Sanita Jemberga
Baltian tutkivan journalismin keskus Re:Baltica
kääntänyt Marja Leinonen
Tutkiessani informaatiolähteitä ja -kanavia tekeillä olevaa Venäjän propagandaa käsittelevää elokuvaa varten törmäsin internetin avaruudessa sivustoon ”Informācijas aģentūra” (info-agentura.wordpress.com). Se oli latviankielinen ja lupasi tietoja, analyyttisia kirjoituksia ja käännöksiä. Toimiston osoitetta ja sen työntekijöiden nimiä ei löytynyt mistään. Sivuston sisällön muodostivat kirjoitukset (paljon ja pitkiä), jotka olivat enimmäkseen venäjästä käännettyjä, sillä ylläpitäjien sanojen mukaan venäläisten analyytikkojen kirjoitukset olivat laadukkaampia. Ensimmäiset kirjoitukset olivat ilmaantuneet vuoden 2011 marraskuussa, mutta laskuri osoitti sivuilla käydyn 430 kertaa.
Toimituksen ”filosofis-poliittisissa näkemyksissä”, jotka on määritelty 30 teesissä, tavanomaista yhteiskunnallista konservatiivista koktailia (perhe yhteiskunnan perusyksikkönä, antiglobalismi, sotaisa antiamerikkalaisuus, homot hallitsevat maailmaa jne.) seurasivat myös sellaiset kohdat kuin ”taistelu venäläis- ja neuvostovastaisuutta vastaan, jotka ovat latvialaisen degradaation pääsyy”, ”realistisen positiivinen näkemys neuvosto-Latviasta”, ja ”uusstalinismia sekä Stalinia ja Stalinin aikoja koskevien valheiden hälventäminen”.
Ryhdyin lukemaan uusinta. Sain tietää, että BRICS-maat (Brasilia, Venäjä, Intia, Kiina ja Etelä-Afrikka) ovat muodostaneet pankin, joka ”voi teoreettisesti uhata USA:n maailmanhegemoniaa”. Venäjällä on palanut ostoskeskus, ja viranomaiset, toisin kuin Latvian viranomaiset Zolitūden tapauksessa, ovat toimineet erinomaisesti. Se nähtävästi osoittaa, miksi ”kaikenlaiset roistot” vihaavat Venäjää, sillä siellä asiat sujuvat nopeasti ja oikein.
Mutta eniten pisti silmiin kirjoitus, jonka oli laatinut eräs Donbassin ukrainalainen, jolla oli ”kolme korkeimman asteen tutkintoa”; se oli käännetty ja uudelleenjulkaistu ”Novorossijan informaatioagentuurin” portaalista novorus.info. Kirjoituksen tekijä suree sitä, että häpeää olla ukrainalainen, sillä Ukraina on valtio, joka ei pysty puolustamaan itseään, joka on pettänyt Krimin ukrainalaiset, jolla ei ole urheilusaavutuksia maailman tasolla, jonka lääketiede osaa hoitaa vain ripulia, närästystä, lättäjalkoja ja vielä joitakin sairauksia ja jonka ”hymni on kauhea”. Ukraina on kuulemma ”kiinalaisten tavaroiden markkinalisuke, EU:n resurssien (maatalouden) lisuke, USA:n politiikan lisuke, Venäjän alueellinen lisuke ja ylipäänsä se on ”pseudopikkuvaltio” ilman menneisyyttä ja tulevaisuudennäkymiä.
Minua kiinnosti kovasti tietää, kuka sivustoa ylläpitää. Varsin pian päädyin henkilöön nimeltä Ivars Prūsis. Hän oli 30-40-vuotias mies, joka oli valmistunut Latvian yliopistosta kauppatieteiden kandidaatiksi ja oli työskennellyt 16 vuotta Lattelecom-yhtiössä.
Verkko oli täynnä viittauksia. Youtubesta löysin videon, jossa hän selostaa Latvian ekonomistien yhdistyksen vuosittaisessa konferenssissa taloustieteen tohtoreille ja muille asiasta kiinnostuneille näkemyksiään sosialismista ainoana ihmiskunnan pelastuksena kapitalismin vastakohtana, joka perustuu ”ihmisvihamielisyyteen”. Prūsisin intressien erityistä suuntaa todisti myös hänen kääntämiensä kirjojen luettelo: Sun Tzun Sodankäynnin taito ja kukistetun Libyan diktaattorin Muammar Gaddafin Vihreä kirja.
Prūsis osoittautui tuotteliaaksi kirjoittajaksi, joka julkaisee kirjoituksiaan kaikkialla, missä niitä vain otetaan vastaan: pietiek.com –sivulla, Neatkarīga-lehdessä, Ventspilsin aluelehdessä, mutta eniten IMHO-club-sivustolla. Viimeksi mainittu on Jurijs Aleksejevsin, entisen Bizness & Baltijan toimittajan ja Riian kaupunginhallituksen jäsenen sivusto, jossa voi saman tien tutustua Latvian venäläisten radikaaleimpiin ajatuksiin. ”Miksi minun yhtäkkiä pitäisi lähteä vuodattamaan vertani tämän valtion edestä, jos se ei pidä minua edes omanaan? Puolustakoon nyt itse itseään. Jos Latviaan ilmaantuu ”kohteliaita vihreitä ihmisiä”, ostan hyvin paljon popcornia ja seurailen tapahtumia ikkunasta. Ehkä autan näitä ”ihmisiä”, jos pääsemme sopimukseen. Minua on kutsuttu täällä 25 vuotta ”miehittäjäksi” – miksi en voisi antaa oikeutusta tälle arvokkaalle nimitykselle?” Aleksejevs kirjoitti sivustolle Krimin valtauksen jälkeen.
Keskusteluni Ivars Prūsisin kanssa päättyi pääsemättä kunnolla alkuunkaan. Ensiksikin minä edustin hänen mukaansa USA:n ulkoministeriön maksamaa järjestöä (Re:Baltican perustamisavustus vuonna 2011 tuli amerikkalaisilta). Toiseksi Latvian journalistien ”enemmistö on epärehellistä, tendenssimäistä, alhaista, rajoittunutta ja se petkuttaa ihmisiä”, Prūsis selitti vastatessaan sähköpostitse lähettämääni kirjeeseen.
En tiedä, onko Prūsis Kremlin ideologisia palkkalaisia; yhtä hyvin pystyn kuvittelemaan, että hän puhuu ja kirjoittaa pyhästä vakaumuksesta ja puhtaasta sydämestä. En myöskään tiedä, milloin ja miksi hänen näkemyksensä muotoutuivat sellaisiksi, mitä ne ovat. Tässä kirjoituksessa mainitsen hänet vain siksi, että hänen verkkosivustonsa näytti melkein kaiken, mitä olen monivuotisen tutkimustyön tuloksena ymmärtänyt Putinin Venäjän propagandasta tulevaa elokuvaa valmistellessani.
Toisin kuin neuvostoajan propaganda, joka pohjimmiltaan nojasi sosialismin ja kommunismin aatteisiin, Putinin propaganda suuntautuu mitä erilaisimpia, usein jopa täysin vastakkaisten näkemysten kannattajia kohti. Se tarjoaa näkemyksen maailmasta, joka on yhtä hyväksyttävä ja läheinen sekä Kreikan äärivasemmistolaiselle Syrizalle, jonka ulkoministeri oli sähköpostikirjeenvaihdossa Novorossijan ideologin Aleksandr Duginin kanssa, että Ranskan äärioikeistolaiselle Kansalliselle rintamalle, joka lainasi vaalikampanjaansa varten rahaa pankilta, jolla on sidoksia Venäjän turvallisuuspalveluun.
Vastoin laajalle levinneitä mielipiteitä, että ”propaganda on yhtä kuin televisio”, asia on paljon hienojakoisempi. Kyllä, televisio on informaatiosodan ydinase, ja Venäjän tapauksessa sitä hoidetaan ammattimaisesti, vetävästi, mielenkiintoisesti. Tiedotus on kuin Hollywoodin filmissä, samalla hyökkäävän uskottavuuden tasolla. Mutta on myös kymmenittäin muita rinnakkaisia kanavia: kirjoja, elokuvia, sosiaalista mediaa, sponsoroituja pseudo-ei-valtiollisia järjestöjä, poliitikkoja, valeinstituutteja, Moskovan taloja lännen pääkaupungeissa. Ne kaikki ovat Venäjän propagandasodan sotureita, joilla on samanlaiset tehtävät.
Mitä nämä tehtävät ovat? Luoda versioita, jotka ovat toinen toistaan epäuskottavampia (Malaysia Airlinesin lentokone ammuttiin alas vahingossa – hyökkäyksen todellinen kohde oli Putinin kone; se ei ollut MH17:n reitin kone, vaan toinen – se, jota pidettiin kadonneena, täynnä ruumiita, ja sen ampuivat ukrainalaiset hävittäjät ilmassa). Lisätä tiedotusta mahdollisimman erilaisissa muodoissa: jos ukrainalaisista tehdään fasisteja, se on tehtävä kirjoissa, elokuvissa, televisiossa, kansainvälisissä järjestöissä eli kaikkialla yhtä aikaa. Trollata verkossa sekä Venäjällä että ulkomailla, täyttää foorumit hyökkäävillä kommenteilla ja käyttää oikeita avainsanoja, jotta uutinen näkyisi etsijöille myös silloin, kun itse tapahtuma on jo ohi.
Tämän sodan päämäärä on täyttää informaatiotila sumulla, jossa on vaikea suunnistaa. On osoittautunut, että se ei ole lainkaan niin monimutkaista, jos vain osaa käyttää oikein länsimaiden heikkoja kohtia: vakuuttuneisuutta siitä, että jos yksi sanoo A ja toinen B, niin totuus on jossakin keskellä, sekä myös heidän luottamustaan lakiin. Mutta Putinin näkymätön armeija sotii ilman lakeja.
Putinin propagandakoneella ei ole konkreettista syntymäpäivää, eikä sen taustalla mitä todennäköisimmin ole yhtä ”pahaa neroa”, joka olisi suunnitellut sen kaikki osat. Pikemminkin yksi onnistunut toiminto on synnyttänyt seuraavan, saanut innoitusta jo koetuista Neuvostoliiton turvallisuuspalvelun metodeista ja hyödyntänyt taitavasti teknologian kehitystä.
”Georgian sota oli tietysti muulle maailmalle murtumakohta, sillä ensi kertaa Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Venäjä käytti armeijaa sotaan rajojensa ulkopuolella. Mutta en usko, että se oli alku. Alku on se hetki, kun Putin nousi valtaan,” Eerik-Niiles Kross kertoi minulle kuluneena kesänä restauroidussa baltiansaksalaisessa kartanossa noin tunnin ajomatkan päässä Tallinnasta. Vuonna 2007 hän siirtyi Georgiaan auttaakseen sen hallitusta valmistamaan tietä NATO:on liittymistä varten, mutta joutui odottamatta vedetyksi informaatiosotaan ja hänestä tuli presidentti Mihail Saakashvilin neuvonantaja strategisen viestinnän alalla. ”Ensimmäinen vakava Putinin allekirjoittama dokumentti oli Venäjän Federaation uusi puolustuskonsepti, jota voi lukea työsuunnitelmana. Suurin osa siitä, mitä me näemme Ukrainassa, on kirjattu sinne. Venäjästä pitää tulla globaali pelaaja. Venäjä ei tunnusta yksinapaista maailmaa, jossa dominoi USA; se haluaa maailman, jossa on useita vallan keskuksia, joista yksi on juuri Venäjä. Sillä on luonnolliset intressipiirit: entinen Neuvostoliitto, Lähi-Itä, Kaakkois-Aasia. Jollen erehdy, jopa retoriikka imperiumista oli siellä jo, samoin selvät ohjeet siitä, että Venäjä ei hyväksy, että NATO ja muut vihamieliset muodostelmat ohjailevat sen toimintaa intressipiirissään.”
Kross, jonka tehtävää Georgiassa voisi ironisesti kuvailla Saakashvilin saattamiseksi niin moniin ulkomaisiin tv-kanaviin kuin mahdollista ja niin usein kuin mahdollista, voisi olla henkilö jossakin hänen isänsä, virolaisen kirjailija Jaan Krossin kirjoissa. Hän ollut sekä diplomaatti että Viron tiedustelupalvelun johtaja, vuonna 2003 Krossista tuli Irakin uuden väliaikaisen hallituksen neuvonantaja puolus- ja tiedustelukysymyksissä. Vuonna 2013 pari päivää ennen kunnallisvaaleja, joissa Kross kilpaili Tallinnassa moskovanmyönteisen Edgar Savisaaren kanssa, Interpol antoi Venäjän vaatimuksesta hänestä pidätysmääräyksen. Moskova väitti, että Kross oli organisoinut Arctic Sea -laivan kaappauksen Itämerellä (Viro protestoi määräystä). Kross oli komissiossa, joka päätti siirtää Neuvostoliiton voittoa Suuressa isänmaallisessa sodassa symbolisoivan Pronssisoturin Tallinnan keskustasta hautausmaalle. Se aiheutti vuonna 2007 ei vain suurimmat venäjänmyönteiset kahakat Virossa uuden itsenäisyyden aikana, mutta myös massakyberhyökkäyksen valtion toiminnalle tärkeitä resursseja vastaan, mitä Virossa pidettiin Moskovan järjestämänä. Kross on Venäjällä persona non grata.
”Georgia oli osa suunnitelmaa, sen looginen osa. Jos joku olisi paneutunut tarkasti siihen, mitä Venäjän johto tuolloin kirjoitti ja sanoi, jo silloin olisi nähnyt meidän kokemuksestamme olennaisesti eroavan näkymän. Maailmassa, sellaisena kuin sen näkee Kreml, Venäjää tosiaankin piirittävät vihamieliset voimat – dekadentti länsi, homot, natsit, eurooppalaiset, jotka haluavat nöyryyttää Venäjää ja näyttää sille sen oikean paikan. Sen nöyryyttämisen piti loppua. Ja vuonna 2008 NATO:n huippukokous Bukarestissa oli käännekohta, jossa USA:n presidentti ei saanut sitä, mitä halusi, mutta Venäjän presidentti sai,” Kross sanoo. ”Bush halusi suunnitelman siitä, miten Georgia ja Ukraina valmistamisellaan liittymään NATO:on, mutta Putin vakuutti euroopppalaiset siitä, että se ei ollut hyvä ajatus. Mielestäni se rohkaisi Venäjää päättämään, että NATO:n laajenemiselle on aika panna piste. Ja mitä Brysselissä tai Washingtonissa sanotaankin, hän on onnistunut siinä. NATO:n laajentuminen on loppunut.”
Krossin mainitseman ”käännekohdan” jälkeen seurasi viiden päivän sota vuoden 2008 kesällä, kun Georgia menetti sekä toiveensa länteen integroitumisesta että kaksi aluetta, Abhaasian ja Etelä-Ossetian, kun taas Venäjä menetti ei-agressiivisen valtion imagon. Televisiolla oli tosiaan jo silloin valtava merkitys. Tskhinvaliin ilmaantui jo ennen sotavoimia 60 venäläistä journalistia odottamaan, milloin sota alkaa. Mutta harhautusopetaariot onnistuvat vain silloin, jos niistä ei joudu kiinni – muutoin ne ovat valheita. Jos Venäjän YK -lähettiläs kertoo, että Gorissa ei ole Venäjän tankkeja, mutta seuraava filmiruutu CNN:ssä on suora lähetys, jossa kaupunkiin ajavat venäläiset tankit, niin se näyttää naurettavalta,” Kross sanoo. ”Sitä paitsi he toimivat hyvin taitamattomasti sosiaalisessa verkossa. Mutta he ovat oppineet virheistään. Oppineet perusteellisesti. Ne journalistit, jotka lähtevät Ukrainaan, ovat jo sotilaita: yhdellä kertaa videokameran kanssa he tuovat myös rakettilaukaisimen.”
Olin melkein päättänyt olla kirjoittamatta mitään sosiaalisesta mediasta ja trolleista – maksetuista kommentoijista, joiden työnä on viedä jokainen verkkokeskustelu absurdiin asti ja levittää heille tarjottuja viestejä. Sellaisia ovat esimerkiksi: Amerikka on paha, Putin on hyvä, Ukrainassa sotii NATO:n sotilaita, Maidan on fasistinen ja Boris Nemtsovin tappoivat omat. On julkaistu lukematon määrä julkaisuja trollitehtaasta Pietarissa, jossa noin 600 henkeä kirjoittaa 12 tunnin päivä- ja yövuoroissa internetkommentteja saaden siitä 600-700 euroa kuussa. Vaikuttaa järjettömältä tutkia, toimivatko he myös Latviassa, jossa jokainen internetin kommenttiosioissa edes kerran käynyt voi vakuuttua siitä itse. Kysyin Delfi.lv:n päätoimittajalta Ingus Bērziņšiltä. Hän sanoi, että kommenttiosioon menee vain 5-7% kaikista kävijöistä, joten trollien tämänhetkinen kohdeyleisö Latviassa on verrattain pieni. ”Teemat ovat varsin yksinkertaisia ja aina samanlaisia: Latviassa on sotkettu kaikki, teollisuus on kuollut, kaiken kulttuurin on tuonut meille mukava Venäjän kansa ja Neuvostoliitto,” Bērziņš sanoo. Esimerkkinä hän mainitsee kirjoituksen Baltian valtioiden presidenttien suhteista Venäjään. Kirjoitus oli julkaistu klo 6.30, ja ensimmäiset kymmenen kommenttia ilmestyivät heti. ”Olen samaa mieltä, että Ilves ja Gribuskaite ovat Venäjälle uhka ja Vihollisia,” kirjoittaa ensimmäisessä kommentissa ”eräs” (alkuperäinen kirjoitusasu säilytetty). Seuraava: ”Näyttää siltä, että Grybauskaitėn suhde Venäjään on jo patologinen.” Sitä seuraa ”mitä”: ”Grybauskaitė ja Ilves tukevat vihreitä, siksi ovat nollia”. ”Miljoona kertaa parempi on olla kommunisti kuin p..ederasti.” Aktiivisesti kommentoivat sellaiset henkilöllisyydet kuin Andrey Andreyeff, Alex Fortune ja muut niiden kaltaiset, ”Grybauskaitė on tsekisti”, ”Sorosiidit” ja muuta tavanomaista repertuaaria tulee tulvimalla.
Mutta päivänä, jolloin tämä teksti oli alun perin tarkoitus julkaista, Radio Vapaan Euroopan Venäjän-toimituksen sivulle ilmestyi kirjoitus, jossa trollitehtaassa kaksi kuukautta työskennellyt bloggaaja paljastaa tämän teollisuuden toimintatavat. Kuten jokaisessa suuressa yrityksessä myös trollitehtaassa on paljon osastoja. Yksi vastaa Livejournalista, toinen ulkomaisten medioiden sivuista, toinen Facebookista, neljäs tuottaa videoita, viides karikatyyreja ja kuvia ja niin edelleen. Jos työ viivästyy minuutin, palkasta lähtee 500 ruplaa. Poika on työskennellyt ”sisäisillä markkinoilla” – julkaissut aakkosjärjestyksessä kommentteja Venäjän itsehallintofoorumeissa. Hänen osastollaan oli 20 henkeä, jotka jakaantuivat joka päivä kolmen hengen joukkueisiin. Foorumille ilmestyi tiedotus. Ensimmäinen esittää ”pahaa”, joka muka ei ole samaa mieltä kirjoittajan kanssa ja sättii valtaapitäviä. Muut kaksi heittäytyvät keskusteluun, ”ei ole totta”, ”kaikki on toisin”, ja yhdistävät kuvan tai sivun paikkaan, josta löytyy ”oikea informaatio”. Pahis, kuva, sivu. Pahis, kuva, sivu. Ja näin koko päivä, aakkoston mukaan kaikkien Venäjän itsehallintosivustojen läpi. Ei ole tärkeää, paljonko on kävijöitä. Aina joku käy koukkuun.
Mutta tehokkuudessa verkko jää kauas jälkeen informaatiosodan arsenaalin pääaseesta – televisiosta, jonka haltuunotto Kremlin kontrolliin oli ensimmäisiä Putinin toimia. Ilman täydellistä informaation kontrollia propagandakone joutuisi raiteiltaan, sillä heti ilmestyisi muita tiedonlähteitä, joista kävisi selväksi, että esimerkiksi yksikään ukrainalainen sotilas ei ole ristiinnaulinnut yhtään pikkupoikaa Slovjanskissa (mikä oli mahdollisesti kuuluisin valhe Ukrainan sodan aikana). ”Venäjän televisiokanavien markkinat ovat kuin Putinin eläintarha,” Jevgenij Kiselov, viimeinen NTV:n johtaja ennen kuin se joutui Gazpromin kontrolliin. Vuodesta 2008 alkaen hän asuu Kiovassa ja johtaa lähetyksiä Inter TV -kanavalla. ”Tässä korissa ovat nähkääs valtion mediat. Täällä ovat ne, jotka ikään kuin eivät ole valtion medioita, mutta tosiasiassa ovat, sillä kuuluvat yrityksille, joiden osakkeita kontrolloiva paketti on valtion käsissä. Kolmannessa korissa ovat yksityiset mediat, joita kontrolloivat yrittäjät ovat Putinin ystäviä, sellaisia kuin Alisher Usmanov tai Kovaltshukin veljekset. Ja tässä on erityinen kori naiiveja länsimaisia poliitikkoja varten, jotka yhä uskovat, että Putinin kanssa on mahdollista sopia joistakin kompromisseista: Eho Moskvy, Novaja Gazeta, TV Dozhd.”
Kiselevin tapaan Vilnassa, jossa jokavuotinen ulkopolitiikan asiantuntijoiden ja poliitikkojen foorumi näyttää tänä talvena Venäjän opposition kokoukselta. Pääpuhuja: Putinin armahtama Sveitsissä asuva entinen öljyoligarkki Mihail Hodorkovski. Vieraiden joukossa entinen Venäjän pääministeri, nyt yksi opposition johtajista Mihail Kasjanov, Artemi Troitski, joka on muuttanut Tallinnaan ja toimii siellä Tanskan hallituksen ylläpitämällä venäläisille tarkoitetulla kanavalla, Putinin kriitikko akateemikko Andrei Piontkovski ja muita. Viime hetkellä jäivät saapumatta Boris Nemtsov ja Eho Moskvyn päätoimittaja Aleksei Venediktov. Pääkysymys on – mitä tehdä Putinin Venäjän kanssa, muun muassa sen kontrolloiman television voiman suhteen.
Kiselev, joka on pukeutunut mustaan samettitakkiin ja ruusunpunaiseen paitaan, on yksi pääpuhujista keskusteltaessa televisiosta. Hän vertaa Moskovan kansainvälistä kanavaa RT:tä (aiemmin Russia Today) Kolmannen valtakunnan propagandaan ja kysyy retorisesti, olisiko joku sallinut Göbbelsin radion lähettää englannin kielellä Lontoossa tai Washingtonissa. Kiselev torjuu RT:n mainosiskulauseen, jonka mukaan se yksinkertaisesti tarjoaa ”toisen näkökannan”; ”Se ei ole mikään toinen näkökanta, se on propagandaorganisaatio, joka puolustaa sellaisen valtion poliittisia intressejä, joka tällä hetkellä uhkaa Euroopan turvallisuutta ja johtaa avoimesti ksenofobista ja lännenvastaista politiikkaa. Ne eivät ole journalisteja, ne ovat valtion palveluksessa olevia maksettuja propagandisteja, jotka pesevät lännessä asuvien aivoja. Teidän pitää ymmärtää, että mielestäni Putinin hallinnon, muun muassa putinilaisten medioiden, kanssa kaikki on jo kauan ollut selvää. Heidän kanssaan pitää taistella eikä miettiä, mitä siellä tapahtuu.”
Venäjä perusti RT:n vuonna 2005, mutta laajempaa kansainvälistä huomiota kanava sai ensi kertaa Georgian sodan aikana reportaaseilla georgialaisten osseetteja ja abhaaseja vastaan muka suorittamista raakuuksista. RT:n katsojatiedot eivät ole saatavilla, mutta kanava itse väittää, että sen voi nähdä noin 700 miljoonaa katsojaa yli sadassa maassa. Se lähettää englanniksi, espanjaksi, arabiaksi ja tästä vuodesta lähtien verkossa myös saksaksi (suunnitelmien mukaan myös ranskaksi). Suosituin kertomukseni on espanjalaisesta versiosta: Ebola-viruksen ovat keksineet amerikkalaiset.
RT:n ”pikkuveli” on valtion tietotoimisto Rossija Segodnja, joka yhdistää uudistetun tietotoimiston RIA Novostin ja radioaseman Voice of Russian. Toimistoa johtaa Venäjän pääpropagandistiksi kutsuttu Dmitri Kiselev. Hänen uusin tuotteensa on tietotoimisto ja radio Sputnik News. Se lähettää ohjelmaa 30 kielellä 34 maahan. Riika yhdessä muiden Baltian maiden pääkaupunkien ja Kiovan kanssa mainitaan ensimmäisinä paikkoina, joissa avataan toimiston toimipisteet, mutta tiedot avaamisajankohdasta ovat ristiriitaisia.
Molempien mediatalojen budjetti tälle vuodelle on 19,6 miljardia ruplaa (286 miljoonaa euroa), mutta siihen vaikuttavat ruplan kurssin nopeat vaihtelut. Venäjän journalistit kertovat, että RT on tarjonnut muihin medioihin nähden suuria palkkoja aloitteleville journalisteille, joita ammatillinen maine huolettaa vähemmän ja jotka alistuvat helpommin toimituksen vääristellyille vaatimuksille.
Vähemmälle maininnalle jää kolmas RT:n tuote – Berliiniin sijoittunut videotoimisto Ruptlya, joka tarjoaa joka päivä kansainvälisiin medioihin kymmenittäin aineistoja, joista osaa ei voi löytää missään muualla. Esimerkiksi jokakuisesta mielenilmauksesta Brysselissä Odessan tragedian uhrien muistoksi, jossa seisoo tavallisesti europarlamentaarikko Tatjana Ždanoka ja vielä 5-20 henkilöä. Se antaa aiheen väittää, että Euroopan pääkaupungissa ei ole unohdettu tätä Ukrainan tapahtumien traagista episodia.
Uuden mediakonglomeraatin budjetti ei sisällä eräitä muita lännen yhteiskunnallisen ajattelun muokkaamiseen tarkoitettuja hankkeita: sopimus Venäjä-kuvan ylläpidosta ulkomailla kansainvälisten PR-toimistojen Ketchum (tämän vuoden maaliskuussa se kieltäytyi sopimuksesta) ja GK Plus kanssa, joka edustaa Brysselissä myös Gazpromia, Venäjän hallituksen lehden tuottamia liitteitä Russia Beyond the Headlines johtavissa lännen aikakauslehdissä ym.
”RT on Venäjän pyrkimys muuttaa tapaa, jolla länsi tarkastelee asioita. Se pelaa lännessä niin vahvojen avuttomuuden ja pettymyksen tunteiden avulla: yhteisö on pettynyt poliittiseen järjestykseen syyttäen sitä finanssien romahduksesta ja sodista, mikä ei johda mihinkään hyvään,” sanoo filmiä varten haastateltu brittijournalisti ja tietokirjailija Edward Lucas, joka tuntee hyvin Venäjän ja Itä-Euroopan.
”Se pelaa myös sen tunteen varaan, että suuret mediat eivät kerro, mitä todella tapahtuu, että tapahtumilla on toinenkin puoli, josta vaietaan. Paradoksi on, että läntiset katsojat janotessaan selvää totuutta tarttuvat puhtaisiin valheisiin. Kylmän sodan aikana meidän onnistui aivan hyvin vastustaa sitä. Ihmiset sanoivat: ”Se on Moskovan radio, se on propagandaa, me emme ota sitä vakavasti.” Mutta nyt nämä tiedot annetaan siististi ja ne näyttävät läntiseltä tiedottamiselta, jossa yksi sanoo X ja toinen Y, ja siksi ihmiset luulevat, että niissä täytyy olla jotakin totta. Mutta totuus on se, että hyvin usein nämä tiedot ovat vain ehkä yksinkertaisesti keksittyjä tai esitetty harhauttavalla tavalla.”
Yksi parhaita Venäjän television harhautusteknologian tuntijoita on Evgen Fedčenko. Ennen sotaa hän johti erästä Kiovan journalismikoulua. Nähdessään Krimin liittämisen jälkeen, miten paljon verkkoresurssit toimivat Venäjän propagandan hyväksi ja miten vähän sen torjumiseksi, Fedčenko loi kollegoineen stopfake.orgin. Se on verkkosivusto, jonka toimistona on pari huonetta eräässä Kiovan korkeakoulussa ja jonka toimintaa pyörittävät suurelta osin opiskelijat ja lukijat, jotka lähettävät esimerkkejä valheista, joista ovat saaneet kiinni Venäjän medioita. Tällaisia valheita ovat esimerkiksi tapaukset, joissa on käytetty väärennettyjä valokuvia muista konflikteista, esimerkiksi Syyrian, Turkin ja jopa Tiananmenin aukion konflikteista ja tieteisfilmeissä esitetyistä aukioista (”ukrainalainen naissotilas syö kuolleen venäläissotilaan kättä”). Stopfake on paljastanut Venäjän tv-kanavilla matkustelevia ”näyttelijöitä”: esimerkiksi eräs nainen näyttäytyi yhtenä päivänä uutisaiheissa ”banderalaisia” pakenevana Kiovan asukkaana, toisena päivänä Odessan tragediassa kärsineenä uhrina, kolmantena Maidanin-vastaisena mielenosoittajana, ja neljäntenä Luganskin itsenäisyysvaalien komission jäsenenä (juuri tämän naisen, Marina Cipkon, ukrainalaiset onnistuivat pidättämään hieman ennen kirjoituksen julkaisua).
Fedčenko kertoo, että Venäjän medioilla oli ”Ukrainan rintamalla” kaksi päätehtävää. Sisäpoliittiseen käyttöön tuotettiin myyttejä. Ensimmäinen oli myytti Ukrainasta epäonnistuneena, olemattomana valtiona. Toinen oli myytti talouden romahduksesta, joka johtaa siihen, että kaappauksen tuloksena fasistit ottavat vallan Kiovassa. Kolmantena on odotettavissa oleva venäjänkielisten asukkaiden sorto ja uhka Venäjän Krimillä olevia sotilaskohteita kohtaan. Alussa Venäjän propaganda perustui vain valheisiin, mutta pian se on siirtynyt ylemmälle tasolle: nyt se on valheiden, puolitotuuksien ja totuuden sekoitus, jossa ei enää pysty erottamaan, mikä on mitä.
Ulkomaalaisille yleisöille tarjotussa informaatiossa puolestaan painotukset olivat toisenlaisia. Päätehtävänä oli näyttää mahdollisimman monta versiota, toinen toistaan epäuskottavampia, jotta katsoja hämmentyisi. ”He tuottavat erilaisia kertomuksia eri yleisöille,”, sanoo Fedčenko, joka oli hiljattain saapunut Riikaan tavanomaiseen ajatustenvaihtoon Venäjän propagandan vastustamista koskien. ”Venäjän nykyinen propaganda on absoluuttisesti epäideologista, ja siksi se on niin tuloksellista eri puolilla maailmaa. Jos jossain maassa ihmiset tuntevat olevansa taloudellisesti epävarmoja, sitä käytetään hyväksi. Jos toisaalla joku taistelee hallitusta vastaan, he kehittelevät tätä kertomusta. Jos jossakin ihmiset eivät pidä puolustusbudjetin kasvattamisesta, he järjestävät mielenosoituksen ja laativat siitä kertomuksen. Sisäisessä kulutuksessa korostukset ovat toiset: imperiumin uudelleensyntymä, nouseminen, sotilaallinen mahti, dominoimme jälleen avaruudessa, meillä on eniten ydinaseita.”
Paras kuvitus teesille informaatiosodasta, jossa ideologiset vastustajat yhdistyvät yhteen rintamaan Putinin kanssa, on valokuva Krimin kansanäänestyksen ”kansainvälisistä tarkkailijoista”. Entisen kommunistin Ždanokan vieressä, joka Euroopan parlamentissa toimi vasemmistovoimien fraktiossa, seisovat äärioikeistovoimien edustajat Itävallan Vapauspuolueesta, Bulgarian Ataka, Ranskan Kansallinen rintama, Belgian Vlaams Beland, Unkarin Jobbik. Samalla äärivasemmistolaiset Die Linke Saksasta, venäläiset ja kreikkalaiset kommunistit, suomalanen uusstalinisti ja entiset Puolan ja Espanjan uusnatsit. Kansainväliset järjestöt, muun muassa Euroopan parlamentti, eivät tunnustaneet kansanäänestystä lailliseksi, mutta Venäjän TV:n silmissä sillä ei ollut pienintäkään merkitystä. Läntiset poliitikot tunnustavat sen nimittäin moitteettomaksi! Ja jos sattuu istumaan Argentiinassa ja katselemaan aihetta, jossa kukaan ei kerro, keitä ovat nämä ihmiset, jotka puhuvat kansan oikeuksista ja itsemääräämisoikeudesta, ei ole yhtään vaikeaa olla samaa mieltä heidän kanssaan.
”Heillä on samankaltaisia ajatuksia: Euroopan unionia, länttä vastaan, konservatiivisten arvojen puolesta, jonkin vaihtoehtoisen maailman puolesta, jossa tietyssä osin nyt valtaa pitää Putin,” sanoo puolalainen kirjailija ja journalisti Mihał Kacewicz, joka on tutkinut Krimin kansanäänestyksen puolalaisten ”tarkkailijoiden” toimintaa. ”He sanovat avoimesti, että Putin on heidän sankarinsa. Nuori puolalaisten euroskeptikkojen johtaja Janusz Korwin-Mikke sanoikin niin Krimin kansanäänestyksen ja kaiken Ukrainassa tapahtuneen jälkeen: ”Putinin puolella on totuus.””
Yksikään ei ole vielä kunnolla tutkinut, mistä Euroopan äärioikeistolaiset ja -vasemmistolaiset liikkeet saavat rahoitusta. Sitä eivät salli useat Euroopan puoluerahoitusta koskevat lait: Latviassa puolueiden vaalikampanjoita ei saa rahoittaa ulkomailta käsin, ne eivät myöskään saa lainata rahaa pankista, mutta esimerkiksi Ranskassa voivat. Ja niin Marine Le Penin Kansallinen rintama lainasi vaalikampanjaansa yhdeksän miljoonaa euroa First Czech-Russian Bankilta, jota Tshekin turvallisuuspalvelu epäilee yhteyksistä Venäjän salaiseen palveluun tai järjestyneeseen rikollisuuteen, joita nyky-Venäjällä ei aina ole helppo erottaa.
Tavat, joilla Euroopan poliitikot ja yhteiskunnalliset toimijat päätyvät Venäjän äänitorviksi propagandasodassa, ovat monenlaiset. Niin voi käydä yksinkertaisesti rahasta, kuten entiselle Saksan liittokanslerille Gerhard Schröderille. Ollessaan vielä liittokanslerin virassa hän siirsi Nord Stream -putkiprojektin Venäjän kaasun toimitettavaksi suoraan Saksaan kiertämällä kauttakulkuvaltiot. Heti hävittyään vaaleissa Angela Merkelille hän pääsi Gazpromin kutsusta konsortion johtavaan virkaan.
Niin voi käydä rahasta ja ideologisesta tuesta henkisen venäläisen maailman rakentamiseksi – kuten Tallinnassa vuonna 2010, kun siellä leimahti uuden Viron historian suurin poliittinen skandaali. Viron turvallisuuspoliisi (KAPO) tiedotti, että venäjänmyönteinen Keskustapuolueen johtaja Edgar Savisaar oli pyytänyt kolme miljoonaa euroa vaalikampanjaa varten Putinin lähipiirin henkilöltä, silloin valtiolle kuuluvan rautatiejätin Venäjän rautatien johtajalta Vladimir Jakuninilta. Pian syntyi suunnitelma, miten rahan maksaminen tehtäisiin lailliseksi. Se perusteltiin ortodoksisen kirkon rakentamisella venäläisten asuttamaan Tallinnan lähiöön.
Lopulta kirkko rakennettiinkin solmimalla sopimuksia yksityisrahaston kanssa, joka oli yksi monista Jakuninin kontrolloimista rahastoista. Savisaaren kampanjan edistämiseksi kirkko avattiin useita kertoja.
Ja siellä, missä Kreml ei voi rahoittaa ”suoraan”, voi rahoittaa olemassa olevia, laillisia ei-valtiollisia järjestöjä – voi muodostaa uusia, joille Venäjän rahoitus usein on ainoa tulolähde ja olemassaolon syy. Niiden tarkoitus on muun muassa edustaa Venäjän intressejä myös kansainvälisissä järjestöissä.
Entinen NATO:n pääsihteeri Anders Fogh Rasmussen oli ensimmäinen länsipoliitikko, joka puhui Venäjän rahoituksesta kansalaisjärjestöille (NVO), joilla vaikutettiin päätöksiin energian suhteen. Esimerkkinä hän mainitsi äänekkäät, hyvin organisoidut protestit, joilla vastustettiin liuskekaasun louhintasuunnitelmia, jotka vähentäisivät Euroopan riippuvuutta vielä yhdestä Venäjän aseesta, Gazpromin vallasta. Hän ei kylläkään voinut esittää konkreettisia todisteita.
Rasmussenin kanssa tapasimme Kööpenhaminassa, jossa hän on avannut konsultointifirman. Nytkään hän ei ole valmis enempään konkretiaan, vaikka julkisuudessa alkaa ilmestyä tietoja siitä, miten energiaprojekteihin vaikutetaan Romaniassa ja Bulgariassa (”pehmeän vallan säätiön” Russkij Mirin tuella aktivisteille) ja rahoitetaan ympäristönsuojelujärjestöjä USA:ssa. ”Venäjän intresseissä on säilyttää Euroopan riippuvuus Venäjän resursseista ja mihin hintaan hyvänsä torjua vaihtoehtojen syntyminen. Meidän ei pitäisi olla naiiveja: kansalaisjärjestösektori on Venäjän hybridisodan osa. Se on paljon viisaampi sotimiskeino kuin mikään, mitä olemme tähän asti nähneet.”
Baltiassa kaikki neljä Kremlin pehmeän vallan säätiötä – Rossotrudnitshestvo, Russkij Mir, Maanmiesten tukisäätiö, Gortshakovin säätiö kansan diplomatialle – toimivat jo perustamisestaan asti 2007-2011. Tosin Latvian virastot eivät anna lupaa pääsäätiön, Rossotrudnitshestvon virallisen edustuston avaamiseen Riiassa, mutta se toimii Venäjän lähetystön suojissa. ”Me katsomme, että tämän järjestön päämääränä ei ole edistää kulttuurisuhteita ja julkista diplomatiaa sen parhaassa merkityksessä, vaan paremminkin toimia Venäjän politiikan toteuttamiseksi käyttäen hyväkseen sekä paikallista venäläisyhteisöä että kaikenlaisia poliittisen vaikuttamisen instrumentteja,” sanoo ulkoasiainministeri Edgars Rinkēvičs. ”Niin saa aiheen ajatella rahoitusvirtoja, myös kokemuksia muista maista, joissa toimitaan aktiivisesti venäläisyhteisöjen ja ihmisten kanssa, jotka tavalla tai toisella sympatisoivat Venäjän poliittista suuntaa.”
Säätiöiden keskustoimistot Moskovassa ovat vuoden mittaan kieltäytyneet vastaamasta useaan otteeseen esitettyihin kysymyksiin rahoituksen saajista Venäjän ulkopuolella. Lukemalla tiedonmurusia useista virallisista lähteistä ja haastatteluista voi arvioida, että Venäjän viralliset kulut kansalaisjärjestöjen tuelle ulkomailla ovat noin 100 miljoonaa euroa vuodessa. Latviassa rahan saajia auttaa tunnistamaan laeissa kansalaisjärjestöjen rahoitukselta vaadittu korkea avoimuuden taso. Vuonna 2012 Re:Baltica tutki, että Russkij Mir on myöntänyt neljänä vuonna ainakin 20 latvialaiselle kansalaisjärjestölle yhteissummana noin 170.000 euroa. Tänä vuonna samalla tavalla tutkittiin Maanmiesten tukisäätiö. Latviassa apurahat ovat päätyneet kapean, mutta vaikutusvaltaisen joukon käsiin. Suurin vastaanottaja on Ždanokan perustama ja monia vuosia ylläpitämä Latvian ihmisoikeuksien komitea, jonka kanssapuheenjohtaja on hänen apulaisena Euroopan parlamentissa Aleksandrs Kuzmins. Stipendiaattien luettelossa seuraava on entinen SC:n edustajan, Ei-kansalaisten kongressin aktivistin Elizabete Krivcovan järjestö, jolle on myönnetty rahaa kansainvälisen järjestön kokoukseen osallistumista varten. Kolmas vastaanottaja on Baltian historian ja sosiaalipolitiikan tutkimuskeskus, jota johtaa Venäjän lähetystön nimeämä maanmiesten koordinaattori Viktor Gushtshin. Rahoituksen tarkoitus on julkaista englanninkielinen monografia Latvian epäoikeudenmukaisesta ei-kansalaisten kohtelusta.
Neljäs on Aleksandr Gaponenkon Euroopan tutkimusinstituutti, joka tuottaa ahkerasti julkaisuja ei-kansalaisten sorrosta ja etnisestä jännityksestä Baltiassa, sekä dokumenttifilmejä. Gaponenkon kanssa, joka on myös Ei-kansalaisten kongressin ja Latvian antinatsikomitean johtoportaassa, keskustelu Venäjän rahoituksesta ja Venäjän ulkopolitiikan levittämisestä muotoutui kaikkein merkillisimmäksi. Aivan ensiksi hän lähetti minut tietoa hankkimaan USA:n lähetystöön, sillä olin muka CIA:n vakooja (riittää, että katsoo yritysrekisteriin, jossa Re:Baltica -järjestön vuoden 2013 katsauksessa näkyy apurahan summa hiukan yli 25.000 latia). Sen jälkeen Gaponenko ilmoittaa, että harjoituksiin Riikaan saapuneet USA:n tankit ovat täällä rakentaakseen keskitysleirejä ja tuhotakseen paikallisia venäläisiä. Kun pyydän edes yhtä todistetta, Gaponenko tiedottaa, että se on hänen näkökantansa ja hän ”vastustaa miehitystä”.
Viides on Euroopan demokratian kehityskeskus, joka on saanut rahoitusta ”suuriin informatiivisesti analyyttisiin projekteihin”. Yksi sen perustajista ja virkamiehistä on Valeri Engels – Venäjän kansalainen, koulutukseltaan historiantutkija, joka hoitaa kiinteistökaupasta vapaana aikana kansainvälisen liikkeen Maailma ilman natsismia (Pasaule bez nacisma, PBN) varapuheenjohtajan toimia.
Suurin osa mainituista järjestöistä on PBN:n perustajia tai jäseniä, joita olen viime vuoden aikana tavannut sekä Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön ihmisoikeuksien konferenssissa Varsovassa valittamassa venäläisten koulujen reformista, ei-kansalaisten huonosta materiaalisesta tilanteesta ja venäläisen kulttuurin vihasta tai puhumassa fasismin uudelleensyntymisestä Ukrainassa, että useissa tapahtumissa Kiovassa.
Pitkän aikaa minusta näytti, että 90% Venäjän rahoittamista informaatiosodan osallistujien toimista ovat mieletöntä rahan haaskausta: tuetaan marginaalisia poliitikkoja, joilla ei ole vaikutusvaltaa, luodaan kansalaisjärjestöjä (NVO) kasvatusalustoiksi ”maanmiespolitiikan” toteuttajille, jotka varmaankin yksinkertaisesti pihistävät osan rahasta, tehdään kirjoja ja filmejä, jotka ovat niin silminnähden primitiivisiä, ettei yksikään normaali ihminen usko niitä.
Mutta minun vakuuttuneisuuteni muutti kolme tapausta.
Aivan ensiksi se oli keskustelu tutun Donbassin journalistin Oleksi Mazuran kanssa, joka työskenteli monia vuosia Donetskissa. Kun sota alkoi, separatistit julistivat hänet petturiksi ja etsintäkuuluttivat hänet, siksi hän työskentelee nyt Kiovassa. Hän kertoi myös, miten Venäjän ”pehmeä valta” toimi Ukrainassa ennen sodan alkamista. ”Ennen sotaa oli sekä Russki Mirin toimintaa että opettajia vietiin Moskovaan opettelemaan venäjää, julkaistiin merkillisiä kirjasia. Me paikallisena televisiona kuvasimme vuosikausia venäjänmyönteisiä marginaalisia ja kansalaisjärjestöjen mielenosoituksia,” hän kertoi. ”Nyt meidän entiset sankarimme ovat kaikki ministereitä niin kutsutuissa Donetskin ja Luganskin kansantasavalloissa.”
Kollegat Georgiasta, jotka olivat kuvanneet Krimin ”kansanäänestystä”, kertoivat, että nousua Ukrainan valtaa vastaan ohjailtiin aluksi Moskovan talosta Krimillä. Mahdollisesti myös aseita jaettiin suoraan sieltä. Myöhemmin löysin Youtubesta videon, jossa oli panssaroituja ajoneuvoja, jotka lähtivät Moskovan talon pihalta Sevastopolista. USA:n Ulkoministeriöltä Wikileaksin varastamista sähkeistä voi lukea, mitä vuonna 2006 kirjoitettiin Venäjän tuesta separatisteille Krimillä: ”Melkein kaikki meidän keskustelukumppanimme tunnustavat, että venäjänmyönteiset voimat Krimillä, jotka toimivat Moskovan ohjeiden mukaan ja sen rahalla, ovat oranssin vallankumouksen jälkeen systemaattisesti pyrkineet suurentelemaan yhteiskuntajännitystä, sytyttäen kyynisesti etnistä venäläisten sovinismia Krimin tataareja ja etnisiä ukrainalaisia vastaan, manipuloiden venäjän kielen statuksella, NATO:n ja tataarien uhkalla ”slaaveja kohtaan”. Se on tahallinen yritys destabilisoida Krimiä, heikentää Ukrainaa, torjua sen suuntautuminen lännen organisaatioihin, sellaisiin kuin EU ja NATO. Vaikka venäjänmyönteisten aktivistien määrä Krimillä on suhteellisen pieni, fokus on yhteiskunnallisen ajattelun manipuloinnissa ja informaatiotilan kontrollissa, mikä toistaisesti sujuu varsin menestyksekkäästi.”
Näkökantani muutti myös Debaltshevissa sotivan Venäjän varsinaisen armeijan sotilaan haastattelu Novaja Gazeta -lehdessä. Hän oli burjaatti, buddhalainen, nuori. Niin naiivi, ettei salannut journalisteilta virkamerkkiään, ei armeijaosaston numeroa, marssireittiä tai toimintaa. Valokuvasta katsoi täysin sideharsoon kiedottu pää ja kädet. Suupielestä, joka yritti hymyillä, virtasi veri. Poika oli pahasti palanut tankissa. Journalisti kysyi häneltä, millaista on ampua toista ihmistä. Ja poika kertoi – kyllä, vaikeaa, hyvin ymmärrät, että vastassa on elävä olento, sellainen kuin sinä. Mutta sitten ajattelen sitä, mitä oli nähnyt Venäjän TV:ssä ukrainalaisten raakuuksista siviilejä kohtaan, ammun. Mutta ratkaisevaa asenteeni muutoksessa oli Venäjän panssarivoimien pääesikunnan päällikön Valeri Gerasimovin puhe Sotilastieteiden akatemiassa Moskovassa vuoden 2013 tammikuussa, mitä myöhemmin alettiin kutsua Gerasimovin doktriiniksi. Sen olemus on, että tietyissä olosuhteissa epäsotilaalliset metodit – poliittiset, taloudelliset, humanitaariset, informatiiviset ja muut keinot – ovat strategisen päämäärän saavuttamiseksi tehokkaampia kuin armeija. Metodeista hän mainitsee koalitioiden ja liittoutumien solmimisen, poliittisen ja diplomaattisen painostuksen käytön, taloudelliset pakotteet, diplomaattisten suhteiden katkaisemisen, poliittisen opposition muodostamisen ja sen aktivistien tuen, poliittisen ja sotilaallisen eliitin vaihdon. Se yhdistetään protestipotentiaaliin vastaavilla alueilla, joita tuetaan erikoisoperaatioilla, vastustajan asemien heikentämiseksi sekä ennen sotaa että keskusteluissa. Vuotta myöhemmin näimme tämän metodin toiminnassa Krimillä, ja hybridisodasta tuli osa arkista puhettamme.
Vaikeinta tässä tilanteessa on vastata, mikä on Putinin hybridisodan päämäärä, nimittäin, miksi Kreml tarvitsee tätä kaikkea, ja samalla: miten taistella sitä vastaan? On kymmenittäin versioita – vaihtoehtoinen Neuvostoliitto Euraasian yhteisönä, EU:n valtioiden destabilisaatio keinona, joka saisi lännen aloittamaan keskustelut vain Venäjää kiinnostavista kysymyksistä ja sen ehtoja seuraten paluu reaalipolitiikkaan vaikutusalueineen, Putinin hulluus – mutta kaikkia näitä versioita ohjaa aikaisempi kokemus, eikä tieto siitä, miten Putin ja hänen hyvin kapea neuvonantajien piirinsä ajattelevat. Emme tiedä, kuka muotoilee informaatiosodan rivijäsenten taistelusuunnitelmat, miten niitä johdetaan ja miksi.
Viimeisen kerran tapasin ”antifasisteja” 16. maaliskuuta Vapauden muistomerkin luona, jossa he esittivät valkoisissa vaatteissa ”natsidesinfektoreita” ja harjasivat asfalttia muistomerkin edessä. Päästäkseen satojen poliisien aitaamalle alueelle muistomerkin luo lehdistö pannaan jo useana vuonna pitämään oranssina loistavia liivejä. Kun ”antifasistit” lähestyivät muistomerkkiä, tv-kamerat ja valokuvaajat ovat kuin oranssi seinä, jonka takaa tulee pieni kourallinen valkoisia hahmoja. Ennen tätä tapahtumaa Latvian turvallisuuspoliisi teki jotakin epätavallista: se tiedotti, että Maanmiesten tukisäätiö on myöntänyt 25.000 euroa Brysselissä rekisteröidylle kansalaisjärjestölle, joka on solminut sopimuksen Latvian järjestön kanssa pseudo-tieteellisen konferenssin järjestämiseen ja katutapahtumiin Riiassa (vastaavan kansalaisjärjestön edustaja Ždanoka kieltää, että olisi vastaanottanut rahaa, – on vain pyytänyt Maanmiessäätiöltä, mutta saanut kielteisen vastauksen. Mutta edellisessä Re:Baltica -tutkimuksessa selvitimme, että hänen järjestönsä ovat saaneet Russki Miriltä noin 30.000 euroa venäjän kielen saattamiseksi EU:n viralliseksi kieleksi).
”Antifasistien” tapahtumissa huomasin henkilön, joka on ollut aina paikalla jokaisessa maaliskuun 16:ta valmistelevassa konferenssissa – Simon Wiesenthalin keskuksen johtajan Ephraim Zurofin. Kulkueen katsojien joukkoon sotkeutuneena poliisien aitausten takana Zurof yhdessä ystävänsä historioitsija Dovid Kacin kanssa seisoi Vapauden muistomerkin puistokäytävän puiden alla. Hän oli Maailma ilman natsismia -järjestön perustajia ja presidiumin jäseniä, nyt hän oli kuulemma eronnut tästä järjestöstä. Venäjän rahoitus osalle järjestön jäseniä ei ollut esittänyt osaa hänen arvioissaan, sillä hän ei ollut siitä kuulemma tiennyt eikä itse saanut mitään. Ei ollut samaa mieltä siitä, miten parhaiten olisi taisteltava natsismia vastan: Zurof oli katsonut, että pääpaino olisi pantava kasvatukselle ja holokaustista muistuttamiselle, he puolestaan ”lähestyivät sitä epäkorrektisti ja menettivät paljon rahaa epäproduktiivisissa toimissa”.
”Nyt politiikka sotkeutuu yhteen historian kanssa: jos olen Waffen-SS:ää vastaan, se ei tarkoita, että olen Putinin, Venäjän tai Venäjän Latviaan hyökkäämisen puolesta. Mikään ei voi olla kauempana totuudesta,” hän sanoo. Zurofille on tärkeää saapua Riikaan ”ja protestoida vaieten”, sillä hän ei tunnusta legionaareja vapaan Latvian puolesta taistelleiksi ja pitää sellaista tulkintaa yrityksenä uudelleenkirjoittaa historiaa. ”Meidän näkökannaltamme venäläiset ovat oikeassa, kun he ilmaisevat tiettyjä arvioita fasismin uudelleensyntymisestä. Mutta Venäjällä ei ole puhtaat kädet – se ei ole pyytänyt anteeksi kommunismia, ei ole maksanut korvauksia sen uhreille. Se ei tunnusta eikä muista holokaustin uhreja. Siksi heidän kaikkein vähiten pitäisi valittaa.”
Pian keskustelumme jälkeen meidän luoksemme saapuu ”antifasisti” Josifs Korens. Zurofin ystävä Kac haluaa kuvata Korensin desinfektorin puvussa, kunnes Zurof itse nauraen kääntyy sivuun: ”Kuule, sinulla on omat tehtäväsi elämässä, ja minulla on omani, eikö?” ”Onko täällä jokin ulkomainen media?” Kac kysyy Korensilta. Vahvistavan vastauksen jälkeen hän huudahtaa: ”Hyvä!”
Illalla katson velvollisuudentunnosta Venäjän tv-uutiskanavia. Viikkoja kestäneen kadoksissaolon jälkeen Putin on löytynyt. Tätä taustaa vastaan tietoja ”jokavuotisesta natsistien marssista Riian keskustassa” on epätavallisen vähän. Tai muiden syiden takia. Kukapa sumussa voi sen selvästi sanoa.
Sanita Jembergan latviankielinen artikkeli Miglā – propaganda bez ideoloģijas Putina informacijas karā on julkaistu Rigas laiks -lehdessä toukokuussa 2015. Suomennos on julkaistu Rozentāls-seuran Kulttuurikirjassa 2016.
Jemberga on palkittu toimittaja, joka työskentelee tutkivaan journalismiin keskittyneessä Re:Baltica-järjestössä. Vuonna 2011 perustettu ja Riiassa päämajaansa pitävä Re:Baltica kiinnittää tutkimuksissaan huomiota erityisesti yhteiskunnallisesti merkittäviin ongelmiin, korruptioon, rikoksiin, ihmisoikeuksiin, terveys- ja finanssipolitiikkaan Latviassa ja koko Baltian alueella. Järjestön verkkosivu on osoitteesa www.rebaltica.lv.
Sanita Jembergan käsikirjoittama ja Juris Pakalņinšin ohjaama The Master Plan sai ensi-iltansa Riiassa 3. maaliskuuta 2016. Dokumenttielokuvan ovat tujottaneet Re:Baltica, AllFilm (Viro) ja Monoklis (Liettua.). Sitä on esitetty elokuvateattereissa ja televisiossa Latviassa, Liettuassa ja Virossa. Elokuva näyttää, miten Venäjän infosota toimii ja minkälaisia sen tavoitteet ovat, ja selvittää, mitä kansainväliset toimijat kuten EU ja NATO tekevät infosodan torjumiseksi.
