Vai Tu vēlies vadīt pulciņu latviešu bērniem? Meklējam cilvēku, kurš/kura var plānot un novadīt reizi nedēļā notiekošās bērnu skoliņas nodarbības un ģimenes pulciņu Helsinkos. Ievads darbam sākas pēc iespējas drīzāk. Pavasara sezonā darbs būs neregulārs, sākot no apriļa 1-2 reizes nedēļā. Ja esi gatavs/gatava vadīt nodarbības ārpus Helsinkiem, varam piedāvāt papildu darba stundas. Atalgojumu par darbu aprēķina pēc nostrādātajām darba stundām. Nepieciešamas ir somu vai angļu valodas zināšanas. Darbs piemērots studentam/studentei vai arī ja esi ar bērniem mājā kā arī kā otrais darbs. Mēs piedāvājam iespēju strādāt neatkarīgi, patīkamā darba vidē kā arī strādāt darbu kam ir liela nozīme. Par skoliņas un pulciņa darbību jums papildu informāciju sniegs pulciņa vadītāja Kristīne Meistere-Peltonena,+358449746036. Par citiem, ar šo uzdevumu saistītiem jautājumiem Jums sniegs informāciju producente Jenni Kallionsivu, +358451058815. Ja šis darbs Tev šķiet interesants, atsūti mums brīvas formas pieteikumu somu vai angļu valodā kopā ar savu CV uz adresiinfo@rozentals-seura.fi.
Etsitään latviankielistä kerhonohjaajaa!
Haluatko ohjata Rozentals-seuran latviankielistä lastenkerhoa? Etsimme kerhonohjaajaa, joka suunnittelee ja toteuttaa kerran viikossa tapahtuvia lastenkerhon ja pikkulasten perhekahvilan tapaamisia Helsingissä. Työ alkaa sopimuksen mukaan perehdytyksellä mahdollisimman pian. Aluksi töitä on satunnaisesti, huhtikuusta alkaen 1-2- kertaa viikossa. Mikäli olet valmis matkustamaan työn takia, voimme tarjota myös enemmän työtunteja. Työstä maksetaan työkorvausta tehtyjen tuntien mukaan. Suomen tai englannin kielen taito on välttämätön. Työ sopii erinomaisesti opiskelijalle, kotiäidille -tai isälle tai lisätyöksi toisen työn oheen. Tarjoamme mahdollisuuden itsenäiseen työskentelyyn, rennon työyhteisön sekä mahdollisuuden tehdä työtä jolla on merkitys. Kerhojen toiminnasta antaa lisätietoja kerhonohjaaja Kristīne Meistere-Peltonen,+358449746036. Muista työhön liittyvistä aiheista lisätietoja antaa tuottaja Jenni Kallionsivu, +358451058815. Jos kiinnostuit, lähetä vapaamuotoiset, suomen- tai englanninkieliset hakemus ja cv osoitteeseeninfo@rozentals-seura.fi
Rainis – Se pysyy, joka muuttuu – kirjaan on valikoitu aiemmin suomentamattomia Rainiksen tekstejä. Kirja julkaistaan keväällä 2016.
Rainiksen merkitystä Latvian kirjallisuuteen korostetaan useissa yhteyksissä. Mutta miksi Rainis on nimitetty Latvian tärkeimmäksi kirjailijaksi? Tästä listasta se selviää.
Rainis oli modernin latvialaisen kirjallisuuden alullepanija
Rainis oli modernin latvialaisen kirjallisuuden alullepanija sekä muodon että sanaston uudistaja. Rainiksen valtavasta kirjallisesta jäämistöstä löytyy ainesta kaikkeen kulttuuriin liittyvään keskusteluun. Lukemattomat Rainiksen uudissanat kuuluvat nykylatvian vakiintuneeseen sanastoon, jotkut taas on jääneet hänen tunnistettaviksi uudennoksikseen.
Kaiken kaikkiaan Rainis kirjoitti 12 runokokoelmaa ja 20 näytelmää, artikkeleita ja muistelmia sekä tuhansia sivuja käännöksiä. Rainiksen teksteissä toistuvat aiheet ovat peräisin klassisesta kirjallisuudesta, Raamatusta ja latvialaisesta kansanperinteestä; näitä hän sovitti omiin aatteisiinsa, joissa tärkeää osaa esitti sosiaalinen oikeudenmukaisuus.
Vuonna 1940 Rainis nimettiin kansallisrunoilijaksi.
Koko neuvostoajan hänen tuotantonsa oli runsaasti esillä; sen monipuolisuuden ansiosta kaikki Latvian valtarakenteet ovat voineet katsoa hänet ”omaksi pojakseen”. Draamat tuottivat oopperan ja elokuvia, runoja ovat säveltäneet lauluiksi monet, Ēmils Dāržiņšista Raimonds Paulsiin. Siten runoista Saule, Pērkons, Daugava (Aurinko, Ukkonen, Daugava)ja Senatne (Muinaisuus) on tullut kaikkien tuntemia laulujuhlien vakionumeroita. Lukuisat kadut ja museot kantavat hänen nimeään, ja hänelle on muistopatsaita eri puolilla Latviaa sekä Sveitsin Castagnolassa.
Rainis ja Aspazija ovat Latvian kirjallisuuden Aatami ja Eeva
Kirjallisuudentutkija Arno Jundze kiteyttää haastattelussaan verkkojulkaisussa Viedokļi.nra.lv (11.9.15) Rainiksen ja Aspazijan merkityksen seuraavasti:
”Rainis ja Aspazija ovat Latvian kirjallisuuden Aatami ja Eeva, he ensimmäisinä nimesivät asioita niiden oikeilla nimillä, he loivat sen henkisen tilan, jossa Latvian idea saattoi kasvaa ja toimia. Rainis oli tienraivaaja, jonka ajatusten voima ei vähene ajan myötä. Ensimmäisenä hän toi latvian kieleen suuria ja ikuisia ideoita, surematta sitä, että latviaksi ei muka niin voinut sanoa, että sanat eivät muka kuulostaneet niin hienoilta ja kauniilta kuin venäjäksi, saksaksi tai englanniksi. Hän vain otti ja näytti, murtamatta suuta ja kysymättä, kiinnostivatko ne ketään, kenelle ne olivat tarpeen. Sillä hän tiesi – heräävälle kansalle ne olivat tarpeen. Rainis oli unelmoija, joka ei pelännyt suuria unelmia. Ja ne suuret unelmat tuottivat Latvian, ja Rainiksen itsensä. Rainis kirjoitti, että haluaisi elää kaksisataa, kolmesataa vuotta. Nyt nähdään, että ensimmäiset 150 vuotta ovat jo menneet, ja Rainis elää yhä.”
Teksti: Marja Leinonen.
Marja on suomentanut yhdessä Mirja Hovilan kanssa Rainis – Se pysyy, joka muuttu -teoksen. Ennen Rozentals-seuran kustantamaa teosta suomeksi on ilmestynyt vain Taisto Summasen kääntäminä kaksi runoa Petroskoissa 1956. Näytelmistä vain Kultahevonen, osittain lyhenneltynä Helsingin yliopiston opiskelijatyönä, on ilmestynyt suomeksi vuonna 1996.
Rainis – Se pysyy, joka muuttuu – kirjaan on valikoitu aiemmin suomentamattomia Rainiksen tekstejä. Kirja julkaistaan keväällä 2016.
Rainis on Latvian kirjallisuuden suurmies, jonka kuolemasta on kulunut jo vajaat 90 vuotta, mutta hänen tekstejään ei ole juuri suomennettu. Rozentāls-seura julkaisee keväällä 2016 valikoiman Rainiksen tuotannosta, ja tähän vaativaan kulttuuritekoon ryhtyivät kääntäjät Mirja Hovila ja Marja Leinonen. Matkalla valmiiseen tekstiin on monta kynnystä. Mirja Hovila kirjoittaa ajatuksistaan Latvian kansallisrunoilijan kääntämisen haasteista.
Pyhä Rainis ja kääntämisen kynnykset
Kuka tahansa kaltaiseni perfektionisti ja aika moni muukin on vakuuttunut siitä, että kääntäminen on mahdotonta – mutta silti sitä tehdään. Ilman kääntäjiä ei olisi maailmankirjallisuutta, olisi vain paikallista tai kansallista kirjallisuutta. Emme tietäisi mitään Platonista, Shakespearesta, Dantesta, Ibsenistä – tai Runebergistä ja Kjell Wästöstä, paitsi ne onnelliset, jotka osaavat alkukieliä, myös vanhaa kieltä, sellaista jota natiivitkaan eivät ymmärrä ilman selitysteoksia.
Rainis eli Jānis Pliekšāns on Latvian kansallisrunoilija ja kulttuuri-ikoni, josta povattiin Latvian ensimmäistä presidenttiä ja jonka asema Latviassa on edelleen monin tavoin luovuttamaton. Hänen tuotantoaan on kuitenkin käännetty muille kielille melko vähän.
Rainis istuu Riiassa Esplanāden puistossa valtavana patsaana, mutta hänet on nostettu jalustalle monessa muussakin mielessä. Onko häneen ”kajoamista” pidetty uskaliaana, liian vaikeana tai peräti kiellettynä? Hänelle uumoiltiin aikoinaan Nobelin kirjallisuuspalkintoa – mutta ilmeisesti vain Latviassa. Hänen runoutensa on säilyttänyt asemansa, ja näytelmiä esitetään, mutta Latvian ulkopuolella häntä ei tunneta paljoakaan.
Rozentāls-seuran Rainis-valikoimaan päätettiin ottaa yksi näytelmä sekä valikoima runoja ja Rainiksen kirjeitä vaimolleen Aspazijalle. Tuotanto on valtava – mistä ylipäänsä voi aloittaa? Marja Leinonen teki suuren työn runojen alustavassa valikoimisessa, ja ehdotuksia täydensi kirjallisuudentutkija Zita Kārkla.
Miten runoja voi kääntää? Ja eritoten, jos ne ovat mitallisia? Lisäksi loppusointuisia? Ilman kompromisseja se ei ole mahdollista; tämän lohdullisen havainnon voi tehdä myös joistakin tähänastisista Rainis-käännöksistä. Saksantaja Heinz Czechowski on säilyttänyt loppusoinnut ja usein myös runomitan, mutta sisältöön on voitu ottaa vapauksia, sillä kaikkea ei yksinkertaisesti pysty sanomaan yhtä tiiviisti toisella kielellä, kun samalla pitää säilyttää ilmaisun kauneus, kaunokirjallisuus, tyyli, ajan henki. Saksantaitoni ei riitä syvälliseen analyysiin, mutta kokonaisuutensa käännökset vaikuttavat… vaikuttavilta.
Miten voi säilyttää mitan, kun latviassa on paljon enemmän yksitavuisia sanoja kuin suomessa ja usein myös verbimuodot ovat yksitavuisia? Suomentaja valvoo öitä ja yrittää löytää kulloisenkin kompromissin. Miten suhtautua vanhahtavaan kieleen, jotta käännös olisi kuitenkin luettava ja ymmärrettävä? Yleispäteviä ohjeita ei juuri ole, vaan jokainen kohta on punnittava erikseen.
Minulla oli joulukuussa mahdollisuus asua ja työskennellä neljä viikkoa Ventspilsin kansainvälisessä kirjailija- ja kääntäjätalossa. Hioin runosuomennoksia, hitaasti, hitaasti, ja hain myös kirjastosta kadun toiselta puolelta monta osaa Kootuista teoksista: Rainiksen kirjeet. Istuin päivä toisensa jälkeen kirjojen vieressä enkä päässyt puusta pitkään. Kirjeitä pelkästään Aspazijalle on 1 345. Rainiksen ja Aspazijan kirjeenvaihto hyväksyttiin vuonna 2009 Unescon Maailman muisti -ohjelmaan. Läheskään kaikki kirjeet ja kortit eivät olleet latviankielisiä, sillä Rainis kirjoitti paljon myös saksaksi ja venäjäksi, Aspazijallekin. He olivat käyneet koulunsa saksaksi, ja saksalainen kirjeenkirjoitustraditio oli ymmärrettävästi kehittynyt latvialaista pitemmälle. Koottuihin teoksiin kirjeet on latviannettu.
Kääntäjää askarruttavat vanhat kielimuodot tai hellittelynimet. Monet niistä tuntuvat latvialaistenkin mielestä jo aivan vanhentuneilta tai peräti oudoilta: mana sirdsasintiņa (pikku sydänvereni). Mitä tarkoittaa Iniņa, Rainiksen Aspazijalle antama lempinimi? Sitä eivät tiedä tutkijatkaan, mutta yksi selitys on se, että taustalla olisi saksan Inne-sana, että se liittyisi ihmisen sisimpään, sieluun. Rainis käytti joskus itsestään vastaavaa maskuliinimuotoa Iniņš. Deminutiivit ovat latviassa edelleen varsin yleisiä, mutta tavallisesti niitä käyttävät enemmän naiset kuin miehet. Rainis taas voi panna deminutiiviin jopa kirjeen tai laskun, Aspazijan lempinimistä puhumattakaan.
Joulun alla kävin Riiassa konsertissa, jonka laulut oli sävelletty 30-luvun runoilijoiden teksteihin. Aleksandrs Čaksin, Vilis Plūdonsin, Kārlis Skalben, Austra Skujiņan ja muiden lisäksi joukossa oli myös kaksi Rainiksen runoa.
Toisen niistä, ”Es pati sevi novēroju” oli säveltänyt Raimonds Pauls. Maestro Paulsin tuotanto on valtava ja monitasoinen (myös Miljoona ruusua on hänen käsialaansa, joskin alun perin aivan toisenlaisilla, latvialaisilla sanoilla. Kuuntele se YouTubesta). Kuulin tämän sävellyksen nyt ensi kertaa, enkä runoakaan tuntenut. Ahaa, Rainiksesta voi tehdä myös schlagerin. Sävellys, sovitus ja esitys olivat puhdasveristä iskelmää. Kappale ei ollut ihan minun makuuni, mutta koin merkillisen oivalluksen: ei Rainis olekaan pyhä, ei häntä tarvitse käsitellä silkkihansikkain. Hänen teksteihinsä saa koskea, saa jopa tällainen perfektionisti, joka on itsensä suurin kriitikko.
Rainis ja Aspazija istuvat kotonaan. Kuvan lähde: https://www.liveriga.com/en/1681-rainis-and-aspazija-house-museum
Sitten tapasin todellisen asiantuntijan. Jānis Zālītis on Rainiksen ja Aspazijan museon vanhempi tutkija. Hän oli luvannut auttaa minua kirjeiden valinnassa. Tunnin tapaaminen pudotti ison kiven sydämeltäni – konkaritutkija oli todella avulias ja asiantunteva, samoin museon muut työntekijät. Hän näytti minulle myös pientä kirjaa, jossa oli Lauztās priedes -runo yli kymmenellä kielellä. Se julkaistiin alun perin Rainiksen 100-vuotisjuhlaksi, ja runo oli kirjassa myös suomeksi. Taisto Summanen oli suomentanut sen loppusointuineen kaikkineen. Saksantaja taas oli Rainis itse. Nyt kirjasta oli tehty uusi laitos, jossa oli kaksi uuttakin käännöstä. Toinen oli ruotsiksi. Sen käänsi Juris Kronbergs, sotapakolaisten jälkeläinen Tukholmasta. Hän on kirjoittanut paljon kahdella kielellä ja ruotsintanut latvialaista proosaa ja runoutta. Mutta ei ollut hänen versiossaan loppusointuja.
Eino Leino suomensi 1912–14 Danten Jumalaisen näytelmän, säilytti runomitan mutta ei loppusointuja, ja Elina Vaara teki saman vuonna 1963. Näinkin se oli jo riittävän vaativa urakka. Edes mestari ei voi käännöksessään säilyttää aivan kaikkea. Lisäksi käännökset vanhenevat silloinkin kun alkuteksti – mystisesti – ei vanhene. Taisto Summasen Kaatuneita honkia, joka on jo vuodelta 1956, on nykylukijan silmiin paatoksellinen. Osa paatosta on toki Neuvostoliiton oman aatteen peruja, sillä Summanen syntyi Leningradissa, opiskeli Petroskoissa, ja itänaapurissa hän myös kuoli vain pari vuotta ennen Neuvostoliiton hajoamista.
Joskus runokäännös voi vakiintua ja saada jopa klassikkoaseman siitä riippumatta, millainen se on. Zacharias Topeliuksen runo sai tuntemattoman suomentajan kynästä nimen En etsi valtaa, loistoa. Nykyiseen virsikirjaan se suomennettiin uudelleen, siksikin että ensimmäinen käännös oli varsin vapaa. Uudella käännöksellä on paikkansa, mutta yhteislauluna tuo vanha, alkutekstille vähemmän uskollinen suomennos on säilyttänyt kiistattoman asemansa.
Jouluyö, juhlayö -suomennos taas on malliesimerkki vanhahtavasta runokielestä, joka aivan pursuaa loppuheittoja – kaks’, valveill’, enkel’ – mutta sen asema on niin vankkumaton, ettei sille löydy kilpailijaa. Kaikkine puutteineenkin se on säilyttänyt paikkansa suomalaisen joulun kaanonissa. Huonompikin käännös voi siis olla ”hyvä”.
Sain ensikosketuksen Rainikseen 1990-luvulla Helsingin yliopistossa, mutta hän jäi minulle melko etäiseksi. Sain myös ystäviltä keramiikkapullon, johon oli kaiverrettu Rainiksen ajatus: ”Ken tietää, mitä tahtoo, pystyy siihen, mitä tahtoo.” Tällainen ylevä ihanteellisuus ja maksimalismi on minulle vierasta. Yritän silti muistuttaa itselleni, että me kaikki olemme oman aikamme lapsia ja meitä pitäisi voida arvioida sitä taustaa vasten eikä jälkiviisaasti.
Mirja vieraili Sveitsissä Luganojärven rannalla, missä Rainis ja Aspazija olivat maanpaossa ennen Latvian itsenäistymistä.
Rainiksen ja Aspazijan 150-vuotisjuhlavuoden lähestyessä halusin saada molempiin runoilijoihin hiukan enemmän tuntumaa. Asiaan vaikutti myös Marja Leinosen perusteellinen kirjoitus Aspazijasta Kulttuurikirjassa. Kävin italiankielisessä Sveitsissä Luganojärven rannalla, missä runoilijat elivät pitkään maanpaossa (lue myös kirjoittamani juttu kyseisestä museosta). Castagnolan kylä kuuluu nykyään Luganon kaupunkiin. Oli tammikuu, mutta järven rannassa viheriöivät korkeat palmut. Vain vähän ylempänä rinteessä oli jo lunta. Kaupunginarkiston tiloissa on toisen poliittisen maanpakolaisen, italialaisen Carlo Cattaneon, museo, ja yksi huone on omistettu Rainikselle ja Aspazijalle. Vieraskirjassa on varsinkin latvialaisia nimiä, pihassa on muistopatsas. Palanen Latviaa vuorten takana. Arkiston tutkija esitteli näyttelyä – oli hauska puhua Rainiksesta ja Aspazijasta italiaksi. Olin käynyt Luganossa edellisen kerran 16-vuotiaana, jolloin en vielä osannut italiaa, ja Latviasta en tiennyt yhtään mitään. Oli erikoinen tunne katsella näitä maisemia nyt aivan toisin silmin, ja tämä oli jonkinlainen käännekohta myös suhteessani Rainikseen.
Rainiksen ja Aspazijan juhlavuosi oli täynnä monenlaisia tapahtumia, joita on nyt analysoitu ja ruodittu sekä mietitty, mitä tämän jälkeen. Minulla oli tilaisuus nähdä Riiassa kaksi heidän elämäänsä kuvaavaa näytelmää sekä Rainiksen kirjoittama Uguns un nakts. Olin vaikuttunut, vaikka moni asia jäikin minulle arvoitukseksi – katsoinhan niitä ulkopuolisen silmin.
Rainis oli erittäin tuottelias sekä runoilijana että kääntäjänä, ja hänen vaikutuksensa myös Latvian yhteiskunnalliseen ja poliittiseen elämään on ollut kiistaton. Toisaalta on mielenkiintoista, että nyky-Latviassa kaikenlaiseen vasemmistolaisuuteen suhtaudutaan usein epäilevästi tai kriittisesti, mutta Rainiksen vasemmistolaisuus ei ole ongelma.
Rainis käänsi itse monesta kielestä. Yksi Koottujen teosten nide sisältää pelkästään hänen käännösrunojaan. Hän käänsi jopa suomalaista runoutta, ei tosin suoraan alkukielestä vaan saksannosten kautta ja ilman loppusointuja. Jo kymnaasista päästyään hän latviansi Boris Godunovin, ja varhaisiin käännöksiin kuuluu myös Goethen Faust. Hän halusi tuoda kirjallisuuden Parnasson latvialaisten ulottuville. Toisaalta häntä pidetään ylittämättömänä, mutta toisaalta… Polyglotti Valdis Bisenieks käänsi taannoin Faustin uudelleen, sillä hän ei ollut alkuunkaan tyytyväinen Rainiksen versioon.
Runojen kääntämiselle on latviassa oma verbi atdzejot, suurin piirtein ’uudelleenrunoilla’. Vastaava on myös esimerkiksi saksassa ja norjassa, nachdichten, gjendikte. Siitähän juuri on kyse: runo kirjoitetaan uudelleen, tietenkin alkutekstiä ja tekijää kunnioittaen. Toisaalta on hyvä muistaa, etteivät alkutekstin kirjoittajankaan kädet ole aina vapaat. Kun mietin, miksi ihmeessä Rainis on valinnut juuri tämän tai tuon sanan tai ilmauksen, vastauksena voi olla: rytmin, tavumäärän tai loppusoinnun vuoksi. Toisaalta hän saattoi muuttaa rytmiä kesken runon, loppusoinnut eivät aina olleet kuin suoraan runousopista, ja joskus hän ei käyttänyt niitä lainkaan. Hän loi uudissanoja, osittain juuri omiin tarpeisiinsa, ja saattoi esimerkiksi pudottaa sanasta etuliitteen pois, jolloin tulkinta vaikeutuu. Latvialaisetkaan eivät aina tiedä, mitä hän on tarkoittanut, joten tutkijoilla riittää työsarkaa.
Nykykääntäjän työskentelyolot, mahdollisuudet tiedonhakuun ja matkustamiseen ovat aivan toiset kuin ennen, ja tämä olisi syytä muistaa vanhoja käännöksiä arvioidessa. Tekniikan kehitys ei silti ole tehnyt kääntämisestä helppoa, eikä luomisen tuska ole vähentynyt. On mielenkiintoista, että latvialaiset kääntävät runoutta ja proosaa usein myös vieraille kielille. Sitä ei pidetä ollenkaan niin outona ajatuksena kuin meillä, saati mahdottomana. Perfektionistin näkökulmasta se on kaksinkertaisesti mahdotonta. Tämä paradoksi tulee mieleeni joskus kun itsekritiikki saa minut vakuuttumaan siitä, ettei edes äidinkielelle voi kääntää.
Yhdysvaltalainen kollega oli Ventspilsissä seinänaapurinani. Hän kertoi yrittäneensä englannintaa Rainiksen runoja, mutta kymmenen sitkeän yritelmän jälkeen hän luovutti ja totesi tehtävän itselleen mahdottomaksi. Tämä oli lohdullista – ja sitten menin omalle puolelleni jatkamaan taisteluani Rainiksen runojen parissa.
Kriitikoista ei ole koskaan pulaa, ja kritiikki on myös tarpeen. Silti toivoisin joskus kritiikkiin kohtuutta ja realismia, sillä kääntäminenhän on oikeasti mahdotonta – vaikka sitä tehdään kaiken aikaa.
Voinee sanoa, että jokaisella latvialaisella on oma Rainiksensa – myös niillä, joita hän ei kiinnosta tai puhuttele lainkaan. Minullakin on Rainikseni. Suhteemme ei ole intohimoinen muttei viileäkään. Kunnioitan hänen elämäntyötään, mutta kunnioitukseni ei ole pelonsekaista, niin etten uskaltaisi kajota hänen teksteihinsä.
Rainikseen voi koskea, häntä voi kääntää ja vääntää, ja lopputulos on aina suhteellinen, subjektiivinen, epätäydellinen, mutta yhtä kaikki mielenkiintoinen.
Kirjoittaja: Mirja Hovila
Rainis – Se pysyy, joka muuttuu – kirjaan on valikoitu aiemmin suomentamattomia Rainiksen tekstejä. Kirja on saatavilla seuran nettikaupassa.
Rainis syntyi vuonna 1865 ja hänen koko elinkautensa vuoteen 1929 sisältää latvialaisten voimakkaan pyrkimyksen vapauteen ja itsenäistymiseen. Rainis osallistui kaikin voimin kansansa taisteluun itsenäisyydesä ollen sen johtohenkilöitä. Rainisin kirjalliset harrastukset alkoivat varhain. Jo alle 20-vuotiaana hän latviansi ansiokkaasti Aleksandr Puškinin runoelman Boris Godunov.
Vuonna 1884 Rainis lähti Pietariin opiskelemaan oikeustiedettä. Samalla hän seurasi kielitieteen ja historian luentoja. Hän on mukana myös Pietarissa opiskelevien latvialaisten opiskelijoiden seurassa ja alkaa avustaa latvialaisia päivälehtiä. Valmistuttuaan Rainis työskentelee asianajajana ja alkaa osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun kirjoittamalla eri lehtiin.
Vuonna 1891 Rainis kutsuttiin Dienas lapa -lehden päätoimittajaksi. Lehtityön suurin merkitys on Rainisin mukaan Latvian kansan johtaminen onnelliseen tulevaisuuteen. Sankarillisen taistelun paras ase on hengen valo, koulutus, joka pitää taata myös köyhille, yhteiskunnan alimmille kerroksille. Kansan kunnia, kansan etu ja kansan omaisuus menee ylitse kaiken muun.
Kahden vuoden kuluttua Rainis lähti Saksaan ja Sveitsiin ottamaan selvää, kuinka näissä maissa on ratkaistu sosiaaliset kysymykset. Hän etsii uutta maailmankuvaa filosofiasta, sosiologiasta, naisliikkeestä, luonnontieteistä, kirjallisuudesta ja kuvataiteista.
Palattuaan kotimaahansa Rainis toimitti lehteä vielä vuoteen 1895. Tämän jälkeen monia edistyksellisten aatteiden edustajia pidätetään ja myös Rainis joutuu vankilaan ensin Ponevežiin, sitten Liepājaan ja Riikaan ja lopulta viideksi vuodeksi Vjatkan kuvernementtiin. Jo lehden toimitustyössä Rainis tutustui tulevaan puolisoonsa runoilija Aspazijaan, joka seurasi häntä osaksi ajasta karkotukseen. Rainis omistautui kirjallisuudelle. Hän latviansi Goethen Faustin yhdessä Aspazijan kanssa. Käännöksen merkitys latvialaiselle kirjallisuudelle on perustavaa laatua. Ensimmäisen runokokoelmansa, Tālas noskaņas zilā vakarā, hän julkaisi vuonna 1903. Muihin huomattaviin käännöstöihin kuuluu Ibsenin, Shakespearen, Schillerin ja Heinen teoksia.
Vankilasta vapauduttuaan Rainis ehti asua kotimaassaan vain kaksi vuotta. Vuoden 1905 vallankumouksen jälkeen hän joutui lähtemään maanpakoon Sveitsiin, missä hän kirjoitti runokokoelmat Klusā gramata (1909), Vēja nestas lapas (1910) ja Tie, kas neaizmirst (1911). Vuonna 1907 valmistui näytelmä Uguns un nakts, jossa Lāčplesis jatkaa taistelua vapaan Latvian kansan puolesta. Myös näytelmissä Zelta zirgs, Pūt, vējiņi ja Jāzeps un viņa brāļi ilmenee sama tematiikka. Runokokoelmassa Sveika, brīvā Latvija (1919), näytelmässä Spēlēju, dancoju (1919) ja Krauklītis (1920) kuvataan kansan kapinaa vierasta valtaa vastaan.
Jānis Rainis kirjoitti näytelmän Zelta zirgs vuonna 1909 asuessaan maanpakolaisen Sveitsissä. Näytelmä on syvän symbolinen. Latvian kansa uinuu kuin prinsessa Saulcerīte, josta pahat voimat kamppailevat. Prinsessan pelastaa rehellinen ja pyyteetön Antiņš, latvialaisen kansansielun vertauskuva. Elokuvastudio Rija on tehnyt Rainisin Kultahevosesta koko perheen animaatioelokuvan, josta yllä oleva kuvakin on kaapattu (kuvan lähde: http://apollo.tvnet.lv/zinas/rija-berline-prezentejusi-animacijas-filmu-zelta-zirgs/553190)
Rainis palasi kotimaahansa vuonna 1920, kun maassa oli toteutunut Rainisin suuri unelma, jonka puolesta hän on niin voimakkaasti taistellut: Latvia oli itsenäistynyt. Rainis hoiti monia tärkeitä yhteiskunnallisia tehtäviä itsenäisessä Latviassa. Hän oli kansanedustaja, opetusministeri, Kansallisteatterin johtaja ja paljon muuta. Jānis Rainisin merkitys yhteiskunnallisena vaikuttajana ja kirjailijana on Latvian kansalle hyvin suuri. Hänet nimitettiin myöhemmin kansallisrunoilijaksi.
Rainiksen näytelmistä on suomennettu osittaisen Zelta zirgs suomennoksen lisäksi Indulis ja Ārija. Se on julkaistu Rozentals-seuran julkaisemassa kokoelmassa, jossa on lisäksi Rainiksen runoja ja kirjeenvaihtoa puolisonsa Aspazijan kanssa.
Rainis – Se pysyy, joka muuttuu – kirjaan on valikoitu aiemmin suomentamattomia Rainiksen tekstejä. Kirja julkaistaan keväällä 2016.
Alkuperäisteksti: Helena Johansson. Teksti on alun perin julkaistu Zelta zirgs-näytelmän osittaisen käännökseen esipuheena vuonna 1994. Tekstiä ovat editoineet Marja Leinonen ja Tero H. Savolainen. Teksti on julkaistu osittain myös Rozentals-seuran Kulttuurikirjassa vuonna 2015.
Latvian kulttuuri-ikonit Rainis ja Aspazija syntyivät 150 vuotta sitten. Heidän monivaiheista elämäänsä leimasi myös karkotus ja maanpakolaisuus, joiden vaikutusta Latvian kirjallisuuteen ja yhteiskuntaan voi tuskin yliarvioida.
Castagnola on pieni kylä italiankielisessä Sveitsissä Luganojärven rannalla ja kuuluu nykyään Luganon kaupunkiin. Rannan palmut ovat tammikuussakin vihreitä, mutta vähän ylempänä rinteessä on jo lunta. Joka puolella kohoaa vuoria, osa lumihuippuisia. Punertavassa kivitalossa on Luganon historiallinen arkisto, jossa on kaksi pysyvää näyttelyä: italialainen filosofi ja monilahjakkuus Carlo Cattaneo oli täällä maanpaossa 1800-luvulla, Rainis ja Aspazija vuosina 1906–1920.
Pieni huone on täynnä kaikkea latvialaista, valokuvia pakolaisrunoilijoista alppimaisemissa ja myös kirjojen erikielisiä käännöksiä. Vieraskirja on täyttynyt latviaksi kirjoitetuista kiitoksista. Arkiston työntekijä esittelee ulkolatvialaisten aloitteesta 1970-luvulla syntynyttä ”neuvostotyylistä” patsashanketta. (Sellainen se kieltämättä onkin.) Puutarhaan sittemmin pystytetty patsas on kuitenkin matala ja pelkistetty, ja siihen on päässyt myös pieni – tosin musta – Kultahevonen.
Pitkä maanpakolaisuus muovasi Rainista ja Aspazijaa monin tavoin, helppoa ei ollut myöskään yksityiselämässä. Arkisto myy Kastaņola-kirjaa, jossa Rainis kuvaa kokemuksiaan ”toisessa kotimaassa” myös runomuodossa, ihastelee rikasta italian kieltä, vertaa heidän tilannettaan Carlo Cattaneoon, kuvailee maisemia ja ihmisiä.
Cattaneo kuoli Sveitsissä, eikä hänen tavoittelemansa Italian liittovaltio toteutunut, mutta Rainis ja Aspazija pääsivät palaamaan itsenäiseen Latviaan. Kaukaa näkee joskus paremmin, laajemmin, sen mikä on tämän järven, näiden vuorten takana, sen minkä haluaisi nähdä ja miten siihen pyrkiä. Kiitos turvapaikan antajille!
Puilla on suuri rooli Latvian kansanperinteessä. Latvian kansanlauluissa eli dainoissa puita mainitaan usein. On arvioitu, että jopa joka kymmenes daina koskee jotain puuta. Tosin puut ovat suosittuja muissakin kansanperinteen osa-alueissa, kuten saduissa, kertomuksissa, loitsuissa ja uskomuksissa. Dainojen sisältöä on mahdollista tulkita joko suoraan tai huomioiden niiden metaforisuuden. Dainoissa puita personifioidaan eli ne saavat ihmismäisiä tai inhimillisiä piirteitä.
Tammi esiintyy puista useimmiten Latvian dainoissa
1 ) TAMMI
Kirkkaimmalla ensimmäisellä sijalla on tammi (latviaksi ozols). Se on esiintymistiheytensä perusteella suosituin puu. Ei ole sattumaa, että ensimmäisenä listalla ovat tammi ja siihen tiiviisti liittyvä lehmus. Latviassa on varhain vallinnut puukultti, ja arvellaan, että tammea ja lehmusta on pidetty toteemeina eli myyttisinä esi-isinä, suvun suojelijoina. Tammi on kieliopilliselta suvultaan maskuliininen. Latvian muinaisuskoon on liittynyt puille uhraaminen, ja tammelle on kaiketi uhrattu tiettyinä ajankohtina kaksi linnunmunaa. Tammi liitetään myös ukkosenjumala Pērkonsiin. Tammi symboloi dainoissa aina miestä. Miksi tammi on suosituin? Luultavasti ainakin siksi, että kansa on huomannut sen erityispiirteet verrattuna muihin puihin – se voi saavuttaa hyvin korkean iän (kerrotaan tuhatvuotisista yksilöistä) ja vanhana sen rungon ympärys on huomattava. Tammen puuaines on kovaa ja sitä on käytetty rakentamiseen.
Es, karā aiziedams / Krustu cirtu ozolā; / Ja neraud tēvs, māmiņa, / Lai raud krusta ozoliņš
Sotaan lähtiessäni / Kaiverran ristin tammen kaarnaan; / Jos isä ja äitini eivät itke, / Itkeköön ristitammi
2) LEHMUS
Lehmus (latviaksi liepa) esiintyy toiseksi useimmiten. Vertailun vuoksi voi todeta, että tammi mainitaan dainoissa noin kolme kertaa useammin kuin lehmus. Lehmus on kieliopilliselta suvultaan feminiininen puu, ja dainoissa lehmus symboloi aina nuorta naista, neitoa. Lehmusta kuvaillaan tuuheaksi ja sen latvaa pyöreäksi. Lehmuksen juurelle on aikoinaan uhrattu ainakin maitoa, juustoa ja rasvaa. Se on saavuttanut suosionsa epäilemättä kauneutensa ja terveellisten, medeltä tuoksuvien kukkiensa ansiosta. Lehmuksen pehmeä puuaines on ollut oivallinen kanteleen veistoon.
Liepa zied, liepa zied / Baltajiem ziediņiem; / Stādīsim liepu mežu / Apkārt mūsu pagalmiņu
Kukkii lehmus, kukkii lehmus / Valkoiset ovat sen kukkaset; / Istutetaan lehmusmetsä / Pihaamme reunustamaan
3) KOIVU
Koivu on dainoissa kolmanneksi mainituin puu. Se on Latvian kansanperinteessä kosminen puu, ja vertautuu mahdollisesti maailmanpuuhun.
Kun tammella ja lehmuksella on dainoissa melko pysyvät roolinsa, koivu on symboliselta olemukseltaan muuttuvaisempi eikä niin vahvasti sidottu sukupuoleen. Koivu (latviaksi bērzs) on silti kieliopillisen sukunsa perusteella maskuliininen puu. Usein koivua verrataan kosijaan. Sitä pidetään tammen ja lehmuksen ohella pyhänä puuna, jonka juurelle on uhrattu. Useissa kulttuureissa tunnetaan maailmanpuu-käsitys. Maailmanpuu kuvaa järjestäytynyttä maailmankaikkeutta siten, että juuret kuuluvat maanaliseen, henkien maailmaan, kun puun runko taas merkitsee maanpäällistä, ihmisten asuttamaa tilaa. Latva puolestaan vertautuu taivaaseen, jota asuttavat linnut. Arvellaan, että Latviassa koivu ja tammi ovat olleet tällaisia kosmisen puun ilmenemismuotoja.
Bērziņš lapas darināja / Es darinu vainadziņu / Salna koda bērza lapas / Tautas ņēma vainadziņu
Koivussa oli hiirenkorvat / Minä punoin seppelettä / Halla puri koivulta lehdet / Kosijat veivät seppeleeni
Tammen, lehmuksen ja koivun jälkeen neljännellä sijalla on omenapuu ja viidentenä tuomi.
Voit jatkaa lukemista latvialaisesta kansanperinteestä täältä. Jutussa kerrotaan lisää symboleista.
Lähteinä on käytetty Helena Erdmanen kirjoitusta ”Koku tēli, to semantika un mākslinieciskā slodze dziesmu folklorā” teoksessa ”Pasaules skatījuma poetiskā atveide folklorā” (1988) sekä Janīna Kursīten teosta ”Mītiskais folklorā, literatūrā, mākslā” (1999). Dainat ovat sellaisenaan lähteistään. Dainoja pääsee lukemaan latviaksi täältä.
Latvialaiseen rakennusarkkitehtuuriin ovat luonnollisesti vaikuttaneet kunkin aikakauden trendit aina Riian kaupungin perustamisesta lähtien. Myös verottaja on muinaisina aikoina saattanut hieman omia arkkitehdin roolia itselleen, mitä tulee siihen, miltä Latvian suurimmissa kaupungeissa kuten Riiassa vanhimmat talot näyttävät ulkoasultaan – kuinka koreita tai oikeastaan kuinka korkeita ne ovat.
Latvian menneisyydestä löytyy aika, jolloin luonnonvoimienkaan verottaminen ei ole ollut liian mahtipontinen idea, kun valtion kassan kasvattamiseen on täytynyt löytää uusia keinoja. Palataan siis ohi hämärän keskiajan taaksepäin aikaan, jossa auringonvalo asetettiin Latviassa verolle pantavaksi.
Verotukselle on olemassa monta nimeä – vastikkeetonta pakkoperintää – verotusta – fiskaalia, minkä tavoitteet voidaan jakaa karkeasti kahtia. Julkisen sektorin toiminnan rahoittaminen tai muut yhteiskunnalliset tavoitteet, jotka johtavat julkisen sektorin toiminnan rahoittamiseen.
Riiassa näkee paljon vanhoja taloja, joissa saattaa olla pienen pienet ikkunat kuten ”kolmella veljeksellä.” Tämä ei kuitenkaan välttämättä selity sillä, että valon määrä haluttiin minimoida asunnoissa, jotta veroa jouduttaisiin maksamaan vähemmän.
Riian kaupunki perustettiin vasta 1200 – luvun alussa ja valoveronkantoa on erään lähteen mukaan harjoitettu muinaisen bysantin aikaan eli se voitaisiin sijoittaa jonnekin Itä-Rooman valtakauden aikoihin ennen kaupungin perustamista. Latvia ei kuulunut alueeseen, mutta valoveronkannon ajankohta voitaisiin näin ollen sijoittaa jonnekin 300 -luvun ja 1100 – luvun välille, joista todennäköisempää on että ollaan lähempänä 1100 -1200 lukua , eli kaupunkien perustamista. Toisaalta nykyisen Riian alueella on ollut tiettävästi asutusta jo 100-luvulla eaa.Väinäjoen varrella on kulkenut niin viikinkejä kuin saksalaisia kauppiaita sekä ristiretkeläisiä. Tarkkaa tietoa ilman vanhojen historiankirjojen syvällisempää tutkimusta valoveronkeruun alkamisen ja päättymisen ajankohdasta ei ole.
Varhaisina aikoina ei ollut olemassa tekniikkaa, jolla olisi voinut mitata valoa tieteellisin menetelmin, joten valoveron periaate oli hyvin yksinkertainen. Varakkailla ihmisillä oli tapana rakennuttaa itselleen korkea talo. Mitä korkeammalla katto tuvassa oli – sitä suurempi verokarhu poikkesi kylään.
Alla olevasta linkistä voi käydä tutustumassa Latviaksi mitä kaikkea onkaan keksitty aikojen saatossa verottaa.
Mitä ystävyysseura voi tarjota tämän päivän ihmiselle? No vaikka mitä! Rozentāls-seuran puheenjohtaja Tero H. Savolainen kertoo videolla, mitä seuralle kuuluu ja mitä vuosi 2016 tuo tullessaan. Luvassa on jälleen kerran monenlaista kivaa korkeakulttuurista vaihtoehtoisempaan vipellykseen. Videolla käydään läpi edellisen vuoden onnistumisia, vuoden 2016 suunnitelmia ja myös sitä, mikä on jäsenten rooli seurassa. Unohtaa ei toki sovi myöskään sitä, että vuosi 2016 seuralle nimenkin antaneen taiteilija Janis Rozentālsin 150-vuotisjuhlavuosi, mikä tulee näkymään myös seuran toiminnassa. Merkkitapaus on myös Latvian kansallisrunoilija Rainiksen suomennetun kokoelmateoksen julkaiseminen. Suositut kielikurssit ja latviankielisille lapsille suunnatut kerhot jatkuvat myös edelleen. Rozentāls-seuran puheenjohtaja Tero H. Savolainen kertoo videolla, mitä seuralle kuuluu ja mitä vuosi 2016 tuo tullessaan. Seuran edellisen vuosikokouksen kuulumisia voit lukea aihetta käsittelevästä postauksesta.
Jos et jo ole Rozentāls-seuran jäsen, liittyminen onnistuu helposti täällä. Jokainen jäsenmaksunsa maksanut jäsen on tärkeä, tervetuloa mukaan!
Lisätehtävä jo kokeneemmille Latvian ystäville: tunnistatko paikan, jossa Tero puhuu?
Latvialainen taiteilija Miķelis Fišers (s. 1970, Riika, Latvia) pitää ensimmäisen yksityisnäyttelynsä Helsingissä Kaapelitehtaan Valssaamossa tammikuussa 2016. Conspiracy Landscapes -näyttely kutittelee mukavasti uteliaisuutta ja heijastelee Fišersin pitkäaikaista kiinnostusta salaliittoteorioihin ja alieneihin. Fišers voitti Latvian arvostetuimman visuaaliselle taiteelle myönnettävän PURVĪTIStaidepalkinnon (28 500 EUR) vuonna 2015. Palkinto jaetaan kahden vuoden välein taiteilijalle tai taiteilijaryhmälle, jonka teosten katsotaan ottavan kantaa ajankohtaisiin ilmiöihin, ihanteisiin ja arvoihin.
Fišersin Helsingin näyttelyyn tulee esille viitisenkymmentä teosta; installaatioita ja maalauksia, mukaan lukien kymmenisen äskettäin Perussa ja Boliviassa maalattua maisemaa. Fišers on viettänyt Etelä-Amerikassa vuoden 2015 lopussa kolme kuukautta ja matkan aikana on valmistunut myös piirroksia muinaisista raunioista, joita näyttelyssä nähdään myös. Avaruusoliot ja –alukset esiintyvätkin usein Fišersin teoksissa. Näyttelyssä tullaan näkemään esimerkiksi maalaus Officers Ball Together with Extraterrestrials at the Vaulted Hall of Neu-Schabenland in Honour of Osama Bin Laden´s Elimination vuodelta 2011. Teos on kooltaan monumentaaliset 308×290 cm ja on milleistä kiinni, että se saadaan kuljetettua näyttelytilan ovista sisään. Monumentaalinen on myös teoksen nimi.
Miķelis Fišers: Officers Ball Together with Extraterrestrials at the Vaulted Hall of Neu-Schabenland in Honour of Osama Bin Laden´s Elimination
Valssaamon näyttely on toinen kerta, kun Fišersin töitä on Suomessa nähtävillä. Edellinen esiintyminen Helsingissä oli vuonna 1997 Taidehallissa pidetyssä ryhmänäyttelyssä. Tuolloin Fišers myös vietti aikaa Suomenlinnan taiteilijaresidenssissä. Viime kerrasta on siis kulunut jonkin verran aikaa. Maailma on muuttunut, niin myös taiteilija ja hänen teoksensa. Fišersin teokset eivät ehkä ole niin rajuja kuin aiemmin, mutta kantaaottavuutta niistä löytyy yhä edelleen.
Fišers opiskeli maalausta Latvian Taideakatemiassa ja valmistui 1995. Siitä lähtien hän on pitänyt näyttelyitä aktiiviseen tahtiin. Fišersin näyttelyitä on nähty niin kotimaassa Latviassa kuin myös kansainvälisesti. Tänä vuonna hänen teoksiaan oli esillä Venetsian Biennalessa Italiassa ja aiemmin hän on pitänyt näyttelyitä esimerkiksi Iso-Britanniassa (2002) ja Ruotsissa (2000/2001). Hän asuu ja työskentelee Riiassa. Hänen teoksiaan on sekä yksityisissä että julkisissa kokoelmissa, mm. Latvian Kansallisessa Taidemuseossa ja vasta perusteilla olevan Latvian nykytaiteen museon kokoelmissa.
Christian Humanoids Evacuate Faithful People from Mexico City. End of an Old Era, 2014, wood, paint, carving, 50 x 50 cm. Kuvan lähde
Miķelis Fišers shokeraa ja joutui sensuurin syyniin
Fišersin julkinen ura alkoi hätkähdyttävästi. Vuonna 1995 taiteilijan teossarja Sex´n´Spaceships sensuroitiin pornografisena. Kohua aiheutti myös hänen teoksensa Three Pills, jossa kankaalle mustan pohjan päälle oli liimattu kolme ecstasy-pilleriä. Pillerit luonnollisesti varastettiin teoksesta. Hullunlehmäntaudin puhkeamisen aikaan hän asetti Iso-Britanniassa näytteille traktorin, joka oli päällystetty lehmän nahoilla. Jo vuonna 2001 taiteilija oli mukana kritisoimassa kulutusyhteiskuntaa ja markkinavoimien meille kehittämiä yhä uusia tarpeita. Projektissa Subversion in the City Space Fišers toi Riian kaduille suunnittelemansa alumiinilla vuoratun raitiovaunun, jossa pidettiin keskustelutilaisuuksia ja videoesityksiä. Ratikassa halukkaalle lukijalle oli myös tarjolla kulutusyhteiskuntakriittistä kirjallisuutta. Projektissa korvattiin bussi- ja raitiovaunupysäkkien mainokset vastamainoksilla. Projekti tuo mieleen Kiasmassa syksyllä 2015 esillä olleen Jani Leinosen Tottelemattomuuskoulu-näyttelyn. Tarve medianlukutaidolle ja mediakriittisyydelle ei todellakaan ole kadonnut.
Latvialaisen taiteen entinen paha poika on vaihtanut ravebileet ja päihteet mietiskelyyn sekä kiinalaisen fyysistä ja henkistä tasapainoa lisäävän Qigongin harjoittamiseen. ”Omaa muuttumistaan on vaikea havainnoida,” kirjoittaaFišers sähköpostissaan jostain Perun vuoristosta. ”Mielestäni on selvää, että taiteelliset pyrkimykseni ovat muuttuneet. Töissäni on nykyisin vähemmän suoraa yhteiskuntakriittisyyttä ja enemmän itsetutkiskelua, tai ainakin toivon niin. Parikymppisenä elämässäni oli enemmän tuhoavia elementtejä. Nykyisin olen itseohjautuvampi. Työskentelyni on intiimiä. Yritän ajatella asioita, joita usein pyritään välttelemään. Olisi hienoa, jos joku ihminen töitäni katsoessaan alkaisi kyseenalaistaa yleisinä totuuksina pidettyjä asioita. Näistä asioista en kuitenkaan halua puhua kuolemanvakavasti. Sen takia teoksistani löytyy yleensä myös huumoria tai ainakin ironiaa”, Fišers jatkaa itsehavainnointiaan.
Nykyään taiteilijaa inspiroi myös luonnon mahtavuus. “Peru ja Bolivia ovat kumpikin maita, joista on löytynyt valtavat määrät mystistä esineistöä ja taideteoksia. Useimmat salaliittoteoriat, kuten teoria muinaisina aikoina täällä mahdollisesti vierailleista alieneista, lähes poikkeuksetta viittaavat tähän esineistöön todisteena maan ulkopuolelta tulleesta teknologiasta. Monet myös uskovat tiettyjen paikkojen säteilevän erityistä energiaa. Maisemamaalaus, esoteerisuus ja salaliittoteoriat kiinnostavat minua ja ovat kaikki keskeisiä inspiraationi lähteitä. Andien maisemat ovat henkeäsalpaavia ja muinaiset rauniot kerta kaikkiaan huikeita. Kotimaassani Latviassa ei vuoria ole, mutta olen aina ollut niistä kiinnostunut.“ Fišers on tehnyt useita pitkiä maalausmatkoja vuoristomaisemiin. Kankaille on aiemmin tallentunut lukuisia vuoristomaisemia mm. Meksikossa ja Norjassa. Maisemille on tyypillistä, ettei niissä kuvata lainkaan ihmisiä. Hänen mukanaan Andeilla liikkui myös kuvaaja. Elokuvayhtiö Tanka valmistelee Fišersistä kertovaa dokumenttielokuvaa. Filmiryhmä tulee kuvaamaan Helsingin näyttelyn rakentamisen ja Perussa kuvattua materiaalia nähdään Helsingin näyttelyssä.
Fišers itse on tutustunut suomalaiseen nykytaiteeseen ensin Venetsian Biennalessa ja myöhemmin Espoon modernin taiteen museo EMMAssa esillä olevassa Saastamoisen säätiön kokoelmassa. ”Suomen paviljonki oli suosikkini Venetsiassa ja oli hienoa nähdä lisää samojen taiteilijoiden töitä Espoossa. Suomalainen nykytaide on älyllistä, teknisesti loisteliasta ja kiinnitin myös huomiota maalareiden sivellintyöskentelyyn. Mielestäni Suomen ja Latvian nykytaiteella on paljon yhtäläisyyksiä.”
Rozentāls-seura ry järjesti valokuvakilpailun, jossa etsittiin näkemyksellisiä ja puhuttelevia kuvia Latviasta. Tarkoituksena on tuoda esille eri ihmisten näkemyksiä ja kokemuksia Latviasta. Kilpailu on avoin kaikille valokuvauksen harrastajille. Kilpailu päättyi 30.11.2015.
TULOKSET:
1. Nelli Sillanpää, Helsinki
Kuva: Gaismas spēle / Kuvauspaikka: Lielupes Jurmala, elokuu 2015
2. Matti Outakoski
Kolme varista, Jurmala, Majori
3. Juha Lampinen, Vantaa
Kuva: Rantaelämää; Jurmala, Jurmalan uimaranta
Palkinnot:
Matkapaketti (Lentolahjakortti ja hotelliyö kahdelle Radisson Blu Daugava -hotellissa Riiassa)
2.-3. Kirjapaketteja
Onnea voittajille!
Voittajan valitsivat valokuvaaja Iveta Vaivode, graafinen suunnittelija ja Rozentals-seuran hallituksen jäsen Linda Praulina ja valokuvaaja-kuvatoimittaja Yki Hytönen. Juryn puheenjohtajana toimi Tero H. Savolainen.
