Niin muuttuu maailma – ja Latvia

Heinäkuu 1990. Risteilylaiva Kristina Regina saapuu Riian matkustajasatamaan. Meidät otetaan vastaan lauluin ja soitoin, ja kaikki tulijat saavat punaisen ruusun. Tietenkin latvianpunaisen. Meidät ohjataan linja-autoihin. Oppaat osaavat suomea – eivät nyt ihan virheettömästi, mutta riittävästi. On kävelykierros vanhassakaupungissa ja iltajuhla, jossa näemme tanssiesityksiä, kuulemme kanteleensoittoa ja paljon muutakin, minkä olen unohtanut. Yövymme laivassa, ja seuraavana päivänä käymme Jūrmalassa.

Lyhyt, mukava vierailu olisi voinut jäädä ainoaksi, ellen olisi vaihtanut osoitetietoja hauskan oppaamme kanssa. Tästä alkoi kirjeenvaihto ja syntyi ystävyys, joka jatkuu edelleen. Nyt lähes kolmenkymmenen vuoden ja yli sadan Latvian-matkan jälkeen voin katsoa taaksepäin ja ihmetellä sitä, miten valtavasti Latvia on muuttunut – samalla kun Suomikin on muuttunut – ja miten tuo vierailu muutti omankin elämäni.

Tästä voisi kirjoittaa vaikka paksun kirjan, eikä aihepiireistä ole pulaa. Jaan siis kirjoitukseni osiin. Asiat eivät ole missään tietyssä järjestyksessä.

Kesä 1990 oli siirtymäaikaa. Latvia oli antanut toukokuussa uuden itsenäisyysjulistuksen, mutta vielä se oli osa Neuvostoliittoa. Talvi 1991 oli jäätävän kylmä. Latvialaiset rakensivat Riian vanhaankaupunkiin barrikadeja, valvoivat ja vartioivat. Kylmyyttä torjuttiin juomalla teetä ja laulamalla. Viisi aseetonta ihmistä sai surmansa. Heille pystytettiin myöhemmin muistokivet.

Kolmas maaliskuuta 1991. Kaikissa Baltian maissa oli kansanäänestys itsenäisyyden palauttamisesta. Olin päiväristeilyllä Tallinnassa, ensi kertaa Virossa. Muistan tuon päivän hyvin, sillä se on syntymäpäiväni. Kansanrintamat menestyivät äänestyksessä, ja toiveikkuus lisääntyi. Elokuussa laulava vallankumous oli voittanut ja Baltian maiden itsenäisyys oli tosiasia. Seurasin kaikkea tätä vain etäältä. Kristina Regina ei ollut käynyt Riiassa oman matkani jälkeen. Se risteili nyt jossain aivan muualla.

Me risteilijät emme tulleet Riikaan huomaamatta, vaan meidät otettiin vastaan soitoin, lauluin ja ruusuin.

Kaupantekoa yötä päivää

Ensimmäisellä Latvian-matkallani pääsin tietenkin vain valuuttakauppaan. Nuoremmat lukijat eivät ehkä ole tällaisesta Neuvostoliiton järjestelmästä kuulleetkaan. Valuuttakaupat oli tarkoitettu vain ulkomaalaisille. Ostokset maksettiin ensin kassaan, ja kuitin kanssa mentiin tiskille, josta sai tavarat. Siinä oli kielitaidottomalle hieman haastetta.

Joissakin liikkeissä tämä maksutapa säilyi vielä pitkälle 1990-luvun puolelle. Kun Latviassa oli silloin Suomeen verrattuna varsin halpaa, tutuksi tuli esimerkiksi MĀKSLAS VEIKALS, sananmukaisesti ”taidekauppa”. Näissä liikkeissä myytiin esimerkiksi keramiikkaa, nahkatöitä, tauluja, meripihkaa ja hopeakoruja.

Toinen tyypillinen myymälä oli DIENNAKTS VEIKALS, ”vuorokausikauppa” eli ruokakauppa, joka oli aina auki. Suomessa taisi olla silloin yksi sellainen, Helsingin asematunnelissa. Latviassa tämä oli aivan tavallista, mutta ihmettelin, voiko tämä olla kannattavaa uudessa markkinataloudessa. Joissakin kaupoissa oli myös kassalla toinen työntekijä, joka pakkasi ostokset muovikasseihin, sitten kun kassit alkoivat yleistyä. Tästä käytännöstä ei tullut pitkäikäistä.

2000-luvun puolella poliitikot alkoivat huolestua alkoholinkulutuksesta, ja alkoholin myynti sallittiin kaupoissa vain iltakymmeneen saakka. Nyt ei kannattanut enää pitää liikettä auki yöllä, ja päivystävät kaupat hävisivät katukuvasta.

Riian keskustassa oli jossain vaiheessa kukkakauppa, joka oli auki yötä päivää. Vaikka Latviassa rakastetaan kukkia, tuntui mahdottomalta, että yömyynti olisi kannattavaa. Nykyisin tuossa liiketilassa myydäänkin jotain muuta.

Riian vanhassakaupungissa on kauppakeskus Galerija Centrs. Sen paikalla oli vielä 1990-luvulla Universālveikals Centrs, ”yleiskauppa” eli tavaratalo. Arvokas historiallinen rakennus remontoitiin perusteellisesti vuosina 1997 ja 1998. Kun liikkeet taas avattiin, huomiota herätti vartijoiden runsaus kaikkialla. Nykyisinhän tämä on Suomessakin aivan tavallista, mutta tuolloin se oli hämmentävää. Toinen yllättävä seikka oli hinnoittelu, joka tuntui ostovoimaan nähden kovalta. Mieleeni jäivät esimerkiksi nilkkurit, jotka oli tehty erivärisistä mokkapaloista. En olisi kuuna päivänä ostanut niin kalliita kenkiä, ja lisäksi mokka on kovin epäkäytännöllistä talvisilla jalkakäytävillä, jotka sulatetaan lumesta suolaamalla.

Vuonna 2006 kauppakeskusta laajennettiin. Siellä on myös mielenkiintoinen valokuvanäyttely vanhan tavaratalon ajoilta. Edelleen minusta tuntuu, että monet tavarat ovat kalliita, sillä liikkeitä ei suinkaan ole suunnattu vain varakkaille matkailijoille. ”Latvialainen matematiikka” onkin asia, joka ei ole vielä avautunut minulle.

Kassi käteen!

Toinen Latvian-matkani toteutui vasta vuonna 1993. Silloin oli suuret laulujuhlat, jotka myös vaikuttivat ratkaisevasti elämäni suuntaan, mutta siitä kirjoitan myöhemmin. Matkan loppuvaiheessa menimme eksäni (joka oli siis silloin nyksäni) kanssa ruokakauppaan ostamaan tuliaisia. Löysimme paljon ostettavaa, mutta ainoa mukana ollut kantoväline oli käsilaukkuni, eikä kaupassa ollut muovikasseja. Ei auttanut muu kuin kantaa tavarat sylissä. Ystävät selittivät, että jokainen ottaa kauppaan oman kassinsa. Oikein! Näinhän Suomessakin tehtiin ennen kuin muovikassit pääsivät valtaan, alkuvuosina jopa maksutta myös ruokakaupoissa.

Eräs perinteinen kassi Latviassa oli TĪKLIŅŠ, verkkokassi. Näitä oli Suomessakin joskus kauan sitten. Kun muovikassit alkoivat yleistyä Latviassa, niistäkin voitiin käyttää tuota vanhaa nimitystä. Jossain vaiheessa 1990-lukua muovikassit olivat hyvin haluttua tavaraa, ikään kuin modernin lännen ja elintason nousun symboleita, ja niitä myytiin esimerkiksi torilla yksittäin. Nämä eivät olleet kaupan mainoskasseja, vaan niissä saattoi olla Mona Lisan kuva tai jokin muu taidejäljennös.

Vuosituhannen vaihteessa eräs suomenlatvialainen näytti minulle sähköpostissa kiertänyttä tekstiä, jossa Suomeen muuttaneet muunmaalaiset ihmettelivät meidän tapojamme. Mieleeni jäi tämä: suomalainen kääntelee jo kymmenen kertaa käyttämäänsä muovikassia ja miettii, voisiko sitä vielä pitää kauppakassina vai menisikö se jo roskapussiksi. Tätä pidettiin kummallisena, ehkä pihiyden osoituksena?

Latvian ruokakaupoissa muovikasseja jaettiin huolettomasti vielä muutama vuosi sitten, ja ostamani avokado tai banaaniterttu pussitettiin kassalla ennen kuin ehdin kieltää. Nyt tietoisuus on onneksi lisääntynyt ja tilanne alkanut muuttua. Lapsuuteni normitilanne – oma kassi kauppaan – yleistyy meillä ja muualla ilahduttavasti. Ympyrä alkaa sulkeutua.

Epilogi: Vuonna 2017 yövyin joskus Turussa käydessäni laivahostelli Boressa. Kerran kiinnitin huomiota hytin ovessa oleviin turvallisuusohjeisiin, jotka olivat peräisin laivan menneiltä vuosilta. Niissä luki Kristina Regina! Tällaisessa pienessä hytissä – numeroa en muista – olin yöpynyt jo vuonna 1990, tuossa ravintolassa syönyt, tuolla kannella nauttinut auringosta. Laivassa oli myös pieni museo, jossa kerrottiin sen historiasta. Bore oli sen alkuperäinen nimi, mutta minä olin palannut Kristina Reginaan. Se oli kauan sitten vienyt minut aivan uuteen maailmaan, joka yllättäen muutti minunkin maailmani. Tämäkin ympyrä oli sulkeutunut.  

Pääkuvassa  Jūrmalan puuarkkitehtuuria ja kirjoittaja nuorena!

                                                                                                             
Teksti: Mirja Hovila
Kuvat: Mirja Hovilan kotialbumi

Lue juttusarjan toinen osa täällä ja kolmas osa täältä.

Historiallinen yrttilikööri on Latvian aarre

Rīgas Melnais Balzams eli Riian musta balsami on satoja vuosia vanha yrttinen juoma.

Reseptin keksijä oli riikalainen apteekkari Abraham Kunze, ja sekoitus onkin ollut niin makoisa että latvialaisten herkkujuoma on napsinut satoja alan palkintoja vuosien aikana.

Herra Kunze käytti alkuperäisessä reseptissään 24 eri ainesosaa jotka koostuivat juurista, yrteistä, kasvinosista, mausteista sekä öljyistä. Kunze ei loihtinut menestysreseptiään salamana, vaan hän aloitti uutteiden sekoittelun jo vuonna 1737. Vasta viisitoista vuotta myöhemmin hän oli tyytyväinen kokonaisuuteen, ja täydellisen sopusuhtainen yrttien sekoitus näki päivänvalon vuonna 1752.

Turhan vaatimaton ei apteekkari ollut, vaan hän sanoi keksintönsä auttavan lähes kaikkeen; malariasta flunssaan, sotavammoista ruoansulatusvaivoihin.

Aivan tuulesta temmattu ei väite ilmeisestikään ollut.

Latviassa vieraillessaan Venäjän keisarinna Katariina Suuri sairastui. Kyse oli eri teorioiden mukaan joko tavallisesta vatsataudista tai myrkytyksestä. Hänen brittiläinen henkilääkärinsä oli neuvoton, mutta Kunze tuli apuun kaikkeen auttavan balsaminsa kanssa. Keisarinna nousi sairasvuoteeltaan parantuneena kuin ihmeen kaupalla.

Tapahtuman jälkeen apteekkarin yrttijuomasta tuli valtavan suosittu, ja sen Euroopan valloitus oli alkanut. Tästä seurasi kuitenkin suuri kopiojuomien aalto, kun rahanahneet puoskarit sekoittelivat omia mikstuurojaan. Keisarinna ärähti moisesta häväistyksestä, ja hän antoi Kunzelle yksinoikeuden juoman valmistamiseen kymmeniksi vuosiksi.

Tarkoin varjeltu salaisuus

Kunzen jälkeen reseptin tarkka sekoitus oli vain liköörimestarin ja hänen muutaman apulaisensa hallussa.

Kunzen jälkeen perinteitä jatkoi Albert Wolfschmidt, ja juoman valmistus sai teollisemmat puitteet.

Ensimmäisen kansainvälisen palkinnon Riian musta balsami sai Pietarissa vuonna 1847.

Juomalle oli käydä huonosti saksalaisten vyöryessä Baltiaan toisen maailmansodan aikana, koska sodan melskeissä resepti melkein katosi.

Rauhan palattua Eurooppaan tehtaan entiset työntekijät löysivät repaleisia paperisilppuja, joissa alkuperäinen resepti oli ollut kirjoitettuna. He kursivat reseptin kokoon parhaansa mukaan, ja siitä lähtien se on ollut muuttumaton.

Luonnonyrttien ilotulitusta

Tummaan likööriin tulee edelleen kunnon kattaus erilaisia luonnonantimia, kuten esimerkiksi yrttejä, mustikkaa, mustapippuria, vadelmaa, valeriaanaa, tammenkaarnaa, keltakatkeroa, koiruohoa, muskottia, rohtokalmojuurta, inkivääriä sekä perulaista balsamiöljyä.

Riian mustaa balsamia uutetaan veden ja viinan kanssa tammitynnyreissä neljän viikon ajan, jonka jälkeen siihen lisätään loput osat, kuten poltettu sokeri. Käsityön leimaa lisää myös balsamin pullot jotka ovat paksua savea. Tämä mahdollistaa sen kehittymisen vielä pulloissakin jopa puolen vuoden ajan.

Moneen taipuva juoma

Riian mustan balsamin maku jakaa mielipiteitä.

Joidenkin mielestä se on kuin kitkerää yskänlääkettä tai öljymäisen paksua tervaa, mutta vahvojen yrttijuomien ystävät kehuvat sen makua monimutkaiseksi ja kerrokselliseksi. Juoma on samaan aikaan sekä karvasta että makeaa.

Riian musta balsami on vahvaa; alkoholipitoisuus on 45 %, joten se on jämerämpää kuin muut markkinoilla olevat yrttijuomat.

Nykyään sitä saa myös eri makuisina. Sekä kirsikka -, espresso – että mustaviinimarjaversiot ovat miedompia ja makeampia kuin alkuperäinen balsami. Niissä on prosentteja 30, ja ne ovat myös erinomaisia juomasekoituksen pohjia.

Toki Riian mustaa kultaa voi raakanakin nauttia, mutta suosittu latvialainen tapa on sekoittaa sitä kuumaan mustaviinimarjamehuun. Tämän sekoituksen uskotaan toimivan flunssaan paremmin kuin mikään muu. Tymäkkä juoma pitää kavereinaan myös teetä ja kahvia. Jotkut lorauttavat sitä jopa jäätelön päälle.

Riian mustaa balsamia tehtailee Latvijas Balzams. Suomesta juomaa ei ikävä kyllä saa. Lähin ostospaikka on Tallinna.

Yrttijuomaa valmistetaan neljä miljoonaa pulloa vuodessa, ja sitä myydään yli 30 maassa. Yhdysvallat oli asiassa jälkijättöinen, ja siellä jakelukanava aukeni vasta vuonna 2019.

Kun pullollisen tuhtia likööriä saa käteensä, kannattaa käydä osoitteessa www. rigablack.com, jossa on yrityshistorian lisäksi myös kymmeniä erilaisia cocktail – reseptejä; aina klassikkodrinkeistä herkullisiin jäätelöjälkiruokiin. Sieltä löytyy myös koreiden erikoiscocktailien reseptejä, joilla latvialaiset baarimestarit ovat osallistuneet kansainvälisiin kilpailuihin.

Riian musta balsami on ihastuttava, historiallinen latvialainen tuote josta maan kannattaakin olla ylpeä.

Teksti: Katarina Boijer
Yläkuva: Mark Landman / Unsplash
Pikkukuva: Jenni Kallionsivu

Resursi korontīnas laikā

Korontīna kļūst stingrāka, bērni lēkā pa sienām, vecāki visam pa vidu mēģina strādāt. Par laimi, palīgā nāk bezmaksas resursi, kas pie viena stiprinās latviešu valodas prasmes, nodarbinās, izklaidēs, veicinās sarunas. Mazināsim krīzes satraukumu!

Mūsu ģimenes iecienītā Ideju Foruma bezmaksas vietne http://www.pasakas.net/jaunumi/ piedāvā ne tikai multiplikācijas un animācijas filmiņas, bet arī klausāmpasakas, teikas un krāsojamās lapas. Visvairāk patiks maziem un sākumskolas vecuma bērniem, bet, teiksim, Balāde par Kurbadu būs interesanta arī lielākiem skatītājiem.

Ar 50 virtuāli pieejamiem muzejiem, kolekcijām, izstādēm un ekskursijām Latvijā un pasaulē veiksmīgi izklaidēju 5, 7, 10 un 14 gadus vecus bērnus, pie viena arī pati iemācīdamās visu ko jaunu un atsvaidzinādama jau esošās zināšanas:

https://bibliotekaberniem.rcb.lv/2017/04/50-virtualie-muzeji-kolekcijas-izstades-un-ekskursijas-latvija-un-pasaule/?fbclid=IwAR2C2kDq8kf8pBAfbPF-WNDusMJIS55XeNK6iL5rsMrx3qyFvJBc9u-uVxw

Kino

Kristīnes Želves dokumentālā spēlfilma “Mērijas ceļojums” par brīvu: https://vimeo.com/275066444

Eksperimentālā kino režisore Ieva Balode piedāvā skatīties savas filmas bez maksas: https://vimeo.com/user1393637?fbclid=IwAR3B8eL7_SGOr4iOu7fGZAy5ZhJzv9VWCv2vd0vSGGi0s1VBkmIw1Pkxrbc

Deep Sea Studios piedāvā noskatīties 3 filmas bez maksas: https://vimeo.com/deepseastudioslv

Literatūra

Atsaukt atmiņā skolas laikā apgūto palīdzēs mūsdienu Latvijas rakstnieki, kuri dodas literatūrē pa latviešu klasiķu pēdām: https://replay.lsm.lv/lv/raidijums/210/literature

Grāmatas elektroniskajā formātā piedāvā gan visdažādākās izdevniecības un grāmatveikali (parasti par maksu, bet šobrīd korontīnas laikā daudz lasāmvielas ir pieejama arī par brīvu), gan bibliotēkas un citas platformas.

ES līdzfinansētā platforma las.am prasa reģistrāciju un piedāvā virkni bezmaksas grāmatu epub formātā. Te atradīsies gan daudzi no skolas laikiem pazīstamie klasiķi, gan, piemēram, NVO grāmatvedības rokasgrāmata: https://las.am/lv/e-content?edition=69

Mācību materiāli

Daudzi vecāki ir pēkšņi kļuvuši par savu bērnu attālinātās mācīšanās atbalsta komandu. Ņemsim talkā bezmaksas mācību materiālus latviski!

Vairākas bezmaksas mācību grāmatas (piemēram, “Praktiskā matemātika 1.klasei, skolotāja grāmata” noderēs visu sākumskolēnu vecākiem arī pēc korontīnas) reģistrētiem lietotājiem piedāvā izdevniecība Zvaigzne ABC: https://www.zvaigzne.lv/lv/gramatas/saraksts/?category_id=226128

Latvijas Nacionālais kultūras centrs piedāvā virkni mākslas un mūzikas mācību materiālus bez maksas, to skaitā animācijas pamatus, mūzikas pamatus ar interaktīviem uzdevumiem, un daudzus citus: https://www.lnkc.gov.lv/macibu-materiali/

Teātris

Dailes teātra izrāžu arhīvs https://satori.lv/article/dailes-teatris-atver-izrazu-arhivu-interneta

Jaunā Rīgas Teātra aktieri Vimeo lasa latviešu tautas pasakas, dzeju, literatūru. Te atradīsies gan Kārļa Skalbes “Mazās piezīmes”, gan Raiņa “Ave Sol”, gan latviešu tautas ticējumi un pasakas. https://vimeo.com/jaunaisrigasteatris/videos

Latvijas Nacionālais teātris piedāvā katru trešdienu soctīklos (Facebook, Twitter) balsot par vienu no divām izrādēm. Skatītāju izvēlētā izrāde būs redzama no piektdienas pl. 19 līdz svētdienas pl. 23:59 teātra Youtube lapā: https://www.youtube.com/user/Nacionalaisteatris

Mūzika

Bermontiādei 100. Kā ābeļzieds ir brīvība. Māra Zālīte, Jānis Lūsēns https://replay.lsm.lv/lv/ieraksts/ltv/173430/bermontiadei-100-muzikala-poema-ka-abeldarzs-ir-briviba?fbclid=IwAR2aXCdOHTDuExBxhWHAbpW-PcAbEyfYSGSgS8K0CLChkz-mIcpMj41BV_I

Latvijas nacionālais operas un baleta teātris piedāvā noskatīties vairākas izrādes tiešsaistē. Vietnē OperaVision ir arī daudzu citu pasaules operteātru izrādes.

Imanta Kalniņa opera “Spēlēju, dancoju”: https://operavision.eu/en/library/performances/operas/i-played-i-danced-latvian-national-opera-and-ballet#

Pučīni “La Rondine”: https://operavision.eu/en/library/performances/flashback/la-rondine-latvian-national-opera

Riharda Vāgnera “Lidojošais holandietis”: https://operavision.eu/en/library/performances/flashback/flying-dutchman-latvian-national-opera-and-ballet

Koncerts “Latvijas operai 100”: https://operavision.eu/en/library/performances/flashback/anniversary-gala-latvian-national-opera-and-ballet

Ar 100 visu laiku labākajiem latviešu mūzikas albumiem var iepazīties Latvijas Radio Ulda Rudaka autorraidījumā Zibens pa dibenu: https://naba.lsm.lv/lv/naba/raidjumi/zibens-pa-dibenu/

Preses izdevumi

Izdevniecība Santa piedāvā žurnālus arī digitālā formātā. Žurnālus ir iespējams gan pirkt, gan abonēt, un plašs žurnālu klāsts ir pieejams arī par brīvu: https://www.manizurnali.lv/lasi-par-brivu

Ģimenes ar zinātkāriem bērniem novērtēs žurnāla “Ilustrētā junioriem” bezmaksas materiālus #paliecmājās: receptes, mājās gatavojamas idejas, spēles, eksperimenti: https://junioriem.lv/category/paliecmajas/

Bibliotēkas

Līdz šī gada 14. aprīlim brīvā piekļuvē ikvienam interesentam pieejama Latvijas Nacionālās digitālās bibliotēkas (LNDB) periodisko izdevumu krātuve ”Periodika.lv”. Tajā apkopoti vairāk nekā 1400 laikrakstu un žurnālu digitālās versijas – no 1748. gada līdz mūsdienām, informē bibliotēka
Piemēram, Ceļojums pa Somiju: https://periodika.lndb.lv/periodika2-viewer/view/index-dev.html?lang=fr#panel:pp|issue:/p_001_aizk1934n03|page:1|issueType:P

Lai iegūtu individuālo piekļuvi (ja tādas vēl nav) tiešsaistes datubāzēm, LNB lasītājiem, kuriem ir lasītāja karte, jāaizpilda iesniegums un ieskenētā vai nofotografētā veidā jānosūta uz konsultants@lnb.lv

Podkāsti: Satori raidījumā “Sargiet galvas!” iespējams klausīties Ivara Ījaba un Venta Zvaigznes sarunas ar Latvijas zinātniekiem: https://satorilv.podbean.com/

Žurnāla Punctum Pandēmijas dienasgrāmata: http://www.punctummagazine.lv/2020/03/24/pandemijas-dienasgramata-santa-remere-arkartas-detokss/

Somijā dzīvojošajiem latviešiem šībrīža korontīna nes gan papildus raizes, gan ikdienā reti pieejamas iespējas. Daudzi no šobrīd pieejamajiem materiāliem parasti ir iegādājami par maksu. Kā teica mana vecāmamma: “No defekta par efektu!”

Teksts: Gunta Pāvola
Bilde: Daiga Ellaby / Unsplash

Latviaa koronteeniin

Yhä kiristyvä koronteeni (korona+karanteeni=koronteeni) on muiden kriisien tapaan sekä mahdollisuus että uhka. Uhkapuolesta huolehtinevat muut mediat, joten tässä keskitytään mahdollisuuksiin. Meillä on nyt nimittäin tavanomaista enemmän aikaa ja tarvetta käyttää erilaisia koronteenin takia tai muutenkin tarjolla olevia resursseja. Katsottavaa, kuunneltavaa ja luettavaa nimittäin riittää. Tässä pieni kooste tällä hetkellä saatavilla olevista latviankielisistä resursseista.

Elokuvia, ohjelmia, dokumentteja

Ohjaaja Kristīne Želven dokufiktio Mērijas ceļojums (Mērijan matka) ilmaiseksi: https://vimeo.com/275066444

Kokeellinen elokuvaohjaaja Ieva Balode tarjoaa elokuviaan ilmaiseksi: https://vimeo.com/user1393637?fbclid=IwAR3B8eL7_SGOr4iOu7fGZAy5ZhJzv9VWCv2vd0vSGGi0s1VBkmIw1Pkxrbc

Elokuvayhtiö Deep Sea Studios tarjoaa 3 elokuvaa ilmaiseksi: https://vimeo.com/deepseastudioslv

Latvian yleisradioyhtiö Latvijas sabiedriskie mediji (LSM) tarjoaa ohjelman nimeltä Literatūre (kirjallisuuskiertomatka), jossa latvialaisten klassikkokirjailijoiden jalanjälkiä tutkivat nyky-Latvian kirjailijat, muun muassa Suomessakin viime vuonna vieraillut Viisi sormea- kirjan tekijä Māra Zālīte. https://replay.lsm.lv/lv/raidijums/210/literature

Teatteria

Dailes teatterin näytelmäarkisto Satori-lehden saatesanoin: https://satori.lv/article/dailes-teatris-atver-izrazu-arhivu-interneta

Suomalaisillekin katsojille tutun Jaunais Rīgas Teātris -teatterin näyttelijät lukevat lempikirjojaan Vimeossa: https://vimeo.com/jaunaisrigasteatris/videos

Mukana mm Latvian tunnetuimpiin näyttelijöihin kuuluva Andris Keišs, joka lukee Rainisin Ave sol -runokokoelmaa kotikyläni maisemissa: https://vimeo.com/399596970?fbclid=IwAR2a4p8hxog324kSW34HhnhdOWZ8KxrTu6iX1l6mRJss1nnXmFvgcpbPRcQ

Latvialaisesta runoudesta ja Rainisista innostuneet voivat tutustua Rainisin tuotantoon myös suomeksi Rozentals-seuran Rainis. Se pysyy, joka muuttuu -kirjan avulla. Kirjaa saa seuran nettikaupasta (tässä linkki kauppaan), joka toimii myös poikkeustilan aikana. 

Latvian kansallisteatteri Latvijas nacionālais teātris tarjoaa mahdollisuutta aina keskiviikkoisin äänestää yhtä kahdesta näytelmävaihtoehdoista, joista suosituin näkyy Kansallisteatterin Youtube-tilillä perjantai klo 19 – sunnuntai-iltaan asti. Äänestämään pääsee teatterin some-sivuilla (esimerkiksi, Facebookissa https://www.facebook.com/teatris/), näytelmät näkyvät: https://www.youtube.com/user/Nacionalaisteatris

Musiikkia

 Harvat historialliset henkilöt jakavat suomalaisia ja latvialaisia. Kenraali Pavel Bermondt-Avalon on yksi sellainen. Latviassa Bermondtin joukot taistelivat itsenäistä valtiota puolustavia latvialaisia joukkoja vastaan. Runoilija Māra Zālīten ja säveltäjä Jānis Lūsēnsin runoelma Bermontiādei 100. Kā ābeļzieds ir brīvība (Bermondtiadi 100. Vapaus on kuin omenankukka) kertoo historiasta musiikki- ja runokielellä: https://replay.lsm.lv/lv/ieraksts/ltv/173430/bermontiadei-100-muzikala-poema-ka-abeldarzs-ir-briviba?fbclid=IwAR2aXCdOHTDuExBxhWHAbpW-PcAbEyfYSGSgS8K0CLChkz-mIcpMj41BV_I

Latvian kansallisooppera ja -baletti tarjoaa monen muun oopperatalon tavoin ilmaiseksi useita teoksia:

Imants Kalniņšin ooppera Spēlēju, dancoju (Soitin, tanssin): https://operavision.eu/en/library/performances/operas/i-played-i-danced-latvian-national-opera-and-ballet#

Puccinin La Rondine: https://operavision.eu/en/library/performances/flashback/la-rondine-latvian-national-opera

Wagnerin Lentävä hollantilainen: https://operavision.eu/en/library/performances/flashback/flying-dutchman-latvian-national-opera-and-ballet

Latvian kansallisoopperan 100-vuotisjuhlakonsertti Latvijas operai 100: https://operavision.eu/en/library/performances/flashback/anniversary-gala-latvian-national-opera-and-ballet

Paljon mielenkiintoista kuunneltavaa tarjoaa myös Latvian radio. Uldis Rudaks esittää 100 kaikkien aikojen latvialaista levyä ohjelmassaan Zibens pa dibenu: https://naba.lsm.lv/lv/naba/raidjumi/zibens-pa-dibenu/

Sanomalehtien lisäksi lukemaan pääsee myös kuukausilehtiä. Suurin osa lehdistä tarjoaa edullisia nettilehtiä. Sen lisäksi esimerkiksi lehtitalo Žurnāls Santa tarjoaa mahdollisuuden tutustua monenlaisiin lehtiin myös ilmaiseksi: https://www.manizurnali.lv/lasi-par-brivu.

Podcasteja

Kulttuurin ja itsenäisen ajattelun nettilehti Satori tarjoaa toimittaja Ivars Ījabsin ja Vents Zvaigznen keskusteluja latvialaisten tieteentekijöiden kanssa. Ohjelman Sargiet galvas! (Varokaa päätä!) aiheina muun muuassa aurinkotuulet, tulevaisuuden ruokaa ja konekääntäminen: https://satorilv.podbean.com/category/sargiet-galvas/

Vuodesta 2014 kirjallisuuteen ja filosofiaan keskittyneen Punctum-lehden Pandemiapäiväkirja seuraa ja analysoi koronteeniajan tapahtumia : http://www.punctummagazine.lv/2020/03/24/pandemijas-dienasgramata-santa-remere-arkartas-detokss/

 Museoita

50 virtuaalimuseota Latviassa ja maailmalla: https://bibliotekaberniem.rcb.lv/2017/04/50-virtualie-muzeji-kolekcijas-izstades-un-ekskursijas-latvija-un-pasaule/?fbclid=IwAR2C2kDq8kf8pBAfbPF-WNDusMJIS55XeNK6iL5rsMrx3qyFvJBc9u-uVxw

Seminaareja

Poikkeuksena muuten latviankielisestä materiaalista otan mukaan myös kansainvälisen Gulag ja Suomi-seminaarin Neuvostoliiton poliittisten vainojen historiasta ja vankileirien saaristossa vuosina 1929-1953 surmatuista suomalaisista. Seminaarissa näistä aiheista puhuvat tutkijoiden ohella omaiset, toimittajat (mm Jukka Rislakki) ja tietokirjailijat.  29.1.2020 Helsingissä keskuskirjasto Oodin Kino Reginassa järjestetyn seminaarin pystyy katsomaan kokonaisuudessaan osoitteessa: https://www.youtube.com/watch?v=1OxdgOT_5Ek&fbclid=IwAR2L5TqfeM5LWt95ls0ReZoXgpOmjH8W5I5mMrQv_bU0PmSxnxCeQPclWEw

Myös monet kirjastot laajentavat toimintaansa tarjoamalla monenlaisia resursseja meidän kaikkien käyttöön. 14. huhtikuuta 2020 saakka pääsee käsiksi esimerkiksi Latvian kansallisen digikirjasto LNDB:n lehtikokoelmiin osoitteessa http://www.periodika.lv/ Kokoelmassa on yli 1400 lehden digiversiot vuodelta 1748 nykypäivään, esimerkiksi Ceļojums uz Somiju (Suomen-matka): https://periodika.lndb.lv/periodika2-viewer/view/index-dev.html?lang=fr#panel:pp|issue:/p_001_aizk1934n03|page:1|issueType:P

Perheeni pitkäaikainen suosikki lapsille on http://www.pasakas.net/jaunumi/, jossa ilmaiseksi pääsee katsomaan piirrettyjä ja animoituja elokuvia, kuuntelemaan latvialaisia satuja, taruja ja kertomuksia.

Koronteenin jälkeen puhumme kaikki latviaa, eikö vain?
Pēc korontīnas visi runāsim latviski, vai ne?

Teksti: Gunta Paavola
Kuva: Kristaps Grundsteins, Unsplash

 

Latvia-aiheiset juttuideat haussa!

Mitä haluaisit lukea tai kuulla Latviasta? Onko sinulla juttuidea, jota haluaisit tarjota Rozentāls-seuralle? Nyt on aika tarjota meille hyviä sisältöjä Latviaan liittyen. Meitä täällä Latvia-ystävyysseurassa kiinnostaa niin latvian kieli, maan kulttuuri, matkailumahdollisuudet kuin kaikki muukin maahan liittyvä. 

Emme juuri nyt pääse matkustamaan, joten pidämme toisiamme mielessä tällä tavalla. Juuri nyt emme myöskään voi järjestää tapahtumia, joten ohjaamme niihin varattuja rahoja hyvään sisältöön täällä netissä.

Meitä kiinnostavat niin kirjoitukset, videot, podcastit kuin muutkin  netissä jaettavat sisällöt. Voit tarjota omaa juttuasi tai vinkata kiinnostavista tekijöistä. Myös muunlaiset ideat ovat tervetulleita.

Julkaistuista jutuista maksetaan palkkio. Julkaisusta täytyy sopia erikseen, joten otathan yhteyttä ennen kuin ryhdyt työstämään ideaasi eteenpäin.

Ideoinnin riemua!

Lisätietoja:

Jenni Kallionsivu
jenni@rozentals-seura.fi
+358 45 105 881 5

Latvian opiskelu onnistuu vaikka kotisohvalla!

Latvian opiskelu onnistuu myös etänä.  Kokosimme Rozentāls-seuran latvianopettaja Anita Jäntin kanssa paketin itsenäiseen opiskeluun.

Tältä Latvian instituutin ylläpitämältä sivustolta löytyy varsinainen itseopiskelijan aarre. Opiskeltavaa löytyy hyvin monen tasoiselle oppijalle, olipa oma tarve sitten opetella tervehtimään ja kiittämään tai hioa ääntämystään ja oikeinkirjoitustaan. Jos haluaa nyt aloittaa latvian opinnot aivan alkeista, se onnistuu esimerkiksi täällä.  Jos taas kielitaito on niin tikissä, että siitä voisi ottaa kuvia Instaan, sitä saa viritettyä vieläkin paremmaksi täällä. Näiden ääripäiden väliltä löytyy myös paljon harjoituksia.

Käännössivusto Hugo on suunniteltu nimenomaan latvian kielelle, mikä on sille etu verrattuna moniin kaupallisiin käännöskoneisiin. Hugoa voi käyttää englanniksi tai venäjäksi. Kaiken lisäksi Hugo myös puhuu, vieläpä miehisestä nimestään huolimatta sangen feminiinisellä äänellä. Kerroin Hugolle ”I want to know what love is” eli haluan tietää mitä on rakkaus. Hugo vastasi äärimmäisen asiallisella äänellä ”Es gribu zināt, kas ir mīlestība”. Kasarihittien lisäksi löytyy varmasti muutakin kiinnostavaa käännettävää.

Quizlet auttaa esimerkiksi heitä, jotka haluavat opetella sanastoa. Palvelussa voi vaikkapa koostaa itselleen sanalistoja, joita ohjelma sitten kyselee satunnaisessa järjestyksessä. Palvelun käyttäminen vaatii auttavaa englannin kielen taitoa.

Kuullun tai luetun ymmärtämistä voi harjoitella kuuntelemalla tai lukemalla Latvian yleisradion selkouutisia. Uutiset löytyvät siis niin ääneen luettuna kuin tekstinäkin. Uutisia tulee lähtökohtaisesti joka päivä lisää, eli tämän sivun seuraamisesta voi tehdä itselleen hyvän, päivittäisen tavan. Aihepiiri lienee nyt jonkin aikaa yhteinen molemmissa maissa, ja on mielenkiintoista nähdä, millaisia uutisia siitä tehdään. Toivon mukaan pian päästään taas kertomaan myös tavallisia, tylsiä, mielellään hiukan nukuttavia uutisia.

Laipa-oppikirjojen käyttäjät voivat täydentää oppimateriaaliaan e-Laipa-sivustolla. Sieltä löytyvät esimerkiksi kirjoissa olevat kuuntelutehtävät. A2- ja B1 -tasojen tehtäviä varten täytyy rekisteröityä, mutta rekisteröityminen on ilmaista. Kirjoista saa paljon enemmän irti, kun pääsee kuuntelemaan puhuttua kieltä. 

Kieliopintojensa alussa olevien kannattaa myös tutustua Somu soma: latviaa suomalaisille -oppikirjaan. Kirjan voi tilata Rozentāls-seuran nettikaupasta.

Latvian opiskelua voi ja kannattaa jatkaa myös nykyoloissa. Näitä vinkkejä noudattamalla voi seuraavalla Latvian-matkalla häikäistä kaikki sikäläiset tuttavansa kielitaidollaan. Onnea opintoihin! 

Teksti: Jenni Kallionsivu
Linkkivinkit: Anita Jäntti
Kuva: Nordwood Themes / Unsplash 

Lue myös Leena Tuokon kommentti tähän juttuun: Latvian opiskelua poikkeusoloissa

Lisää luettavaa latvian kielestä:
Firma maksaa eli huomioita latvian kielestä
Kieli kassissa eli Somu soma: latviaa suomalaisille
Latvian opiskelu: palkitseva kieliseikkailu

Somu soma: latviaa suomalaisille oppikirja seuran nettikaupassa.

 

 

 

 

Koronaviruksen vaikutukset Rozentāls-seuran toimintaan

LAtvian ystävyysseura Rozentals seura ry

Koronavirus aiheuttaa muutoksia myös seuran toimintaan. Toimenpiteet perustuvat kansallisiin suosituksiin.

Kaikki kurssi- ja kerhotoiminta on keskeytetty toistaiseksi. Toimintaa jatketaan heti tilanteen niin salliessa ja tästä tiedotetaan osallistujille henkilökohtaisesti.

Huhtikuulle suunniteltu jäsenmatka Zemgaleen siirretään järjestettäväksi tilanteen niin salliessa.

Seuran 30-vuotisjuhla toukokuussa siirretään järjestettäväksi myöhemmin tänä vuonna.

Seuran nettikauppa toimii normaalisti.

Tätä tiedotetta päivitetään tarpeen mukaan.

Sanita Jemberga: Sumussa. Propaganda ilman ideologiaa Putinin informaatiosodassa.

Sanita Jemberga
Baltian tutkivan journalismin keskus Re:Baltica
kääntänyt Marja Leinonen

  Tutkiessani informaatiolähteitä ja -kanavia tekeillä olevaa Venäjän propagandaa käsittelevää elokuvaa varten törmäsin internetin avaruudessa sivustoon ”Informācijas aģentūra” (info-agentura.wordpress.com). Se oli latviankielinen ja lupasi tietoja, analyyttisia kirjoituksia ja käännöksiä. Toimiston osoitetta ja sen työntekijöiden nimiä ei löytynyt mistään. Sivuston sisällön muodostivat kirjoitukset (paljon ja pitkiä), jotka olivat enimmäkseen venäjästä käännettyjä, sillä ylläpitäjien sanojen mukaan venäläisten analyytikkojen kirjoitukset olivat laadukkaampia. Ensimmäiset kirjoitukset olivat ilmaantuneet vuoden 2011 marraskuussa, mutta laskuri osoitti sivuilla käydyn 430 kertaa.

  Toimituksen ”filosofis-poliittisissa näkemyksissä”, jotka on määritelty 30 teesissä, tavanomaista yhteiskunnallista konservatiivista koktailia (perhe yhteiskunnan perusyksikkönä, antiglobalismi, sotaisa antiamerikkalaisuus, homot hallitsevat maailmaa jne.) seurasivat myös sellaiset kohdat kuin ”taistelu venäläis- ja neuvostovastaisuutta vastaan, jotka ovat latvialaisen degradaation pääsyy”, ”realistisen positiivinen näkemys neuvosto-Latviasta”, ja ”uusstalinismia sekä Stalinia ja Stalinin aikoja koskevien valheiden hälventäminen”.

  Ryhdyin lukemaan uusinta. Sain tietää, että BRICS-maat (Brasilia, Venäjä, Intia, Kiina ja Etelä-Afrikka) ovat muodostaneet pankin, joka ”voi teoreettisesti uhata USA:n maailmanhegemoniaa”. Venäjällä on palanut ostoskeskus, ja viranomaiset, toisin kuin Latvian viranomaiset Zolitūden tapauksessa, ovat toimineet erinomaisesti. Se nähtävästi osoittaa, miksi ”kaikenlaiset roistot” vihaavat Venäjää, sillä siellä asiat sujuvat nopeasti ja oikein.

  Mutta eniten pisti silmiin kirjoitus, jonka oli laatinut eräs Donbassin ukrainalainen, jolla oli ”kolme korkeimman asteen tutkintoa”; se oli käännetty ja uudelleenjulkaistu ”Novorossijan informaatioagentuurin” portaalista novorus.info. Kirjoituksen tekijä suree sitä, että häpeää olla ukrainalainen, sillä Ukraina on valtio, joka ei pysty puolustamaan itseään, joka on pettänyt Krimin ukrainalaiset, jolla ei ole urheilusaavutuksia maailman tasolla, jonka lääketiede osaa hoitaa vain ripulia, närästystä, lättäjalkoja ja vielä joitakin sairauksia ja jonka ”hymni on kauhea”. Ukraina on kuulemma ”kiinalaisten tavaroiden markkinalisuke, EU:n resurssien (maatalouden) lisuke, USA:n politiikan lisuke, Venäjän alueellinen lisuke ja ylipäänsä se on ”pseudopikkuvaltio” ilman menneisyyttä ja tulevaisuudennäkymiä.

  Minua kiinnosti kovasti tietää, kuka sivustoa ylläpitää. Varsin pian päädyin henkilöön nimeltä Ivars Prūsis. Hän oli 30-40-vuotias mies, joka oli valmistunut Latvian yliopistosta kauppatieteiden kandidaatiksi ja oli työskennellyt 16 vuotta Lattelecom-yhtiössä.

  Verkko oli täynnä viittauksia. Youtubesta löysin videon, jossa hän selostaa Latvian ekonomistien yhdistyksen vuosittaisessa konferenssissa taloustieteen tohtoreille ja muille asiasta kiinnostuneille näkemyksiään sosialismista ainoana ihmiskunnan pelastuksena kapitalismin vastakohtana, joka perustuu ”ihmisvihamielisyyteen”. Prūsisin intressien erityistä suuntaa todisti myös hänen kääntämiensä kirjojen luettelo: Sun Tzun Sodankäynnin taito ja kukistetun Libyan diktaattorin Muammar Gaddafin Vihreä kirja.

  Prūsis osoittautui tuotteliaaksi kirjoittajaksi, joka julkaisee kirjoituksiaan kaikkialla, missä niitä vain otetaan vastaan: pietiek.com –sivulla, Neatkarīga-lehdessä, Ventspilsin aluelehdessä, mutta eniten IMHO-club-sivustolla. Viimeksi mainittu on Jurijs Aleksejevsin, entisen Bizness & Baltijan toimittajan ja Riian kaupunginhallituksen jäsenen sivusto, jossa voi saman tien tutustua Latvian venäläisten radikaaleimpiin ajatuksiin. ”Miksi minun yhtäkkiä pitäisi lähteä vuodattamaan vertani tämän valtion edestä, jos se ei pidä minua edes omanaan? Puolustakoon nyt itse itseään. Jos Latviaan ilmaantuu ”kohteliaita vihreitä ihmisiä”, ostan hyvin paljon popcornia ja seurailen tapahtumia ikkunasta. Ehkä autan näitä ”ihmisiä”, jos pääsemme sopimukseen. Minua on kutsuttu täällä 25 vuotta ”miehittäjäksi” – miksi en voisi antaa oikeutusta tälle arvokkaalle nimitykselle?” Aleksejevs kirjoitti sivustolle Krimin valtauksen jälkeen.

  Keskusteluni Ivars Prūsisin kanssa päättyi pääsemättä kunnolla alkuunkaan. Ensiksikin minä edustin hänen mukaansa USA:n ulkoministeriön maksamaa järjestöä (Re:Baltican perustamisavustus vuonna 2011 tuli amerikkalaisilta). Toiseksi Latvian journalistien ”enemmistö on epärehellistä, tendenssimäistä, alhaista, rajoittunutta ja se petkuttaa ihmisiä”, Prūsis selitti vastatessaan sähköpostitse lähettämääni kirjeeseen.

  En tiedä, onko Prūsis Kremlin ideologisia palkkalaisia; yhtä hyvin pystyn kuvittelemaan, että hän puhuu ja kirjoittaa pyhästä vakaumuksesta ja puhtaasta sydämestä. En myöskään tiedä, milloin ja miksi hänen näkemyksensä muotoutuivat sellaisiksi, mitä ne ovat. Tässä kirjoituksessa mainitsen hänet vain siksi, että hänen verkkosivustonsa näytti melkein kaiken, mitä olen monivuotisen tutkimustyön tuloksena ymmärtänyt Putinin Venäjän propagandasta tulevaa elokuvaa valmistellessani.

  Toisin kuin neuvostoajan propaganda, joka pohjimmiltaan nojasi sosialismin ja kommunismin aatteisiin, Putinin propaganda suuntautuu mitä erilaisimpia, usein jopa täysin vastakkaisten näkemysten kannattajia kohti. Se tarjoaa näkemyksen maailmasta, joka on yhtä hyväksyttävä ja läheinen sekä Kreikan äärivasemmistolaiselle Syrizalle, jonka ulkoministeri oli sähköpostikirjeenvaihdossa Novorossijan ideologin Aleksandr Duginin kanssa, että Ranskan äärioikeistolaiselle Kansalliselle rintamalle, joka lainasi vaalikampanjaansa varten rahaa pankilta, jolla on sidoksia Venäjän turvallisuuspalveluun.

  Vastoin laajalle levinneitä mielipiteitä, että ”propaganda on yhtä kuin televisio”, asia on paljon hienojakoisempi. Kyllä, televisio on informaatiosodan ydinase, ja Venäjän tapauksessa sitä hoidetaan ammattimaisesti, vetävästi, mielenkiintoisesti. Tiedotus on kuin Hollywoodin filmissä, samalla hyökkäävän uskottavuuden tasolla. Mutta on myös kymmenittäin muita rinnakkaisia kanavia: kirjoja, elokuvia, sosiaalista mediaa, sponsoroituja pseudo-ei-valtiollisia järjestöjä, poliitikkoja, valeinstituutteja, Moskovan taloja lännen pääkaupungeissa. Ne kaikki ovat Venäjän propagandasodan sotureita, joilla on samanlaiset tehtävät.

  Mitä nämä tehtävät ovat? Luoda versioita, jotka ovat toinen toistaan epäuskottavampia (Malaysia Airlinesin lentokone ammuttiin alas vahingossa – hyökkäyksen todellinen kohde oli Putinin kone; se ei ollut MH17:n reitin kone, vaan toinen – se, jota pidettiin kadonneena, täynnä ruumiita, ja sen ampuivat ukrainalaiset hävittäjät ilmassa). Lisätä tiedotusta mahdollisimman erilaisissa muodoissa: jos ukrainalaisista tehdään fasisteja, se on tehtävä kirjoissa, elokuvissa, televisiossa, kansainvälisissä järjestöissä eli kaikkialla yhtä aikaa. Trollata verkossa sekä Venäjällä että ulkomailla, täyttää foorumit hyökkäävillä kommenteilla ja käyttää oikeita avainsanoja, jotta uutinen näkyisi etsijöille myös silloin, kun itse tapahtuma on jo ohi.

  Tämän sodan päämäärä on täyttää informaatiotila sumulla, jossa on vaikea suunnistaa. On osoittautunut, että se ei ole lainkaan niin monimutkaista, jos vain osaa käyttää oikein länsimaiden heikkoja kohtia: vakuuttuneisuutta siitä, että jos yksi sanoo A ja toinen B, niin totuus on jossakin keskellä, sekä myös heidän luottamustaan lakiin. Mutta Putinin näkymätön armeija sotii ilman lakeja.

  Putinin propagandakoneella ei ole konkreettista syntymäpäivää, eikä sen taustalla mitä todennäköisimmin ole yhtä ”pahaa neroa”, joka olisi suunnitellut sen kaikki osat. Pikemminkin yksi onnistunut toiminto on synnyttänyt seuraavan, saanut innoitusta jo koetuista Neuvostoliiton turvallisuuspalvelun metodeista ja hyödyntänyt taitavasti teknologian kehitystä.

   ”Georgian sota oli tietysti muulle maailmalle murtumakohta, sillä ensi kertaa Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Venäjä käytti armeijaa sotaan rajojensa ulkopuolella. Mutta en usko, että se oli alku. Alku on se hetki, kun Putin nousi valtaan,” Eerik-Niiles Kross kertoi minulle kuluneena kesänä restauroidussa baltiansaksalaisessa kartanossa noin tunnin ajomatkan päässä Tallinnasta. Vuonna 2007 hän siirtyi Georgiaan auttaakseen sen hallitusta valmistamaan tietä NATO:on liittymistä varten, mutta joutui odottamatta vedetyksi informaatiosotaan ja hänestä tuli presidentti Mihail Saakashvilin neuvonantaja strategisen viestinnän alalla. ”Ensimmäinen vakava Putinin allekirjoittama dokumentti oli Venäjän Federaation uusi puolustuskonsepti, jota voi lukea työsuunnitelmana. Suurin osa siitä, mitä me näemme Ukrainassa, on kirjattu sinne. Venäjästä pitää tulla globaali pelaaja. Venäjä ei tunnusta yksinapaista maailmaa, jossa dominoi USA; se haluaa maailman, jossa on useita vallan keskuksia, joista yksi on juuri Venäjä. Sillä on luonnolliset intressipiirit: entinen Neuvostoliitto, Lähi-Itä, Kaakkois-Aasia. Jollen erehdy, jopa retoriikka imperiumista oli siellä jo, samoin selvät ohjeet siitä, että Venäjä ei hyväksy, että NATO ja muut vihamieliset muodostelmat ohjailevat sen toimintaa intressipiirissään.”

  Kross, jonka tehtävää Georgiassa voisi ironisesti kuvailla Saakashvilin saattamiseksi niin moniin ulkomaisiin tv-kanaviin kuin mahdollista ja niin usein kuin mahdollista, voisi olla henkilö jossakin hänen isänsä, virolaisen kirjailija Jaan Krossin kirjoissa. Hän ollut sekä diplomaatti että Viron tiedustelupalvelun johtaja, vuonna 2003 Krossista tuli Irakin uuden väliaikaisen hallituksen neuvonantaja puolus- ja tiedustelukysymyksissä. Vuonna 2013 pari päivää ennen kunnallisvaaleja, joissa Kross kilpaili Tallinnassa moskovanmyönteisen Edgar Savisaaren kanssa, Interpol antoi Venäjän vaatimuksesta hänestä pidätysmääräyksen. Moskova väitti, että Kross oli organisoinut Arctic Sea -laivan kaappauksen Itämerellä (Viro protestoi määräystä). Kross oli komissiossa, joka päätti siirtää Neuvostoliiton voittoa Suuressa isänmaallisessa sodassa symbolisoivan Pronssisoturin Tallinnan keskustasta hautausmaalle. Se aiheutti vuonna 2007 ei vain suurimmat venäjänmyönteiset kahakat Virossa uuden itsenäisyyden aikana, mutta myös massakyberhyökkäyksen valtion toiminnalle tärkeitä resursseja vastaan, mitä Virossa pidettiin Moskovan järjestämänä. Kross on Venäjällä persona non grata.

  ”Georgia oli osa suunnitelmaa, sen looginen osa. Jos joku olisi paneutunut tarkasti siihen, mitä Venäjän johto tuolloin kirjoitti ja sanoi, jo silloin olisi nähnyt meidän kokemuksestamme olennaisesti eroavan näkymän. Maailmassa, sellaisena kuin sen näkee Kreml, Venäjää tosiaankin piirittävät vihamieliset voimat – dekadentti länsi, homot, natsit, eurooppalaiset, jotka haluavat nöyryyttää Venäjää ja näyttää sille sen oikean paikan. Sen nöyryyttämisen piti loppua. Ja vuonna 2008 NATO:n huippukokous Bukarestissa oli käännekohta, jossa USA:n presidentti ei saanut sitä, mitä halusi, mutta Venäjän presidentti sai,” Kross sanoo. ”Bush halusi suunnitelman siitä, miten Georgia ja Ukraina valmistamisellaan liittymään NATO:on, mutta Putin vakuutti euroopppalaiset siitä, että se ei ollut hyvä ajatus. Mielestäni se rohkaisi Venäjää päättämään, että NATO:n laajenemiselle on aika panna piste. Ja mitä Brysselissä tai Washingtonissa sanotaankin, hän on onnistunut siinä. NATO:n laajentuminen on loppunut.”

  Krossin mainitseman ”käännekohdan” jälkeen seurasi viiden päivän sota vuoden 2008 kesällä, kun Georgia menetti sekä toiveensa länteen integroitumisesta että kaksi aluetta, Abhaasian ja Etelä-Ossetian, kun taas Venäjä menetti ei-agressiivisen valtion imagon. Televisiolla oli tosiaan jo silloin valtava merkitys. Tskhinvaliin ilmaantui jo ennen sotavoimia 60 venäläistä journalistia odottamaan, milloin sota alkaa. Mutta harhautusopetaariot onnistuvat vain silloin, jos niistä ei joudu kiinni – muutoin ne ovat valheita. Jos Venäjän YK -lähettiläs kertoo, että Gorissa ei ole Venäjän tankkeja, mutta seuraava filmiruutu CNN:ssä on suora lähetys, jossa kaupunkiin ajavat venäläiset tankit, niin se näyttää naurettavalta,” Kross sanoo. ”Sitä paitsi he toimivat hyvin taitamattomasti sosiaalisessa verkossa. Mutta he ovat oppineet virheistään. Oppineet perusteellisesti. Ne journalistit, jotka lähtevät Ukrainaan, ovat jo sotilaita: yhdellä kertaa videokameran kanssa he tuovat myös rakettilaukaisimen.”

  Olin melkein päättänyt olla kirjoittamatta mitään sosiaalisesta mediasta ja trolleista – maksetuista kommentoijista, joiden työnä on viedä jokainen verkkokeskustelu absurdiin asti ja levittää heille tarjottuja viestejä. Sellaisia ovat esimerkiksi: Amerikka on paha, Putin on hyvä, Ukrainassa sotii NATO:n sotilaita, Maidan on fasistinen ja Boris Nemtsovin tappoivat omat. On julkaistu lukematon määrä julkaisuja trollitehtaasta Pietarissa, jossa noin 600 henkeä kirjoittaa 12 tunnin päivä- ja yövuoroissa internetkommentteja saaden siitä 600-700 euroa kuussa. Vaikuttaa järjettömältä tutkia, toimivatko he myös Latviassa, jossa jokainen internetin kommenttiosioissa edes kerran käynyt voi vakuuttua siitä itse. Kysyin Delfi.lv:n päätoimittajalta Ingus Bērziņšiltä. Hän sanoi, että kommenttiosioon menee vain 5-7% kaikista kävijöistä, joten trollien tämänhetkinen kohdeyleisö Latviassa on verrattain pieni. ”Teemat ovat varsin yksinkertaisia ja aina samanlaisia: Latviassa on sotkettu kaikki, teollisuus on kuollut, kaiken kulttuurin on tuonut meille mukava Venäjän kansa ja Neuvostoliitto,” Bērziņš sanoo. Esimerkkinä hän mainitsee kirjoituksen Baltian valtioiden presidenttien suhteista Venäjään. Kirjoitus oli julkaistu klo 6.30, ja ensimmäiset kymmenen kommenttia ilmestyivät heti. ”Olen samaa mieltä, että Ilves ja Gribuskaite ovat Venäjälle uhka ja Vihollisia,” kirjoittaa ensimmäisessä kommentissa ”eräs” (alkuperäinen kirjoitusasu säilytetty). Seuraava: ”Näyttää siltä, että Grybauskaitėn suhde Venäjään on jo patologinen.” Sitä seuraa ”mitä”: ”Grybauskaitė ja Ilves tukevat vihreitä, siksi ovat nollia”. ”Miljoona kertaa parempi on olla kommunisti kuin p..ederasti.” Aktiivisesti kommentoivat sellaiset henkilöllisyydet kuin Andrey Andreyeff, Alex Fortune ja muut niiden kaltaiset, ”Grybauskaitė on tsekisti”, ”Sorosiidit” ja muuta tavanomaista repertuaaria tulee tulvimalla.

  Mutta päivänä, jolloin tämä teksti oli alun perin tarkoitus julkaista, Radio Vapaan Euroopan Venäjän-toimituksen sivulle ilmestyi kirjoitus, jossa trollitehtaassa kaksi kuukautta työskennellyt bloggaaja paljastaa tämän teollisuuden toimintatavat. Kuten jokaisessa suuressa yrityksessä myös trollitehtaassa on paljon osastoja. Yksi vastaa Livejournalista, toinen ulkomaisten medioiden sivuista, toinen Facebookista, neljäs tuottaa videoita, viides karikatyyreja ja kuvia ja niin edelleen. Jos työ viivästyy minuutin, palkasta lähtee 500 ruplaa. Poika on työskennellyt ”sisäisillä markkinoilla” – julkaissut aakkosjärjestyksessä kommentteja Venäjän itsehallintofoorumeissa. Hänen osastollaan oli 20 henkeä, jotka jakaantuivat joka päivä kolmen hengen joukkueisiin. Foorumille ilmestyi tiedotus. Ensimmäinen esittää ”pahaa”, joka muka ei ole samaa mieltä kirjoittajan kanssa ja sättii valtaapitäviä. Muut kaksi heittäytyvät keskusteluun, ”ei ole totta”, ”kaikki on toisin”, ja yhdistävät kuvan tai sivun paikkaan, josta löytyy ”oikea informaatio”. Pahis, kuva, sivu. Pahis, kuva, sivu. Ja näin koko päivä, aakkoston mukaan kaikkien Venäjän itsehallintosivustojen läpi. Ei ole tärkeää, paljonko on kävijöitä. Aina joku käy koukkuun.

  Mutta tehokkuudessa verkko jää kauas jälkeen informaatiosodan arsenaalin pääaseesta – televisiosta, jonka haltuunotto Kremlin kontrolliin oli ensimmäisiä Putinin toimia. Ilman täydellistä informaation kontrollia propagandakone joutuisi raiteiltaan, sillä heti ilmestyisi muita tiedonlähteitä, joista kävisi selväksi, että esimerkiksi yksikään ukrainalainen sotilas ei ole ristiinnaulinnut yhtään pikkupoikaa Slovjanskissa (mikä oli mahdollisesti kuuluisin valhe Ukrainan sodan aikana). ”Venäjän televisiokanavien markkinat ovat kuin Putinin eläintarha,” Jevgenij Kiselov, viimeinen NTV:n johtaja ennen kuin se joutui Gazpromin kontrolliin. Vuodesta 2008 alkaen hän asuu Kiovassa ja johtaa lähetyksiä Inter TV -kanavalla. ”Tässä korissa ovat nähkääs valtion mediat. Täällä ovat ne, jotka ikään kuin eivät ole valtion medioita, mutta tosiasiassa ovat, sillä kuuluvat yrityksille, joiden osakkeita kontrolloiva paketti on valtion käsissä. Kolmannessa korissa ovat yksityiset mediat, joita kontrolloivat yrittäjät ovat Putinin ystäviä, sellaisia kuin Alisher Usmanov tai Kovaltshukin veljekset. Ja tässä on erityinen kori naiiveja länsimaisia poliitikkoja varten, jotka yhä uskovat, että Putinin kanssa on mahdollista sopia joistakin kompromisseista: Eho Moskvy, Novaja Gazeta, TV Dozhd.”

  Kiselevin tapaan Vilnassa, jossa jokavuotinen ulkopolitiikan asiantuntijoiden ja poliitikkojen foorumi näyttää tänä talvena Venäjän opposition kokoukselta. Pääpuhuja: Putinin armahtama Sveitsissä asuva entinen öljyoligarkki Mihail Hodorkovski. Vieraiden joukossa entinen Venäjän pääministeri, nyt yksi opposition johtajista Mihail Kasjanov, Artemi Troitski, joka on muuttanut Tallinnaan ja toimii siellä Tanskan hallituksen ylläpitämällä venäläisille tarkoitetulla kanavalla, Putinin kriitikko akateemikko Andrei Piontkovski ja muita. Viime hetkellä jäivät saapumatta Boris Nemtsov ja Eho Moskvyn päätoimittaja Aleksei Venediktov. Pääkysymys on – mitä tehdä Putinin Venäjän kanssa, muun muassa sen kontrolloiman television voiman suhteen.

  Kiselev, joka on pukeutunut mustaan samettitakkiin ja ruusunpunaiseen paitaan, on yksi pääpuhujista keskusteltaessa televisiosta. Hän vertaa Moskovan kansainvälistä kanavaa RT:tä (aiemmin Russia Today) Kolmannen valtakunnan propagandaan ja kysyy retorisesti, olisiko joku sallinut Göbbelsin radion lähettää englannin kielellä Lontoossa tai Washingtonissa. Kiselev torjuu RT:n mainosiskulauseen, jonka mukaan se yksinkertaisesti tarjoaa ”toisen näkökannan”; ”Se ei ole mikään toinen näkökanta, se on propagandaorganisaatio, joka puolustaa sellaisen valtion poliittisia intressejä, joka tällä hetkellä uhkaa Euroopan turvallisuutta ja johtaa avoimesti ksenofobista ja lännenvastaista politiikkaa. Ne eivät ole journalisteja, ne ovat valtion palveluksessa olevia maksettuja propagandisteja, jotka pesevät lännessä asuvien aivoja. Teidän pitää ymmärtää, että mielestäni Putinin hallinnon, muun muassa putinilaisten medioiden, kanssa kaikki on jo kauan ollut selvää. Heidän kanssaan pitää taistella eikä miettiä, mitä siellä tapahtuu.”

  Venäjä perusti RT:n vuonna 2005, mutta laajempaa kansainvälistä huomiota kanava sai ensi kertaa Georgian sodan aikana reportaaseilla georgialaisten osseetteja ja abhaaseja vastaan muka suorittamista raakuuksista. RT:n katsojatiedot eivät ole saatavilla, mutta kanava itse väittää, että sen voi nähdä noin 700 miljoonaa katsojaa yli sadassa maassa. Se lähettää englanniksi, espanjaksi, arabiaksi ja tästä vuodesta lähtien verkossa myös saksaksi (suunnitelmien mukaan myös ranskaksi). Suosituin kertomukseni on espanjalaisesta versiosta: Ebola-viruksen ovat keksineet amerikkalaiset.

  RT:n ”pikkuveli” on valtion tietotoimisto Rossija Segodnja, joka yhdistää uudistetun tietotoimiston RIA Novostin ja radioaseman Voice of Russian. Toimistoa johtaa Venäjän pääpropagandistiksi kutsuttu Dmitri Kiselev. Hänen uusin tuotteensa on tietotoimisto ja radio Sputnik News. Se lähettää ohjelmaa 30 kielellä 34 maahan. Riika yhdessä muiden Baltian maiden pääkaupunkien ja Kiovan kanssa mainitaan ensimmäisinä paikkoina, joissa avataan toimiston toimipisteet, mutta tiedot avaamisajankohdasta ovat ristiriitaisia.

  Molempien mediatalojen budjetti tälle vuodelle on 19,6 miljardia ruplaa (286 miljoonaa euroa), mutta siihen vaikuttavat ruplan kurssin nopeat vaihtelut. Venäjän journalistit kertovat, että RT on tarjonnut muihin medioihin nähden suuria palkkoja aloitteleville journalisteille, joita ammatillinen maine huolettaa vähemmän ja jotka alistuvat helpommin toimituksen vääristellyille vaatimuksille.

  Vähemmälle maininnalle jää kolmas RT:n tuote – Berliiniin sijoittunut videotoimisto Ruptlya, joka tarjoaa joka päivä kansainvälisiin medioihin kymmenittäin aineistoja, joista osaa ei voi löytää missään muualla. Esimerkiksi jokakuisesta mielenilmauksesta Brysselissä Odessan tragedian uhrien muistoksi, jossa seisoo tavallisesti europarlamentaarikko Tatjana Ždanoka ja vielä 5-20 henkilöä. Se antaa aiheen väittää, että Euroopan pääkaupungissa ei ole unohdettu tätä Ukrainan tapahtumien traagista episodia.

  Uuden mediakonglomeraatin budjetti ei sisällä eräitä muita lännen yhteiskunnallisen ajattelun muokkaamiseen tarkoitettuja hankkeita: sopimus Venäjä-kuvan ylläpidosta ulkomailla kansainvälisten PR-toimistojen Ketchum (tämän vuoden maaliskuussa se kieltäytyi sopimuksesta) ja GK Plus kanssa, joka edustaa Brysselissä myös Gazpromia, Venäjän hallituksen lehden tuottamia liitteitä Russia Beyond the Headlines johtavissa lännen aikakauslehdissä ym.

  ”RT on Venäjän pyrkimys muuttaa tapaa, jolla länsi tarkastelee asioita. Se pelaa lännessä niin vahvojen avuttomuuden ja pettymyksen tunteiden avulla: yhteisö on pettynyt poliittiseen järjestykseen syyttäen sitä finanssien romahduksesta ja sodista, mikä ei johda mihinkään hyvään,” sanoo filmiä varten haastateltu brittijournalisti ja tietokirjailija Edward Lucas, joka tuntee hyvin Venäjän ja Itä-Euroopan.

   ”Se pelaa myös sen tunteen varaan, että suuret mediat eivät kerro, mitä todella tapahtuu, että tapahtumilla on toinenkin puoli, josta vaietaan. Paradoksi on, että läntiset katsojat janotessaan selvää totuutta tarttuvat puhtaisiin valheisiin. Kylmän sodan aikana meidän onnistui aivan hyvin vastustaa sitä. Ihmiset sanoivat: ”Se on Moskovan radio, se on propagandaa, me emme ota sitä vakavasti.” Mutta nyt nämä tiedot annetaan siististi ja ne näyttävät läntiseltä tiedottamiselta, jossa yksi sanoo X ja toinen Y, ja siksi ihmiset luulevat, että niissä täytyy olla jotakin totta. Mutta totuus on se, että hyvin usein nämä tiedot ovat vain ehkä yksinkertaisesti keksittyjä tai esitetty harhauttavalla tavalla.”

  Yksi parhaita Venäjän television harhautusteknologian tuntijoita on Evgen Fedčenko. Ennen sotaa hän johti erästä Kiovan journalismikoulua. Nähdessään Krimin liittämisen jälkeen, miten paljon verkkoresurssit toimivat Venäjän propagandan hyväksi ja miten vähän sen torjumiseksi, Fedčenko loi kollegoineen stopfake.orgin. Se on verkkosivusto, jonka toimistona on pari huonetta eräässä Kiovan korkeakoulussa ja jonka toimintaa pyörittävät suurelta osin opiskelijat ja lukijat, jotka lähettävät esimerkkejä valheista, joista ovat saaneet kiinni Venäjän medioita. Tällaisia valheita ovat esimerkiksi tapaukset, joissa on käytetty väärennettyjä valokuvia muista konflikteista, esimerkiksi Syyrian, Turkin ja jopa Tiananmenin aukion konflikteista ja tieteisfilmeissä esitetyistä aukioista (”ukrainalainen naissotilas syö kuolleen venäläissotilaan kättä”). Stopfake on paljastanut Venäjän tv-kanavilla matkustelevia ”näyttelijöitä”: esimerkiksi eräs nainen näyttäytyi yhtenä päivänä uutisaiheissa ”banderalaisia” pakenevana Kiovan asukkaana, toisena päivänä Odessan tragediassa kärsineenä uhrina, kolmantena Maidanin-vastaisena mielenosoittajana, ja neljäntenä Luganskin itsenäisyysvaalien komission jäsenenä (juuri tämän naisen, Marina Cipkon, ukrainalaiset onnistuivat pidättämään hieman ennen kirjoituksen julkaisua).

  Fedčenko kertoo, että Venäjän medioilla oli ”Ukrainan rintamalla” kaksi päätehtävää. Sisäpoliittiseen käyttöön tuotettiin myyttejä. Ensimmäinen oli myytti Ukrainasta epäonnistuneena, olemattomana valtiona. Toinen oli myytti talouden romahduksesta, joka johtaa siihen, että kaappauksen tuloksena fasistit ottavat vallan Kiovassa. Kolmantena on odotettavissa oleva venäjänkielisten asukkaiden sorto ja uhka Venäjän Krimillä olevia sotilaskohteita kohtaan. Alussa Venäjän propaganda perustui vain valheisiin, mutta pian se on siirtynyt ylemmälle tasolle: nyt se on valheiden, puolitotuuksien ja totuuden sekoitus, jossa ei enää pysty erottamaan, mikä on mitä.

  Ulkomaalaisille yleisöille tarjotussa informaatiossa puolestaan painotukset olivat toisenlaisia. Päätehtävänä oli näyttää mahdollisimman monta versiota, toinen toistaan epäuskottavampia, jotta katsoja hämmentyisi. ”He tuottavat erilaisia kertomuksia eri yleisöille,”, sanoo Fedčenko, joka oli hiljattain saapunut Riikaan tavanomaiseen ajatustenvaihtoon Venäjän propagandan vastustamista koskien. ”Venäjän nykyinen propaganda on absoluuttisesti epäideologista, ja siksi se on niin tuloksellista eri puolilla maailmaa. Jos jossain maassa ihmiset tuntevat olevansa taloudellisesti epävarmoja, sitä käytetään hyväksi. Jos toisaalla joku taistelee hallitusta vastaan, he kehittelevät tätä kertomusta. Jos jossakin ihmiset eivät pidä puolustusbudjetin kasvattamisesta, he järjestävät mielenosoituksen ja laativat siitä kertomuksen. Sisäisessä kulutuksessa korostukset ovat toiset: imperiumin uudelleensyntymä, nouseminen, sotilaallinen mahti, dominoimme jälleen avaruudessa, meillä on eniten ydinaseita.”

  Paras kuvitus teesille informaatiosodasta, jossa ideologiset vastustajat yhdistyvät yhteen rintamaan Putinin kanssa, on valokuva Krimin kansanäänestyksen ”kansainvälisistä tarkkailijoista”. Entisen kommunistin Ždanokan vieressä, joka Euroopan parlamentissa toimi vasemmistovoimien fraktiossa, seisovat äärioikeistovoimien edustajat Itävallan Vapauspuolueesta, Bulgarian Ataka, Ranskan Kansallinen rintama, Belgian Vlaams Beland, Unkarin Jobbik. Samalla äärivasemmistolaiset Die Linke Saksasta, venäläiset ja kreikkalaiset kommunistit, suomalanen uusstalinisti ja entiset Puolan ja Espanjan uusnatsit. Kansainväliset järjestöt, muun muassa Euroopan parlamentti, eivät tunnustaneet kansanäänestystä lailliseksi, mutta Venäjän TV:n silmissä sillä ei ollut pienintäkään merkitystä. Läntiset poliitikot tunnustavat sen nimittäin moitteettomaksi! Ja jos sattuu istumaan Argentiinassa ja katselemaan aihetta, jossa kukaan ei kerro, keitä ovat nämä ihmiset, jotka puhuvat kansan oikeuksista ja itsemääräämisoikeudesta, ei ole yhtään vaikeaa olla samaa mieltä heidän kanssaan.

  ”Heillä on samankaltaisia ajatuksia: Euroopan unionia, länttä vastaan, konservatiivisten arvojen puolesta, jonkin vaihtoehtoisen maailman puolesta, jossa tietyssä osin nyt valtaa pitää Putin,” sanoo puolalainen kirjailija ja journalisti Mihał Kacewicz, joka on tutkinut Krimin kansanäänestyksen puolalaisten ”tarkkailijoiden” toimintaa. ”He sanovat avoimesti, että Putin on heidän sankarinsa. Nuori puolalaisten euroskeptikkojen johtaja Janusz Korwin-Mikke sanoikin niin Krimin kansanäänestyksen ja kaiken Ukrainassa tapahtuneen jälkeen: ”Putinin puolella on totuus.””

  Yksikään ei ole vielä kunnolla tutkinut, mistä Euroopan äärioikeistolaiset ja -vasemmistolaiset liikkeet saavat rahoitusta. Sitä eivät salli useat Euroopan puoluerahoitusta koskevat lait: Latviassa puolueiden vaalikampanjoita ei saa rahoittaa ulkomailta käsin, ne eivät myöskään saa lainata rahaa pankista, mutta esimerkiksi Ranskassa voivat. Ja niin Marine Le Penin Kansallinen rintama lainasi vaalikampanjaansa yhdeksän miljoonaa euroa First Czech-Russian Bankilta, jota Tshekin turvallisuuspalvelu epäilee yhteyksistä Venäjän salaiseen palveluun tai järjestyneeseen rikollisuuteen, joita nyky-Venäjällä ei aina ole helppo erottaa.

  Tavat, joilla Euroopan poliitikot ja yhteiskunnalliset toimijat päätyvät Venäjän äänitorviksi propagandasodassa, ovat monenlaiset. Niin voi käydä yksinkertaisesti rahasta, kuten entiselle Saksan liittokanslerille Gerhard Schröderille. Ollessaan vielä liittokanslerin virassa hän siirsi Nord Stream -putkiprojektin Venäjän kaasun toimitettavaksi suoraan Saksaan kiertämällä kauttakulkuvaltiot. Heti hävittyään vaaleissa Angela Merkelille hän pääsi Gazpromin kutsusta konsortion johtavaan virkaan.

  Niin voi käydä rahasta ja ideologisesta tuesta henkisen venäläisen maailman rakentamiseksi – kuten Tallinnassa vuonna 2010, kun siellä leimahti uuden Viron historian suurin poliittinen skandaali. Viron turvallisuuspoliisi (KAPO) tiedotti, että venäjänmyönteinen Keskustapuolueen johtaja Edgar Savisaar oli pyytänyt kolme miljoonaa euroa vaalikampanjaa varten Putinin lähipiirin henkilöltä, silloin valtiolle kuuluvan rautatiejätin Venäjän rautatien johtajalta Vladimir Jakuninilta. Pian syntyi suunnitelma, miten rahan maksaminen tehtäisiin lailliseksi. Se perusteltiin ortodoksisen kirkon rakentamisella venäläisten asuttamaan Tallinnan lähiöön.

  Lopulta kirkko rakennettiinkin solmimalla sopimuksia yksityisrahaston kanssa, joka oli yksi monista Jakuninin kontrolloimista rahastoista. Savisaaren kampanjan edistämiseksi kirkko avattiin useita kertoja.

  Ja siellä, missä Kreml ei voi rahoittaa ”suoraan”, voi rahoittaa olemassa olevia, laillisia ei-valtiollisia järjestöjä – voi muodostaa uusia, joille Venäjän rahoitus usein on ainoa tulolähde ja olemassaolon syy. Niiden tarkoitus on muun muassa edustaa Venäjän intressejä myös kansainvälisissä järjestöissä.

   Entinen NATO:n pääsihteeri Anders Fogh Rasmussen oli ensimmäinen länsipoliitikko, joka puhui Venäjän rahoituksesta kansalaisjärjestöille (NVO), joilla vaikutettiin päätöksiin energian suhteen. Esimerkkinä hän mainitsi äänekkäät, hyvin organisoidut protestit, joilla vastustettiin liuskekaasun louhintasuunnitelmia, jotka vähentäisivät Euroopan riippuvuutta vielä yhdestä Venäjän aseesta, Gazpromin vallasta. Hän ei kylläkään voinut esittää konkreettisia todisteita.

  Rasmussenin kanssa tapasimme Kööpenhaminassa, jossa hän on avannut konsultointifirman. Nytkään hän ei ole valmis enempään konkretiaan, vaikka julkisuudessa alkaa ilmestyä tietoja siitä, miten energiaprojekteihin vaikutetaan Romaniassa ja Bulgariassa (”pehmeän vallan säätiön” Russkij Mirin tuella aktivisteille) ja rahoitetaan ympäristönsuojelujärjestöjä USA:ssa. ”Venäjän intresseissä on säilyttää Euroopan riippuvuus Venäjän resursseista ja mihin hintaan hyvänsä torjua vaihtoehtojen syntyminen. Meidän ei pitäisi olla naiiveja: kansalaisjärjestösektori on Venäjän hybridisodan osa. Se on paljon viisaampi sotimiskeino kuin mikään, mitä olemme tähän asti nähneet.”

  Baltiassa kaikki neljä Kremlin pehmeän vallan säätiötä – Rossotrudnitshestvo, Russkij Mir, Maanmiesten tukisäätiö, Gortshakovin säätiö kansan diplomatialle – toimivat jo perustamisestaan asti 2007-2011. Tosin Latvian virastot eivät anna lupaa pääsäätiön, Rossotrudnitshestvon virallisen edustuston avaamiseen Riiassa, mutta se toimii Venäjän lähetystön suojissa. ”Me katsomme, että tämän järjestön päämääränä ei ole edistää kulttuurisuhteita ja julkista diplomatiaa sen parhaassa merkityksessä, vaan paremminkin toimia Venäjän politiikan toteuttamiseksi käyttäen hyväkseen sekä paikallista venäläisyhteisöä että kaikenlaisia poliittisen vaikuttamisen instrumentteja,” sanoo ulkoasiainministeri Edgars Rinkēvičs. ”Niin saa aiheen ajatella rahoitusvirtoja, myös kokemuksia muista maista, joissa toimitaan aktiivisesti venäläisyhteisöjen ja ihmisten kanssa, jotka tavalla tai toisella sympatisoivat Venäjän poliittista suuntaa.”

  Säätiöiden keskustoimistot Moskovassa ovat vuoden mittaan kieltäytyneet vastaamasta useaan otteeseen esitettyihin kysymyksiin rahoituksen saajista Venäjän ulkopuolella. Lukemalla tiedonmurusia useista virallisista lähteistä ja haastatteluista voi arvioida, että Venäjän viralliset kulut kansalaisjärjestöjen tuelle ulkomailla ovat noin 100 miljoonaa euroa vuodessa. Latviassa rahan saajia auttaa tunnistamaan laeissa kansalaisjärjestöjen rahoitukselta vaadittu korkea avoimuuden taso. Vuonna 2012 Re:Baltica tutki, että Russkij Mir on myöntänyt neljänä vuonna ainakin 20 latvialaiselle kansalaisjärjestölle yhteissummana noin 170.000 euroa. Tänä vuonna samalla tavalla tutkittiin Maanmiesten tukisäätiö. Latviassa apurahat ovat päätyneet kapean, mutta vaikutusvaltaisen joukon käsiin. Suurin vastaanottaja on Ždanokan perustama ja monia vuosia ylläpitämä Latvian ihmisoikeuksien komitea, jonka kanssapuheenjohtaja on hänen apulaisena Euroopan parlamentissa Aleksandrs Kuzmins. Stipendiaattien luettelossa seuraava on entinen SC:n edustajan, Ei-kansalaisten kongressin aktivistin Elizabete Krivcovan järjestö, jolle on myönnetty rahaa kansainvälisen järjestön kokoukseen osallistumista varten. Kolmas vastaanottaja on Baltian historian ja sosiaalipolitiikan tutkimuskeskus, jota johtaa Venäjän lähetystön nimeämä maanmiesten koordinaattori Viktor Gushtshin. Rahoituksen tarkoitus on julkaista englanninkielinen monografia Latvian epäoikeudenmukaisesta ei-kansalaisten kohtelusta.

  Neljäs on Aleksandr Gaponenkon Euroopan tutkimusinstituutti, joka tuottaa ahkerasti julkaisuja ei-kansalaisten sorrosta ja etnisestä jännityksestä Baltiassa, sekä dokumenttifilmejä. Gaponenkon kanssa, joka on myös Ei-kansalaisten kongressin ja Latvian antinatsikomitean johtoportaassa, keskustelu Venäjän rahoituksesta ja Venäjän ulkopolitiikan levittämisestä muotoutui kaikkein merkillisimmäksi. Aivan ensiksi hän lähetti minut tietoa hankkimaan USA:n lähetystöön, sillä olin muka CIA:n vakooja (riittää, että katsoo yritysrekisteriin, jossa Re:Baltica -järjestön vuoden 2013 katsauksessa näkyy apurahan summa hiukan yli 25.000 latia). Sen jälkeen Gaponenko ilmoittaa, että harjoituksiin Riikaan saapuneet USA:n tankit ovat täällä rakentaakseen keskitysleirejä ja tuhotakseen paikallisia venäläisiä. Kun pyydän edes yhtä todistetta, Gaponenko tiedottaa, että se on hänen näkökantansa ja hän ”vastustaa miehitystä”.

  Viides on Euroopan demokratian kehityskeskus, joka on saanut rahoitusta ”suuriin informatiivisesti analyyttisiin projekteihin”. Yksi sen perustajista ja virkamiehistä on Valeri Engels – Venäjän kansalainen, koulutukseltaan historiantutkija, joka hoitaa kiinteistökaupasta vapaana aikana kansainvälisen liikkeen Maailma ilman natsismia (Pasaule bez nacisma, PBN) varapuheenjohtajan toimia.

  Suurin osa mainituista järjestöistä on PBN:n perustajia tai jäseniä, joita olen viime vuoden aikana tavannut sekä Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön ihmisoikeuksien konferenssissa Varsovassa valittamassa venäläisten koulujen reformista, ei-kansalaisten huonosta materiaalisesta tilanteesta ja venäläisen kulttuurin vihasta tai puhumassa fasismin uudelleensyntymisestä Ukrainassa, että useissa tapahtumissa Kiovassa.

  Pitkän aikaa minusta näytti, että 90% Venäjän rahoittamista informaatiosodan osallistujien toimista ovat mieletöntä rahan haaskausta: tuetaan marginaalisia poliitikkoja, joilla ei ole vaikutusvaltaa, luodaan kansalaisjärjestöjä (NVO) kasvatusalustoiksi ”maanmiespolitiikan” toteuttajille, jotka varmaankin yksinkertaisesti pihistävät osan rahasta, tehdään kirjoja ja filmejä, jotka ovat niin silminnähden primitiivisiä, ettei yksikään normaali ihminen usko niitä.

  Mutta minun vakuuttuneisuuteni muutti kolme tapausta.

  Aivan ensiksi se oli keskustelu tutun Donbassin journalistin Oleksi Mazuran kanssa, joka työskenteli monia vuosia Donetskissa. Kun sota alkoi, separatistit julistivat hänet petturiksi ja etsintäkuuluttivat hänet, siksi hän työskentelee nyt Kiovassa. Hän kertoi myös, miten Venäjän ”pehmeä valta” toimi Ukrainassa ennen sodan alkamista. ”Ennen sotaa oli sekä Russki Mirin toimintaa että opettajia vietiin Moskovaan opettelemaan venäjää, julkaistiin merkillisiä kirjasia. Me paikallisena televisiona kuvasimme vuosikausia venäjänmyönteisiä marginaalisia ja kansalaisjärjestöjen mielenosoituksia,” hän kertoi. ”Nyt meidän entiset sankarimme ovat kaikki ministereitä niin kutsutuissa Donetskin ja Luganskin kansantasavalloissa.”

  Kollegat Georgiasta, jotka olivat kuvanneet Krimin ”kansanäänestystä”, kertoivat, että nousua Ukrainan valtaa vastaan ohjailtiin aluksi Moskovan talosta Krimillä. Mahdollisesti myös aseita jaettiin suoraan sieltä. Myöhemmin löysin Youtubesta videon, jossa oli panssaroituja ajoneuvoja, jotka lähtivät Moskovan talon pihalta Sevastopolista. USA:n Ulkoministeriöltä Wikileaksin varastamista sähkeistä voi lukea, mitä vuonna 2006 kirjoitettiin Venäjän tuesta separatisteille Krimillä: ”Melkein kaikki meidän keskustelukumppanimme tunnustavat, että venäjänmyönteiset voimat Krimillä, jotka toimivat Moskovan ohjeiden mukaan ja sen rahalla, ovat oranssin vallankumouksen jälkeen systemaattisesti pyrkineet suurentelemaan yhteiskuntajännitystä, sytyttäen kyynisesti etnistä venäläisten sovinismia Krimin tataareja ja etnisiä ukrainalaisia vastaan, manipuloiden venäjän kielen statuksella, NATO:n ja tataarien uhkalla ”slaaveja kohtaan”. Se on tahallinen yritys destabilisoida Krimiä, heikentää Ukrainaa, torjua sen suuntautuminen lännen organisaatioihin, sellaisiin kuin EU ja NATO. Vaikka venäjänmyönteisten aktivistien määrä Krimillä on suhteellisen pieni, fokus on yhteiskunnallisen ajattelun manipuloinnissa ja informaatiotilan kontrollissa, mikä toistaisesti sujuu varsin menestyksekkäästi.”

  Näkökantani muutti myös Debaltshevissa sotivan Venäjän varsinaisen armeijan sotilaan haastattelu Novaja Gazeta -lehdessä. Hän oli burjaatti, buddhalainen, nuori. Niin naiivi, ettei salannut journalisteilta virkamerkkiään, ei armeijaosaston numeroa, marssireittiä tai toimintaa. Valokuvasta katsoi täysin sideharsoon kiedottu pää ja kädet. Suupielestä, joka yritti hymyillä, virtasi veri. Poika oli pahasti palanut tankissa. Journalisti kysyi häneltä, millaista on ampua toista ihmistä. Ja poika kertoi – kyllä, vaikeaa, hyvin ymmärrät, että vastassa on elävä olento, sellainen kuin sinä. Mutta sitten ajattelen sitä, mitä oli nähnyt Venäjän TV:ssä ukrainalaisten raakuuksista siviilejä kohtaan, ammun. Mutta ratkaisevaa asenteeni muutoksessa oli Venäjän panssarivoimien pääesikunnan päällikön Valeri Gerasimovin puhe Sotilastieteiden akatemiassa Moskovassa vuoden 2013 tammikuussa, mitä myöhemmin alettiin kutsua Gerasimovin doktriiniksi. Sen olemus on, että tietyissä olosuhteissa epäsotilaalliset metodit – poliittiset, taloudelliset, humanitaariset, informatiiviset ja muut keinot – ovat strategisen päämäärän saavuttamiseksi tehokkaampia kuin armeija. Metodeista hän mainitsee koalitioiden ja liittoutumien solmimisen, poliittisen ja diplomaattisen painostuksen käytön, taloudelliset pakotteet, diplomaattisten suhteiden katkaisemisen, poliittisen opposition muodostamisen ja sen aktivistien tuen, poliittisen ja sotilaallisen eliitin vaihdon. Se yhdistetään protestipotentiaaliin vastaavilla alueilla, joita tuetaan erikoisoperaatioilla, vastustajan asemien heikentämiseksi sekä ennen sotaa että keskusteluissa. Vuotta myöhemmin näimme tämän metodin toiminnassa Krimillä, ja hybridisodasta tuli osa arkista puhettamme.

  Vaikeinta tässä tilanteessa on vastata, mikä on Putinin hybridisodan päämäärä, nimittäin, miksi Kreml tarvitsee tätä kaikkea, ja samalla: miten taistella sitä vastaan? On kymmenittäin versioita – vaihtoehtoinen Neuvostoliitto Euraasian yhteisönä, EU:n valtioiden destabilisaatio keinona, joka saisi lännen aloittamaan keskustelut vain Venäjää kiinnostavista kysymyksistä ja sen ehtoja seuraten paluu reaalipolitiikkaan vaikutusalueineen, Putinin hulluus – mutta kaikkia näitä versioita ohjaa aikaisempi kokemus, eikä tieto siitä, miten Putin ja hänen hyvin kapea neuvonantajien piirinsä ajattelevat. Emme tiedä, kuka muotoilee informaatiosodan rivijäsenten taistelusuunnitelmat, miten niitä johdetaan ja miksi.

  Viimeisen kerran tapasin ”antifasisteja” 16. maaliskuuta Vapauden muistomerkin luona, jossa he esittivät valkoisissa vaatteissa ”natsidesinfektoreita” ja harjasivat asfalttia muistomerkin edessä. Päästäkseen satojen poliisien aitaamalle alueelle muistomerkin luo lehdistö pannaan jo useana vuonna pitämään oranssina loistavia liivejä. Kun ”antifasistit” lähestyivät muistomerkkiä, tv-kamerat ja valokuvaajat ovat kuin oranssi seinä, jonka takaa tulee pieni kourallinen valkoisia hahmoja. Ennen tätä tapahtumaa Latvian turvallisuuspoliisi teki jotakin epätavallista: se tiedotti, että Maanmiesten tukisäätiö on myöntänyt 25.000 euroa Brysselissä rekisteröidylle kansalaisjärjestölle, joka on solminut sopimuksen Latvian järjestön kanssa pseudo-tieteellisen konferenssin järjestämiseen ja katutapahtumiin Riiassa (vastaavan kansalaisjärjestön edustaja Ždanoka kieltää, että olisi vastaanottanut rahaa, – on vain pyytänyt Maanmiessäätiöltä, mutta saanut kielteisen vastauksen. Mutta edellisessä Re:Baltica -tutkimuksessa selvitimme, että hänen järjestönsä ovat saaneet Russki Miriltä noin 30.000 euroa venäjän kielen saattamiseksi EU:n viralliseksi kieleksi).

  ”Antifasistien” tapahtumissa huomasin henkilön, joka on ollut aina paikalla jokaisessa maaliskuun 16:ta valmistelevassa konferenssissa – Simon Wiesenthalin keskuksen johtajan Ephraim Zurofin. Kulkueen katsojien joukkoon sotkeutuneena poliisien aitausten takana Zurof yhdessä ystävänsä historioitsija Dovid Kacin kanssa seisoi Vapauden muistomerkin puistokäytävän puiden alla. Hän oli Maailma ilman natsismia -järjestön perustajia ja presidiumin jäseniä, nyt hän oli kuulemma eronnut tästä järjestöstä. Venäjän rahoitus osalle järjestön jäseniä ei ollut esittänyt osaa hänen arvioissaan, sillä hän ei ollut siitä kuulemma tiennyt eikä itse saanut mitään. Ei ollut samaa mieltä siitä, miten parhaiten olisi taisteltava natsismia vastan: Zurof oli katsonut, että pääpaino olisi pantava kasvatukselle ja holokaustista muistuttamiselle, he puolestaan ”lähestyivät sitä epäkorrektisti ja menettivät paljon rahaa epäproduktiivisissa toimissa”.

  ”Nyt politiikka sotkeutuu yhteen historian kanssa: jos olen Waffen-SS:ää vastaan, se ei tarkoita, että olen Putinin, Venäjän tai Venäjän Latviaan hyökkäämisen puolesta. Mikään ei voi olla kauempana totuudesta,” hän sanoo. Zurofille on tärkeää saapua Riikaan ”ja protestoida vaieten”, sillä hän ei tunnusta legionaareja vapaan Latvian puolesta taistelleiksi ja pitää sellaista tulkintaa yrityksenä uudelleenkirjoittaa historiaa. ”Meidän näkökannaltamme venäläiset ovat oikeassa, kun he ilmaisevat tiettyjä arvioita fasismin uudelleensyntymisestä. Mutta Venäjällä ei ole puhtaat kädet – se ei ole pyytänyt anteeksi kommunismia, ei ole maksanut korvauksia sen uhreille. Se ei tunnusta eikä muista holokaustin uhreja. Siksi heidän kaikkein vähiten pitäisi valittaa.”

  Pian keskustelumme jälkeen meidän luoksemme saapuu ”antifasisti” Josifs Korens. Zurofin ystävä Kac haluaa kuvata Korensin desinfektorin puvussa, kunnes Zurof itse nauraen kääntyy sivuun: ”Kuule, sinulla on omat tehtäväsi elämässä, ja minulla on omani, eikö?” ”Onko täällä jokin ulkomainen media?” Kac kysyy Korensilta. Vahvistavan vastauksen jälkeen hän huudahtaa: ”Hyvä!”

  Illalla katson velvollisuudentunnosta Venäjän tv-uutiskanavia. Viikkoja kestäneen kadoksissaolon jälkeen Putin on löytynyt. Tätä taustaa vastaan tietoja ”jokavuotisesta natsistien marssista Riian keskustassa” on epätavallisen vähän. Tai muiden syiden takia. Kukapa sumussa voi sen selvästi sanoa.

Sanita Jembergan latviankielinen artikkeli Miglā – propaganda bez ideoloģijas Putina informacijas karā on julkaistu Rigas laiks -lehdessä toukokuussa 2015. Suomennos on julkaistu Rozentāls-seuran Kulttuurikirjassa 2016.

Jemberga on palkittu toimittaja, joka työskentelee tutkivaan journalismiin keskittyneessä Re:Baltica-järjestössä. Vuonna 2011 perustettu ja Riiassa päämajaansa pitävä Re:Baltica kiinnittää tutkimuksissaan huomiota erityisesti yhteiskunnallisesti merkittäviin ongelmiin, korruptioon, rikoksiin, ihmisoikeuksiin, terveys- ja finanssipolitiikkaan Latviassa ja koko Baltian alueella. Järjestön verkkosivu on osoitteesa www.rebaltica.lv.

Sanita Jembergan käsikirjoittama ja Juris Pakalņinšin ohjaama The Master Plan sai ensi-iltansa Riiassa 3. maaliskuuta 2016. Dokumenttielokuvan ovat tujottaneet Re:Baltica, AllFilm (Viro) ja Monoklis (Liettua.). Sitä on esitetty elokuvateattereissa ja televisiossa Latviassa, Liettuassa ja Virossa. Elokuva näyttää, miten Venäjän infosota toimii ja minkälaisia sen tavoitteet ovat, ja selvittää, mitä kansainväliset toimijat kuten EU ja NATO tekevät infosodan torjumiseksi.

 

                     

”Kiusankappale, köntys, maanvaiva, tollo, soppakoura.” Vizma Belševica: Bille

Vizma Belševica: Bille
Suom. Mirja Hovila
Paperiporo, 2019

Vizma Belševican (1931–2005) Bille on pienen tytön uhmakas trauma-albumi 1930-luvulta. Karua lapsuutta kaunistelemattomasti kuvaava omaelämäkerrallinen trilogia on noussut klassikon asemaan Latviassa.

Kiusankappale, köntys, maanvaiva, tollo, soppakoura. Sillä tavalla äiti ja mummi ovat kutsuneet pian koulun aloittavaa Billeä niin kauan kuin tyttö muistaa. ”Aina sinua saa hävetä!” -tokaisua seuraa usein läimäytys. Billeäkin hävettävät monet asiat – hänhän on niin ruma, kömpelö ja köyhä. Isääkin pitää hävetä, sillä koskaan ei tiedä, millaisessa kunnossa hän saapuu kotiin. Toisaalta alkoholisti-isä on niitä harvoja aikuisia, jotka asettuvat ajoittain Billen tueksi enimmäkseen tunnekylmiä aikuisia vastaan.

Nykykielellä ilmaistuna Bille elää jatkuvassa hellyysvajeessa ja stressissä – teet niin tai näin, aina väärin päin. ”On yksi sanonta, juuri tuosta meidän likasta: tyhmä sinä olet, vaikket nätti olekaan” (s. 244), Billen äiti sanoo lapsensa kuullen. Traumaattista menneisyyttä ja mielenterveysongelmia enteilevää tulevaisuutta viestii työläistaustaisen Billen elämä Riiassa. Eivätkä sukulaisvierailut maallekaan ole varsinaisia huviretkiä.

Bille koostuu 26 itsenäisestä tarinasta, jotka on kerrottu samannimisen lapsen näkökulmasta. Bille-tyttö ihmettelee aikuisten ilkeyttä ja epäloogista käyttäytymistä, hämmentyy, nolostuu, loukkaantuu. Hän myös suuttuu epäoikeudenmukaisuudesta – onneksi, sillä kapinassa ja uhmassa on selviytymisen siemen! Bille ei ole toki ainoa lapsi, joka joutuu tuntemaan nahoissaan aikuisten ylivallan. Billen hyvän ystävän Ausman ja hänen siskonsa säännöllisiin selkäsaunoihin riittää syyksi heidän isänsä huono tuuli.

1930-luvun Riiassa, kuten ei tuolloin muuallakaan Euroopassa ollut tapana analysoida lapsiin kohdistuvaa henkistä ja fyysistä väkivaltaa, saatikka puuttua siihen. Billen perhe kuulee, miten yläkerran Ausmaa ja hänen siskoaan kuritetaan, mutta väliin ei mennä. Sydäntä vihlaisee erityisesti Billen luokkatoveri Ērika, joka on kuin lapsirobotti. Voi vain arvailla, millaista laiminlyöntiä ja yksinäisyyttä ekaluokkalainen ”apaattinen ja tyhjäsilmäinen Ērika” on jo joutunut kokemaan.

Kaikesta kurjuudesta ja masentavuudesta huolimatta teos ei ole masentava, vaikka samoja lannistavia lauseita toistetaan turhankin tiuhaan. Belševica kirjoittaa elämänmakuisesti väärinymmärretystä tytöstä, jolla äly leikkaa ja mielikuvitus laukkaa. Tarinoissa on myös paljon tragikomiikkaa. Ja onhan Billen elämässä valoisiakin hetkiä. Joskushan aikuiset ovat myös armeliaalla tuulella, heittävät lantin, ompelevat nukelle hameen, antavat herkkuja tai kehuvat lukutaitoa. Bille lähetetään usein ”tätikullan” luokse maalle. Tätikultakin antaa välillä vitsaa, mutta Bille saa silti melko vapaasti seikkailla serkkutytön kanssa – kunhan lehmät tulee paimennettua. Myöhemmin Bille löytää pakopaikan ja – kuten Belševican myöhempi elämä todistaa – myös paremman tulevaisuuden kirjoista.

Aikuisten sanomisia kuvatessaan Bille-tyttö tulee välittäneeksi tietoa myös yhteiskunnallisista ja sosiaalisista oloissa. Nuori Latvian valtio näyttäytyy kovin kahtiajakaantuneelta luokkayhteiskunnalta, jossa rikkaat ylenkatsovat köyhiä ja köyhät kantavat rikkaille kaunaa. Tarinassa Itsenäisyysjuhla Bille ja mummi jäävät kuuntelemaan kadulle presidentti Kārlīts Ulmanīsin puhetta kansalle. Kun yksi nainen erehtyy huutamaan presidentille eläköötä, mummu kivahtaa: ”Senkin ämmä! Mitä Jumala on sinulle antanut, mitä Ulmanis? Omin avuin täällä on elettävä!” (s. 168). Sanomalehdistökään ei ole puolueeton; kirjoitetaan rikkaiden saavutuksista ja köyhien rikoksista.

Belševica kuvaa osuvasti sitäkin, miten katkeruus ja epätasa-arvoisuus vallitsevat omankin perheen sisällä; parempiosaiset nöyryyttävät köyhempiä perheenjäseniään ikään ja sukupuoleen katsomatta. Lapset jäävät toiseksi, kun aikuiset järjestävät draamaa sukulaisvierailuilla nokitellen, riidellen ja jopa nyrkein tapellen. Ystävyyssuhteitakin rasittavat kateus tai näyttämisenhalu.

Vizma Belševica on Latvian kansainvälisestikin tunnetuimpia kirjailijoita, jonka teoksia on käännetty noin 40 kielelle. Häntä on pidetty myös varteenotettavana ehdokkaana Nobelin kirjallisuuspalkinnosta puhuttaessa. Vaatimattomista oloista ponnistanut Belševica debytoi runoilijana vuonna 1955. Neljännen runokokoelman jälkeen neuvostovalta määräsi hänet muutamaksi vuodeksi julkaisukieltoon 1970-luvun alussa. Bille-trilogian enimmäinen osa julkaistiin ensin emigranttien toimesta Yhdysvalloissa vuonna 1992 ja kolme vuotta myöhemmin Latviassa. Mirja Hovilan suomennos välittää notkeasti ja vivahteikkaasti myös puhe- ja murrekieltä.

Belševican Billellä ja hänen virolaiskollegansa Leelo Tungalin Toveri lapsella (suom. Anja Salokannel) on paljon yhtymäkohtia. Molempien pohjalta on tehty myös elokuva, joka on lisännyt entisestään kiinnostusta omaelämäkerrallisia neuvostoajasta kertovia kirjoja kohtaan. Paperiporo-kustantamo on julkaissut aikaisemmin Inguna Ula Cepīten romaanin Ulsiks, Neuvosto-Latvian lapsi (2017, suom. Mirja Hovila). Mainittakoon vielä Nora Iksenan ”Mātes piens” (Äidinmaito), joka on yksi vaikuttavimmista romaaneista äiti-tytär-suhteesta ja neuvostoajan vaatimista uhrauksista. Toivottavasti sekin saadaan suomeksi. Pieni ihminen suuressa neuvostotodellisuudessa on aihe, jota ei ole ammennettu tyhjiin niin kauan kuin löytyy loistavia kirjailijoita, jotka kirjoittavat siitä.

Heidi Iivari

Kirjoittaja on Tartossa asuva suomentaja, kirjallisuuskouluttaja ja lavarunoilija, joka viihtyy paremmin Riiassa kuin Tallinnassa.

Bille on saatavana myös Rozentals-seuran nettikaupassa.

Firma maksaa eli huomioita latvian kielestä

Latvian kielen ja kulttuurin kesäkoulu — voiko ihminen kuvitella parempaa tapaa nauttia heinäkuun helteistä? No en minä ainakaan, joten opiskelin pari viikkoa intensiivisesti latviaa Riiassa ja haluan jakaa tekemäni huomiot kanssanne.

Huominen on huomenna: turhaa optimismiako?

Vierasta kieltä on luontevaa lähestyä oman äidinkielen kautta ja havainnoida kielten eroja. Eräs latvialainen kääntäjäystäväni on kiteyttänyt huomionsa suomen kielestä englanniksi muotoon ”no sex, no future”. Eli ei kieliopillista sukua eikä tulevaa aikamuotoa. Sukupuolten erottelu ei useiden indo-eurooppalaisten opiskelun jälkeen tunnu enää yhtä erikoiselta kuin 9-vuotiaana ensimmäisellä englannintunnilla. Es esmu gudra un arī viņš ir gudrs, eli minä olen viisas ja salaperäinen, miespuolinen hän on myös viisas, eli tämähän alkaa hyvin.

Sen sijaan latvian futuuri eli nākotne tuntuu haastavalta. Siis miten voi muka olla niin varma, että tulevaisuus tulee? Tuntuu jotenkin hämmentävän itsevarmalta sanoa vaikkapa es braukšu uz Rīgu eli matkustan, tulevaisuudessa, Riikaan. Entä jos maailmanloppu tulee ennen kuin ehdin Riikaan asti? Joudunko Tuonelassa tilille täyttämättömistä lupauksistani?

Latvian historiassa on ollut, aivan lähimenneisyydessäkin, vaiheita, jolloin tulevaisuus on näyttänyt varsin synkältä. Aina se on kuitenkin tullut. Ehkä minunkin on uskottava, että ehdin Riikaan ennen maailmanloppua, kenties jopa useampaan otteeseen. 

Latvialainen deminutiivi eli pikku demskuliini

2 x lācītis eli kaksi nallukkaa Riiassa

Latvialaisilla on intensiivinen suhde deminutiiviin eli hellittelymuotoon. Tyypeillä on oikeasti säännöt, joiden mukaan deminutiivi muodostetaan! Suns on koira, joten sen deminutiivi on sunītis, siis vaikkapa koiruli, koiruus tai doggo. Oma nimeni Jenni taipuu muotoon Jennīte. Se tuo mieleeni joko tyttöjen illan loppupuolen (”Sä oot tosi ihana, Jennīte!” ”No ite oot vielä ihanampi! Ota lisää skumppaa!”) tai tädin Bauskasta eli Pihtiputaan mummon latvialaisen kollegan, joka kehottaa laittamaan villahousut jalkaan kylille lähtiessäni.

Deminutiivi ei ollut kurssin päättökokeessa omaa vahvinta osaamisaluettani, sen sijaan pärjäsin hyvin numeroiden taivuttelussa, joten olen päättänyt keskittyä latviaksi haastellessani asiallisiin puheenaiheisiin. Erityisen taitava olen keskustelemaan hinnoista sekä siitä, mihin kellonaikaan jotain tapahtuu. Molemmat ovat ammatissani tärkeitä asioita, joten tähän kannatti selvästi panostaa.

Deminutiivin käyttö ei kuitenkaan rajoitu hempeilyyn, vaan sitä voi käyttää myös pilkallisesti tai jopa täysin asiallisesti. Sen käyttö on niin vivahteikasta, että graniittimöhkäleen herkkyydellä varustettu suomalainen ei ainakaan ilman perustavanlaatuista harjoittelua kykene sitä ymmärtämään.

Elämän kauneus ja paijaus

Kukkaloistoa Riian ulkoilmamuseossa

Havaintojeni mukaan latvialainen kansanluonne on varsin kykeneväinen huomaamaan hyviä asioita ympärillämme.  Sekä futuurin olemassaolo että deminutiivin intohimoinen käyttö sopivat kansalle, joka rakastaa kukkia, piirileikkejä ja kansanlaulujaan, jotka usein – tämä on ihan käsittämätöntä – kulkevat duurissa ja käsittelevät samoja aiheita kuin nykyajan popahtavat räppärit kaikkialla maailmassa eli ”kaikki neidot haluu mua ja mun hevonenkin on nopein ja paras”.

Hevosista tulee mieleen laukkaaminen, ja laukkaamisesta sana lauks eli pelto. Kun joku on maalla, hän on laukos eli sananmukaisesti pelloissa. Kaunis ajatus sinänsä, ja varsinkin juhannusyönä varmasti ihan todenmukainenkin. Itse jäin miettimään laukkaamista: mistähän tuokin sana on tullut ja onko sillä jotain yhteyttä sanaan lauks? Päivystävät kielentutkijat vastatkoon kommenteissa.

Ihan tutkitustikin yhteisiä sanoja löytyy runsaasti liivin kielen perintönä latvialle sekä tietysti myös uudemman kulttuurivaihdon tuloksena. Uskomattomimpia sanalöytöjä on paijāt  eli paijata. On jotakuinkin helposti ymmärrettävissä, miksi maksāt, siis maksaa,  on säilynyt molemmissa kielissä samanlaisena. ”Firma maksaa” on tietääkseni ainoa lause, joka lausutaan täysin samalla tavoin sekä suomen että latvian kielissä, ja hyvä lause onkin! Mutta paijaaminen? Miksi juuri se sana on säilynyt samanlaisena tuhansia vuosia? Ehkäpä syynä on se, että maailmaa pyörittää paitsi raha, myös hellyys ja hempeys paijauksineen.

Jenni Kallionsivu

Latvian kurssit alkavat pian Helsingissä. Lue lisää: http://www.rozentals-seura.fi/kielikurssit/

Lue myös: Kieli kassissa eli Somu soma: latviaa suomalaisille
Latvian opiskelu onnistuu vaikka kotisohvalla!