yksityistalojen pihoilla; uusia pystytetään vieläkin. Ne voivat olla myös pienempiä metallisia. Ristit on nimetty talon tai kyseisem paikan mukaan.
Tieristejä on koko Latgalen alueella, mutta Vabolen kunnassa on jopa Krusifiksien tie, jonka varrella niitä on kolmisenkymmentä. Vabolessa kerrotaan vieläkin, kuinka neuvostomiehityksen aikana ristejä haluttiin hävittää ainakin keskeisiltä paikoilta. Oli kuitenkin hyvin vaikea löytää työhön halukkaita. Kun sitten muutama saatiin aloittamaan työt, kohtasi heitä kaikkia joku onnettomuus – yhtä jopa kuolemaan johtanut. Kaikki ristit saivat jäädä paikoilleen.
Tieristit hoidetaan rakkaudella. Ristiinnaulitunkuva voi olla puinen tai metallinen.
Toukokuu on katolisille Marian kuukausi. Koko Latgalessa järjestetään Marian hymnien lauluiltoja. Vain harvalla ristillä kokoonnutaan joka ilta, yleisemmin kerran viikossa. Käytössä on ikivanhat latgalenkieliset virsikirjat. Siinä on myös jokunen suomalaisille tuttu sävelmä.
Usein risteillä tapaa vain vanhempia naisia, joskus on mukana nuori lapsiperhe. Kovin pienessä yhteisössä mukaan tulee myös ortodoksirouva; onhan Maria kaikkien naisten suojelija.
Jos pappi sattuu paikalle, hän istuu penkillä muiden kanssa. Illan vetäjänä toimii aina joku naisista; hän valitsee virret. Lauluilta kestää yleensä puolisen tuntia. Pitempään hartaushetkeen kuuluu myös rukoukset. Vabolessa sai kukin ottaa lappusen, jossa oli määrätty hartausharjoitus seuraavalle viikolle.
Lauluilta päättyy joissain kylissä sosiaalisena tapaamisena, kun joku on tuonut leipomuksiaan tarjolle.
Sain olla mukana seitsemällä ristillä; jokainen tilaisuus oli omailmeisensä. Joihinkin tilaisuuksiin olin etukäteen pyytänyt luvan saada osallistua, joskus vain ilmestyin paikalle. Aina joku kutsui viereensä ja jakoi virsikirjansa kanssani. Kukaan ei sen kummemmin ihmetellyt vieraan tuloa; tunsin oloni tervetulleeksi. Olinhan latgalelaisten parissa.
Tänään 4.5.2020 on kulunut tasan kolmekymmentä vuotta siitä, kun Latvia antoi uuden itsenäisyysjulistuksen. Malja sille! Juomana voi olla vaikkapa Rīgas šampanietis tai jokin muu Latviassa tyypillinen juoma, kuten karpalomehu, koivunmahla tai kefiiri.
Sain oppitunnin Latvian kulttuurintuntemuksessa jo ensimmäisellä matkallani vuonna 1990. Meille suomalaisille oli luontevaa sinutella opasta, mutta hän teititteli meitä. Se oli normi ja kuului itsestään selviin käytöstapoihin. Painoin tämän visusti mieleeni.
Monta vuotta myöhemmin sattui, että olin tehnyt sinunkaupat ystäväpariskunnan kanssa ja sanoin heidän tyttärelleen, että tietysti hänkin voi sinutella minua. Mutta ei, hän ei millään voi, sillä ei hän sinuttele enoakaan. Tähän minun oli tyytyminen.
En herkästi ehdota latvialaisille sinunkauppoja, varsinkin jos keskustelukumppani on minua vanhempi. Tässä prosessissa voi kulua useita vuosia. Jotkut alkavat kuitenkin sinutella muitta mutkitta. Ulkomaisten kontaktien yleistyessä myös sinuttelu on alkanut jossain määrin yleistyä – varsinkin niiden kohdalla, jotka ovat olleet tekemisissä ruotsalaisten kanssa.
Kun tulkkaan Suomessa, teitittelen kaikkia aikuisia. Asiakkaat, jotka soittavat tai kirjoittavat minulle tarvitessaan käännöksiä, teitittelevät lähes aina. Toisaalta teitittely on Suomessa taas yleistynyt jonkin verran – eikä vain siksi että olen itse tullut vanhemmaksi. Tämä on loivaa aaltoliikettä, jossa yritän pysyä mukana.
Riiasta kotoisin?
Kerran vuosisadan alussa olin Riiassa juhannuksena. Kaupunki oli tyhjä, kun kaikki kynnelle kykenevät olivat lähteneet luonnon helmaan. Nykyisin Riiassa järjestetään myös kaupunkijuhannus, mutta tuohon aikaan sitä ei ollut. Minusta oli hauska kävellä keskustan katuja ja vain katsella ympärilleni. Merķela ielalla Riian latvialaisen seuran edessä oli amerikkalainen pariskunta kartta kädessä, ja he kysyivät minulta, onko tässä oopperatalo. Näytin kartasta muutaman korttelin päässä olevan oopperan, ja he jatkoivat matkaansa.
Minua luultiin riikalaiseksi, eikä se ole harvinaista. Minulta kysytään tietä englanniksi, latviaksi ja venäjäksi, eli jotkut pitävät minua paikallisena. Eräs ystäväni tuli kerran kadulla vastaan ja sanoi, ettei ollut huomata minua, koska olin niin sulautunut joukkoon. Itse koin kyllä jotenkin erottuvani – mutten enää niin paljoa kuin 1990-luvulla, kun minulla oli valkoinen jakkupuku. Silloin tunsin olevani kuin huutomerkki muiden jalankulkijoiden keskellä, joiden päävärinä oli ruskea tai harmaa.
Jos minulta kysytään tietä venäjäksi, en osaa vastata. Osaan juuri ja juuri sanoa ksažalenju, ja ni gavarju paruski – mutta olen huomannut, että niin ei pidä sanoa, sillä silloin kysyjä ajattelee, että osaahan tuo venäjää, ei vain halua puhua sitä. Mutta en oikeasti osaa. Latviaksi yritän neuvoa minkä pystyn.
Riiassa voisi olla loputtomiin, mutta Latviassa on paljon muutakin. Siispä katse länteen ja itään.
Pois Riiasta!
Pääsin länsirannikolla sijaitsevaan Liepājaan tutuntuttujen autossa. Ehdimme nähdä keskustaa ja Karostaa – vanhaa sotasatamaa, joka oli aikoinaan suljettua aluetta – kun alkoi sataa hillittömästi ja tuuli yltyi myrskyksi. Sateenvarjosta ei ollut iloa, ja kampaus oli heti mennyttä. Kenen ehdotus mahtoi olla, että ajetaan aallonmurtajalle? Ei nyt aivan päähän saakka, mutta aika pitkälle. Autosta emme sentään nousseet. Oli aika epätodellinen olo istua siinä, kun laineet löivät auton yli. Latvialainen naiskuljettajamme ei ollut arkalasta kotoisin.
Vuosien päästä kävin Liepājassa toisen kerran. Pitihän sitä aallonmurtajaakin käydä vilkaisemassa – vaan nyt oli puomi estämässä huimapäitä, ja hyvä niin.
Liepājan jugendkauppahalli ja hienot pyörätelineet
Liepāja on tunnettu musiikkikaupunkina. Ehkä on vähemmän tunnettua, että siellä on hienoa jugendarkkitehtuuria. Suomen historiaan taas liittyy Pyhän Kolminaisuuden kirkko, jossa jääkärit helmikuussa 1918 vannoivat valansa. Muutaman vuoden takaisella matkalla kävi niin, että kun kirkon suntio kuuli meidän olevan Suomesta, hän aivan innostui ja sanoi, että ottakaa valokuvia niin paljon kuin haluatte, vaikka kuvaaminen oli muuten kielletty. Ansiotonta arvonnousua!
”Ei siellä kukaan puhu latviaa”
Latvian toiseksi suurin kaupunki on itäisessä Latgalen maakunnassa sijaitseva Daugavpils. Sillä on myös vanha suomalainen nimi Väinänlinna – samoin kuin Daugava on Väinäjoki – eli se on suora käännös. Jos ulkomaisella paikalla on suomalainenkin nimi, se tarkoittaa, että meillä on ollut paljon yhteyksiä. Kielitoimisto suosittelee kuitenkin käyttämään alkukielistä nimeä, silloin kun puhutaan nykyajasta.
Taisi olla vuosi 2001, kun kävin Daugavpilsissä ensimmäistä kertaa. ”Ei siellä kukaan puhu latviaa”, minua evästettiin, sillä iso osa kaupungin asukkaista on venäjänkielisiä. Toisin kävi. Huomasin kyllä, ettei latvia ole hotellivirkailijan tai myyjän äidinkieli, mutta ymmärsimme toisiamme ongelmitta. Oli sentään yksi henkilö, joka ei puhunut latviaa. Halusin nähdä vanhan linnoituksen ja menin ratikalla päätepysäkille. Ratikassa oli vain vanha rouva, jolta yritin kysyä, miten linnoitukselle pääsee, koska se ei ole aivan vieressä. Hän viittasi minua kysymään kuljettajalta, joka sitten neuvoi minua aivan sujuvasti.
Jatkoin seuraavana päivänä linja-autolla Rēzekneen. Löysin pienen museon, ja yllättäen sen seinällä oleva juliste kertoi, että kulman takana olevassa kirjastossa on näyttely Teuvo Tuliosta. Tämä eksoottinen kosmopoliitti, alun perin Teodors Tugai tai Turlajs, kasvoi Latgalessa Makašānin kylässä, mutta muutti myöhemmin Helsinkiin äitinsä avioituessa suomalaisen kanssa. Suomessa hän loi maineensa melodraamojen ohjaajana. Hän on viime vuosina alkanut kiinnostaa myös Latviassa, ja esimerkiksi ohjaaja Kristīne Želve on tehnyt hänestä dokumentin “Fedja – Theodor – Tulio”, jonka voi katsoa Areenasta.
Kirjastovirkailija tuli päästämään minut yläkertaan Tulion näyttelyyn, sillä se oli avoinna vain pyynnöstä. Se oli varsin mielenkiintoinen, mutta virkailija alkoi väsähtää ja vaihtaa jalkaa, ja minusta tuntui, että selkääni tuijotetaan sen näköisenä, että olisi jo aika jatkaa matkaa.
Sivuhuomautuksena voi todeta, että asiakaspalvelu on seikka, joka on parantunut todella pitkin harppauksin. Neuvostoperinne, jossa asiakas jonkinlainen häiriötekijä, ei ole vain myytti, ja siitä olen itsekin saanut osani. Toki skaala on laaja. Aikaisemmin myyjä kysyi usein “Viss?” eli oliko siinä kaikki. Nyt kysytään pikemminkin, mitä saisi vielä olla.
Daugavpils – Väinänlinna Mark Rothko -keskus
Myöhemmin minulla oli tilaisuus saada syvällisempi kuva Latgalesta. Vaikka olen paljon matkustanut omatoimisesti, arvostan myös hyvin järjestettyä valmismatkaa. Rozentāls-seura järjesti vuonna 2010 matkan Itä-Latviaan. Nyt Rēzeknekin avautui minulle aivan eri tavalla. Daugavpilsissä pääsin uudestaan käymään linnoituksessa. Kolmannella käynnilläni siellä oli jo kaupungin oman pojan Mark Rothkon taidemuseo. Kannattaa tutustua!
Olen kulkenut Latviaa ristiin rastiin: metsäpolkuja, hiekkateitä, rantabulevardeja, valtateitä, kivikatuja. Paljon on silti vielä näkemättä. Internetistä löytyy valtavasti tietoa monella kielellä, suomeksikin. Englantia osataan yhä enemmän, joten kieltä taitamatonkin voi saada matkasta paljon irti – sitten joskus kun taas saamme matkustaa.
Pyöräretkeily Latgalen järvimaisemissa on suosittu lomanviettotapa latvialaisten keskuudessa. Pyöräilyn harrastajana ilahduinkin saadessani kutsun latvialaiselta ystävältäni lähteä tutustumaan Kaakkois-Latgalen maisemiin pyöräillen kesällä 2011. Etuinani olivat ystäväni Latgalen tuntemus johtuen hänen puoliksi latgalelaisesta taustastansa sekä hänen omistamansa kiinteistöt pyöräretkemme alueella, mutta samaisilla alueilla voi epäilemättä tehdä antoisan retken myös ilman näitä etuja.
Latgalen maisemia
Matkaan heinäkuun loppupuolella Helsingistä lähdimme minä ja pyöräni, joka kulki helposti laivassa pienestä lisämaksusta. Tallinnassa Ecolines ilmoitti, etteivät he kuljeta pyöriä lainkaan, mutta Eurolinesin Lux Espressin kuski suostui pyörän ottamaan, vaikka sekavista säännöistä jouduin kuskin kanssa surullisen huonoilla viron taidoillani hieman vääntämään. Riiassa sain pyörän yöksi ystäväni autotalliin, mutta myös useisiin hotelleihin ja hostelleihin pyörän voi ottaa. Kadulle pyörää ei kannata missään nimessä jättää, eikä se ole paikallisillakaan Riiassa tapana.
Varusteiden karsimisen jälkeisten parin tunnin yöunien jälkeen minä ja kaksi ystävääni kiidimme pyörinemme Riian sateisen aamuruuhkan läpi Daugavpilsin junalle, jonka penkeille rojahdimme läpimärkinä ja väsyneinä, mutta helpottuneina junaan ehtimisestä. Pyörän kuljettaminen junan käytävällä maksoi reilun latin suunta.
Venäjänkielisten työläisjoukkojen sekä useiden pyöräretkelle suuntaavien perheiden kanssa saavuimme aurinkoiseen Daugavpilsiin. Teimme pienen kierroksen Daugavpilsin keskustassa, ja totesin huhut Daugavpilsista Latvian rumimpana kaupunkina täysin aiheettomina. Vanhojen, matalien puu- ja kivitalojen reunustamia katuja varjostivat auringonpaahteelta jykevät vanhat puut, väriä kävelykadulle toivat runsaat kukkaistutukset ja sivukaduilla kohtasimme pienen seikkailun ystäville kiintoisia paikkoja, kuten rautatiesillan alustan asutusta, vankilan murenevine muureineen ja teitä, jotka johtivat ei-mihinkään. Huoltoasemalla, jolta ihailin Daugavpilsin kyseenalaisen maineen aiheuttaneita neuvostoarkkitehtuurin ”helmiä”, täydensimme vielä renkaidemme ilmavarannot ja lähdimme kohti Krāslavaa –sekä tummia pilviä.
Daugavpilsin syrjää
Sadetakit tulivat pian tarpeeseen ja taitoimme matkaa rauhalliseen tahtiin. Hitauteemme yksi syy oli puuskittainen vastatuuli, mutta ensisijainen ongelma olivat itse pyöräilyreitit, joilla pehmeä hiekka ja perunapelloksi muotoutunut tienpinta vuorottelivat. Maisemissa sen sijaan ei ollut valittamisen sijaa: Daugavan jokilaaksosta nousi sumu pelloille, joilta lehmät meitä tervehtivät, ja sumun harmaudessa loistivat värikkäät, puiset maalaistalot. Kävimme ihailemassa jokilaaksoa myös parista näköalatornista, kunnes kyllästyimme pyöräilyreitin muhkuraisuuteen ja siirryimme ajamaan isommalle tielle, jolla matka sujui kevyesti.
Krāslavankaduillatuntui elävänmennyt maailma. Alhaalla joen varressa seisoivat riveissä perinteikkäät puiset asuintalot, joita joillakin kaduilla oli säilynyt pitkät pätkät hyvin kaukaisilta ajoilta. Kukkulaltaan kaupunkia vartioi rapistumaan päästetty kartano, jonka luota oli erinomaiset näkymät kaupunkiin ja Daugavalle. Joen toiselle puolelle metsikköön majoituimme telttoihimme. Iltaista joogaharjoitusta tehdessäni joen varren hiekkarannalla saapui viereeni nuori poika kalastelemaan mitään sanomatta, ja siinä me harjoitimme hiljaa iltamenojamme lokkien äänekkäästi taistelessa saalistaan joen pyörteissä.
Daugava virtaa Krāslavassa
Ensimmäisen päivän jäljiltä lähes kaikki varusteemme olivat märkiä, mutta toisena päivänä saimme herätä auringon paistaessa ja samasta onnesta saimmekin nauttia koko loppumatkan. Päätimme juhlistaa aurinkoa syömällä Krāslavankeskustan ruokalassa runsaan aamiaisen, jonka jälkeen lähdimme polkemaan kohti Aglonaa. Krāslava-Aglona -tietä matka sujui vauhdilla katselemalla kaikissa väreissä loistavia puutaloja ja puutarhoja, rauhaa huokuvia hevosia sekä lammas- ja lehmälaumoja, helteisissä pesissään nuokkuvia haikaroita sekä kylien penkeille, keinuille ja järvien rannoille kokoontuneita latgalelaisia. Helpotimme hellettä vastaantulleissa järvissä ja kyläkauppojen jäätelövalikoimilla, joihin kuuluu esimerkiksi suomalaisille uusi tuttavuus, mielettömän herkullinen sikurijäätelö (latviaksi cigoriņš).
Toinen ystäväni oli kohkaillut jo päiväkaudet ”paholaisen järvestä” (Čortoka ezers,Velnezers),joka sijaitsee Krāslavan ja Aglonan välillä. Tieltä ei ole minkäänlaisia viittoja tämän Latvian vihreimmän järven luokse, eikä sitä löydy esimerkiksi Google Mapsin kartalta. Ystäväni mukaan järvessä tosiaan asuu paholainen, ja hän epäili, että siksi ketään ei haluta ohjata järvelle. Hetken harhailtuamme löysimme perille, missä meitä tienviittojen puutteesta huolimatta odottikin bussilastillinen turisteja. Järven luona oli latviankielisiä esittelytauluja, joissa kerrottiin hurjia kertomuksia järven nimen taustasta, sen asukin tekosista ja ihmisten kunnioituksesta tätä pienen pientä, vihreää järveä kohtaan. Mekään emme veteen uskaltautuneet koskemaan, vaan virkistyimme uimalla viereisessä järvessä, mutta jostain syystä paholainen oli kuitenkin päättänyt suuttua tai osoittaa voimansa: ystävieni teltta oli kadonnut pyörän tarakalta uintimme aikana.
Velnezers
Totesimme ilman niin lämpimäksi ja sadepilvet kaukaisiksi, että näimme parhaaksi jatkaa ulkona majoittumista, joten matkamme jatkui kohti Latvian katolisuuden keskusta,Aglonan kirkkoa. Turismiesitteissä ja Latvia-opuksissa tuhanteen kertaan nähty kirkkorakennus suurine puistoineen oli auringossa loistaessaan varsin vaikuttava näky. Matkalaisten mieliä lämmittivät ja kehoja viilensivät pullontäyttömahdollisuus pihan pyhällä lähteellä sekä jylhän kivirakennuksen mieluisan viileät sisätilat. Näiden hellepäivän ykkösprioriteettien lisäksi ehdin vierailla myös pienessä kirkkokaupassa, josta mukaani olisi lähtenyt kassikaupalla varsin erikoisia kitsch-kortteja ja muuta pientä kummallista, jos en olisi ollut matkassa pyörällä.
Aglonan kirkko
Jatkettuamme matkaa näimme kyltin Kuninkaan kukkulalle (KristusKaraļa kalns),jonne poikkesimme vierailulle, sillä yö ei ollut vielä lähelläkään. Paikalla tapasimme puutarhureita, jotka kertoivat puuveistostarhan syntytarinan. Heidän mukaansa alueen omistajaJānis Stupāns olialunperin suunnitellut paikalle taloansa, mutta olikin nähnyt näyn, jossa hänelle ilmestyi alue Jumalalle pyhitettynä puutarhana. Mukaansa hän sai joukon taiteilijoita, ja niinpä meitä kukkulalla tervehtivät mitä moninaisimmat Raamatun kertomuksiin perustuvat puuveistosasetelmat sekä Nooan arkki. Puutarhassa työskennelleet naiset pyysivät meitä asettumaan yöksi Eedenin puutarhaan ja liittymään seuraavana päivänä kirkonrakennustalkoisiin, mutta huolimatta erikoisen tarjouksen ja auringonlaskussa kylpevän Eedenin houkuttelevuudesta päätimme jatkaa yöksi läheiselle niemelle. Siellä nautimme jälleen Latgalen puhtaiden järvien virkistävyydestä ja rakensimme ystävilleni laavun majapaikaksi.
Laavu järven rannalla
Kolmannen päivän tavoitteemme oli päästä yöksi ystäväni tyhjälle tilalleMākoņkalnsiin. Matka sujui keveästiAndrupeneen asti, vaikka lämpötila läheni 30 astetta.Matkalla vastaan tulivat yllättävät Mariampolen kerrostalot keskellä peltoja ja valtavin koskaan näkemäni haikaranpesä.Andrupenessasaimme täydennettyäruokavarastomme pienessä kaupassa ja vesivarantomme eräällä maatalolla. Keskusta, jossa kauppa sekä kylän vitivalkoinen, komea kirkkoolivat, sijaitsi keskellelaakeuttaa nousevalla kukkulalla, jolta näkymät olivat näyttävät.
Matka jatkui ystäväni “oikopolkua”Mākoņkalnsiin,ja pääsin tutustumaan sellaisiin teihin, joista minua oli etukäteen peloteltu. Vaikka matkaa AndrupenestaMākoņkalnsiinystäväni tilalle oli vain joitakin kilometrejä, poljimme – tai pääasiassa kävelimme – useita tunteja. Onneksemme maisematSalājinluonnonpuistossa ja sen ympäristössäolivatkuitenkin jylhimpiä matkalla, osittain johtuen nousevista myrskypilvistä kumpujen ja järvien takana. Sopivasti ennen sadetta ehdimme ystäväni sievälle, perinteiselle maatalolle, jossa riitti loppuillaksi puuhaa siivous- ja korjaustöissä sekä ruokaa laittaessa naapureiden lahjoittamista perunoista, munista,krējumsistasekä maidosta. Perunapeltoteillä ja upottavassa hiekassa rytyyttämisen jälkeen ruoka maistuikin!
Maatalo Mākoņkalnsissa
Tolkuttomassa hyttysten joukkohyökkäyksessä vietetyn yön, iilimatojen seassa polskimisen ja melontaretken jälkeen päätimme olla riittävän virkistyneitä jatkamaan haastaville hiekkateille. Tarkoituksemme oli polkaista vain suoraan Maltaan, mutta nimensä kylälle antaneelta Mākoņkalnsin kukkulalta katseltuamme Rāznanjärven kimaltelevaa pintaa päätimme lähteä järvikierrokselle. Päätös oli mainioimpia matkallamme. Päivä oli täydellisen aurinkoinen ja se oli houkutellut paikalliset kävelyille, varjoihin istumaan ja rannoille lepäämään. Lipuškin kylällä jälleen erään vanhauskoisten puukirkon kulmalta lähti täydellinen hopeapajujen reunustama rantabulevardi kiertämään järveä, jonka yllättävästä viileydestä nautimme helteessä antaumuksella.
Päivällä saavuimme Maltaan ystäväni isovanhemmille, jotka täyttivät pöydän tarjoomuksillaan ja kehuivat latgaleksi minulle kilpaa suomalaisia. Iltapäivällä vaihdoimme kulkupelimme autoon, sillä ystäväni halusivat jo päästä lepäämään kartanollensa. Matkalla pysähdyimme vielä keraamikko Aivars Ušpelisin pajalle. Hänen kodilleen johtavan tien varren aidassa oli valtavia, puisia pakanauskonnon symboleja ja piha täynnä mitä ihmeellisempiä ja viehättävämpiä oivalluksia. Herra Ušpelisin luona vierailevia suosittelen kiinnittämään huomiota erityisesti talon seinässä riippuviin myrskylyhtyihin, halkopinoista rakennettuun aitaan sekä ulkovessan sisustukseen. Keraamikko näytti meille dreijaamista ja esitteli omistamiaan muinaissoturien sotisopia, joihin ystäväni ja toinen Maltasta mukaamme tulleista restauroijista myös pukeutuivat.
Illalla saavuimme ystävieni perheen kartanolle Arendoleen. Minä rakennusperinteen ja restauroinnin intohimoisena ystävänä olin tietysti onnessani, että pääsin kartanoon asumaan – varsinkin, kun pääsin seuraamaan ammattirestauroijien työtä ja myös osallistumaan siihen. Arendolen poikkeuksellisen koristeellinen ja mutkikas kartanorakennus, suuri puisto lammas- ja hanhilaumoineen, savusauna ja Dubna-joen viileys viihdyttivät minua useita päiviä. Suosittelen todella kartanoista, arkkitehtuurista ja restauroinnista kiinnostuneita kesämatkailijoita järjestämään itselleen vierailun Arendoleen.
Arendolen kartano ja Latgalen lippu
Intohimoistani suurimpia on kuitenkin pyöräily, ja pienen painostuksen jälkeen sain ystäväni näyttämään minulle myös Arendolen ympäristöä pyöräillen. Ympäristöstä löytyivät muun muassa jylhä Vārkavankreikkalaistyyppinen kartano sekä valtava kivenlohkare keskellä metsää Nīcgalessa. Pienen pyöräkierroksemme kiinnostavimpia kohteita oli Kalupen luterilainen kirkko, joka seisoo tyhjänä metsän suojassa aivan keskellä peltoja hyvin epämääräisen karjatien päässä. Tässä Latgalessa tietääkseni ensimmäisessä näkemässäni luterilaisessa kirkossa järjestetään jumalanpalvelus kerran kuukaudessa kesäaikaan, ja luterilaisen seurakunnan pienuudesta johtuen rahaa sen kunnostamiseen on vähän. Niinpä se hieman rapistuneena seisoo keskellä ruohokenttäänsä tyhjänä suurimman osan ajasta. Palatessamme kartanolle pääsin kosketuksiin myös erään asian kanssa, josta minua oli peloteltu: vapaana juoksevat, vihaiset koirat. Onneksi pelottelu oli ollut aiheetonta, sillä näiden yksilöiden säkäkorkeus ei ollut lähellä puoltakaan metriä, eikä vauhtia ollut edes pyöräilijän vertaa.
Kalupen luterilainen kirkko
Matka kokonaisuudessaan oli avartava ja leppoisa. Polkeminen verkkaisesti rauhallisia lehmiä katsellen ja hyvän uimapaikan löytämisen päivän päätehtäväksi ottaminen rauhoittavat mielen takuulla, ja tällaiseen toimintaan Latgale antoi loistavat puitteet. Suuremmilla asfalttiteillä ei meidän matkamme aikana ollut liikennettä haitaksi asti, ja pienten hiekkateiden huonosta kunnosta johtuen valitsimmekin usein mieluummin asfalttitiet merkittyjen pyöräilyreittien sijaan. Tienviitat olivat toisinaan puutteellisia tai sekavia, mutta huolellisella valmistautumisella löytyy vaikka Paholaisenjärvi. Paikalliset ihmiset olivat enimmäkseen suunnattoman avuliaita ja vieraanvaraisia, eikä katseltavasta tai koettavasta todella ollut pulaa. Pieni kauppa löytyy joka kylästä, mutta pyöräkorjaamolle voi olla pitkä matka, joten omat korjausvälineet on tietysti syytä pitää mukana.
