Latvialaisen Bille-trilogian toisen osan julkistus ja keskustelutilaisuus tiistaina 20.10.2020 klo 18.00.
Tervetuloa seuraamaan keskustelua virtuaalisesti suorana lähetyksenä osoitteessa fb.com/EmbassyofLatviainFinland tai myöhemmin tallenteena.
Bille-tytöstä kertovan, osittain tosipohjaisen trilogian on kirjoittanut latvialainen runoilija, kirjailija ja kääntäjä Vizma Belševica (1931–2005). Romaanin on suomentanut Mirja Hovila. Kustantajana on Paperiporo, yksi harvoista latvialaista lasten ja aikuisten kirjallisuutta julkaisevista suomalaisista kustantamoista.
Keskustelua moderoi Rozentāls-seuran toiminnanjohtaja Jenni Kallionsivu. Keskusteluun osallistuvat suomentaja Mirja Hovila ja historioitsija, filosofian tohtori Seppo Zetterberg. Mitä yhteistä ja mitä erilaista latvialaiset ja suomalaiset kokivat toisen maailmansodan aikana?
Tilaisuuden aikana voi osallistua online-kilpailuun ja voittaa uuden Bille ja sota -kirjan. Näemme myös otteita latvialaisesta Bille-elokuvasta sekä valokuvia tuolta ajalta. Keskustelu on suomenkielinen.
Juhannus on monelle latvialaiselle vuoden tärkeintä juhla-aikaa. Yleensä juhlitaan perheen ja suvun sekä lähimpien ystävien kanssa.
Laulut ja piirileikit kuuluvat jokaiseen juhannusjuhlaan. Perinteisin tarjottava on juhannusolut ja -juusto. Perinteet ovat kaikkialla voimissaan, mutta koko kylän yhdessä viettämä Aplīgošana lienee nykypäivää enää vain yhdessä kylässä Koillis-Latviassa. Aplīgošanalle ei ole löytynyt tarkkaa käännöstä; ehkä sen voisi selittää yksinkertaisesti juhannuslaulajaisiksi.
Joitakin kyläläisiä, etupäässä nuoria perheitä, kulkee laulaen kylän halki aattoiltana ja käy tervehtimässä juhannuksen nimipäiväsankareita. Aattona nimipäiväänsä viettää Līga ja juhannuspäivänä Jānis. Ne olivatkin ennen kaikkein yleisimmät etunimet; nykylapsilla etenkin Līga on käynyt aika harvinaiseksi.
Meidän kylässä yhteisen aattoillan vieton valmistelu alkaa jo iltapäivällä. Aikaisemmin on sovittu, keiden luona vieraillaan. He tietävät odottaa tervehtijöitä, ja tarjoilut ovat jo valmiina vieraita varten. Iltapäivällä kokoonnutaan solmimaan Jānisten miehiset tammenlehväseppeleet. Līga saa naisen kukkaseppeleen. Myös jokaisen talon väelle taiteillaan luonnonkukista tervehdyskimppu.
Illalla kokoonnutaan – nyt on myös pelimanni haitarineen paikalla. Koska juhannuslaulu on todella pitkä, on sen sanat varmuuden vuoksi monistettu laulajille. Ensimmäisen talon piha täyttyy onnittelijoista ja talonväestä. Laulutervehdyksen jälkeen alkaa tarjoilu: isäntä itse kaataa olutta, ystävä tarjoaa snapsit. Käytössä on vanhan tavan mukaan yksi tuoppi oluelle ja yksi viinalasi snapsille. Olut tarjotaan vanhasta hienosta ruukusta, joita käytetään joka talossa. Itse pantua olutta ei ole enää tehty joka talossa. Naiset tarjoilevat juhannusjuustoa ja pieniä piirakoita.
Isäntä Jānis tarjoaa juhannusolutta perinteisestä kannusta ja tuopista.
Sitten alkaa piirileikki, johon enemmän tai vähemmän kaikki liittyvät, jos ei täällä niin seuraavassa talossa. Oira,oira raikaa soittimelta. Parit voivat olla hyvinkin erikokoisia, kun lapset ja aikuiset tanssivat yhdessä. Yksi Oira, oiran liikkeistä on sama kuin nykyisen korona-ajan jalkatervehdys.
Oira, oiraa pidetään myös liettualaisena piiritanssina.
Kun lähdetään seuraavan Jāniksen talolle, alkaa pelimanni taas soittaa, ja kulkijat laulavat. Juhannuslauluja on Latviassa todella useita. Meidän kylässä lauletaan vain yhtä, joka sekin on nimeltään Aplīgošana. Tässä versiossa on yhdeksän säkeistöä, ja niitä lauletaan myös tervehdykseksi nimipäiväsankarille. Hänelle on voitu tehdä myös henkilökohtainen lisävärssy.
Labvakaru, Jāņa māte. Vai tu mūsu gaidījusi? Mīkstu sieru sasējusi? Saldu alu darījusi?
(Hyvää iltaa, Emäntä. Oletko jo odottanut meitä? Oletko tehnyt maistuvat juustot? Oletko pannut makeaa olutta?)
Myös lapset jaksavat kävellä alkuillan mukana talosta taloon. Jossain löytyy leikkikavereita; kukaan ei pitkästy, kun kaikki tuntevat toisensa.
Olemme käyneet onnittelemassa kuutta Jānista, joista yhden pikkupoikakin on Jānis, sekä yhtä Līga-rouvaa. Kierros on kestänyt lähes kolme tuntia, kun vihdoin erotaan. Suurin osa lähtee koteihinsa oman juhlan viettoon ja sytyttämään oman kokon. Nuoret miehet suuntaavat juhannustansseihin kylän Kansantalolle.
”Äiti, pojastasi on juuri tullut entinen maailmanmestari!”
Paluu Moskovassa keväällä 1961 käydystä MM-ottelusta Riikaan kotitalolle osoitteeseen Krišjāņa Valdemāra iela 34 olisi toki voinut olla riemukkaampikin, mutta olihan nuorukaisen ura vasta alkutaipaleella…
Onkin sanottu, että Mihails Tāls (1936-92) oli huumorintajuisempi ja itseironisempi kuin kaikki muut shakin maailmanmestarit yhteensä. Ehkäpä nämä ominaisuudet selittävät osaltaan sen, miksi riikalaisen valtakausi kesti vain pari päivää yli vuoden. Toisaalta juuri inhimillisten piirteidensä ansiosta Tāls on aina ollut tavattoman suosittu, kukaties jopa kaikkien aikojen rakastetuin shakkinero.
Taikuri laudan äärellä
Suosioon vaikutti keskeisesti myös Tālsin räiskyvä pelityyli, joka lumosi niin suuren yleisön kuin asiantuntijatkin 1950-luvun loppupuolelta alkaen, aikana jolloin huipputason shakista oli jo tullut varsin ”tieteellistä” ja sitä myöten varovaistakin.
Tāls ansaitsi hurjilla sommitelmillaan ja uhrauksillaan lempinimen ”Riian taikuri”. Tuntui tosiaan siltä kuin hän olisi loihtinut laudalle mitä mielikuvituksellisimpia käänteitä. Tālsin pelejä esiteltiin lehdissä ympäri maailmaa, ja latvialaisittain oli tietenkin tärkeää, että lempinimeen sisältyi sana Riika (”Magician from Riga”, ”Mago di Riga”, ”Trollkarlen från Riga” jne.); Tāls ei suinkaan ollut venäläinen shakkinero!
Tāls nousi maailmanhuipulle komeetan lailla voittamalla Neuvostoliiton mestaruuden kaikkien aikojen nuorimpana, vain 20-vuotiaana; vuotta myöhemmin hän uusi urotekonsa kotikentällä Riiassa.
MM-otteluun Mihail Botvinnikia vastaan nuori riikalainen eteni pari vuotta myöhemmin. Kun ottelu toukokuussa 1960 päättyi, 23-vuotiasta Mihails Tālsia juhlittiin shakin kahdeksantena ja samalla kaikkien aikojen nuorimpana maailmanmestarina.
Pari vuotta kestänyt nousukiito katkesi kuitenkin heti seuraavana keväänä Botvinnikin valloitettua maailmanmestaruuden takaisin itselleen uusintaottelussa, jossa Tāls ei missään nimessä ollut parhaimmillaan.
Parantumaton boheemi
Vaikka Mihails Tāls pysyi erittäin kovassa lajissa huipulla yli 30 vuotta, paljon pelaten ja kilpaillen ympäri maailmaa, hän eli pikemminkin taiteilijaelämää kuin huippu-urheilijan arkea. Tupakkaa ja alkoholia kului melkoisia määriä, joten raitistamiskampanjoista shakkinerolla oli selvä mielipide: ”Valtioko käy taisteluun vodkaa vastaan? Asetun vodkan puolelle!”.
Aitona boheemina Tāls ei piitannut maallisista, ja ennen muuta hän vieroksui teknisiä laitteita autoa (eihän hänellä ollut ajokorttiakaan) ja rannekelloa myöten. Lompakkokaan ei kuulunut varusteisiin, joten turnauksista saadut palkintorahat saivat pursuilla vapaasti taskuista pieninä seteleinä.
Lääkäriperheessä (Nehemia-isä oli tunnettu neurologi, Jakov-veli työskenteli Jūrmalan sanatoriossa) varttunut riikalainen opiskeli yliopistossa kirjallisuutta ja mieltyi Ilfin ja Petrovin tuotantoon siinä määrin että kirjoitti tutkielman kaksikon veijariromaanista ”Kaksitoista tuolia”, jossa paljon muun ohella pelataan myös shakkia.
Tāls oli kiinnostunut myös musiikista, hän soitti Ida-äitinsä tavoin pianoa (kun taas isän soitin oli viulu) ja meni parikymppisenä naimisiin lahjakkaan riikalaisen laulajan ja näyttelijän Salli Landaun kanssa. Kulttuuripiireissä viihtyneellä shakkimestarilla oli 60-luvulla myös pitkä suhde näyttelijä Larissa Kronbergiin, joka oli käyttänyt viehätysvoimaansa valkokankaan lisäksi myös KGB:n leivissä ns. honey trap’ina.
Horjuva terveys
Tālsin pahin vihollinen oli horjuva terveys, ja onkin suoranainen ihme että peräti kaksitoista leikkausta läpikäynyt mies kykeni tekemään pitkän ja menestyksekkään uran. Eniten harmia oli munuaisista, joiden aiheuttaman kivun määrää voi vain kuvitella. 70-luvulle tultaessa onnistunut leikkaus antoi kuitenkin miehelle lisävoimia laudan ääressä, ja vuosina 1972-73 Tāls pelasikin uskomattomat 86 peliä tappiotta.
Toinen huippukausi osui 70-luvun loppuun, minkä seurauksena Tāls nousi hetkellisesti jopa maailmanlistan kakkoseksi, 20 vuotta maailmanmestaruutensa jälkeen! Uran tunteikkaimpiin hetkiin kuului syksyllä 1979 kotikaupungissa saavutettu ylivoimainen voitto ns. alueidenvälisessä turnauksessa, josta seulottiin MM-ottelijat. Vuonna 1977 avattuun Dailes-teatteriin oli pelipäivinä pitkät jonot, sillä riikalaiset halusivat nähdä idolinsa tositoimissa. Tāls oli miltei hukkua kukkiin ja lahjoihin, niin valtaisaa oli paikallisten tarjoama kannustus.
1980-luvulla Tāls pelasi yhä korkealla tasolla, vaikka taistelikin kelloa vastaan terveytensä suhteen. Vuosi 1989 oli jo lopun alkua; sairastelut vaikuttivat ulkoiseen olemukseenkin, mistä syystä Tāls vitsaili nimikirjoitusta pyytämään tulleille faneilleen:” Kiitos että vielä tunnistitte minut!”.
Kuolinhetki ei olisi voinut sattua surullisempaan ajankohtaan, vaikka siinä onkin nähtävissä koko lailla symboliikkaa. Vuonna 1992 Manilassa näet pelattiin shakkiolympialaiset, joihin myös uudelleen itsenäistyneet Baltian maat osallistuivat ensi kertaa sitten vuoden 1939. Tāls oli nimetty Latvian joukkueeseen, mikä mestarille oli taatusti unelmien täyttymys. Synnyinmaansa riveissä häntä ei kuitenkaan ehditty nähdä, sillä Latvian sijoittuessa upeasti viidenneksi runsaan sadan maan kisassa Tāls oli jälleen kerran sairaalahoidossa Moskovassa, jossa hän kuoli 28. kesäkuuta 1992. Hänet haudattiin Riian uudelle juutalaiselle hautausmaalle (Jaunie ebreju kapi).
Rikkaan elämän elänyt shakkinero ei koskaan surkutellut kovaa kohtaloaan vaan tyytyi osaansa. Viimeisinä aikoinaan hän totesikin itseironiseen tyyliinsä: ”Suvussani on paljon lääkäreitä, vain minä valitsin toisin kun ryhdyin humanistiksi. Lopulta lääketiede sai kostonsa!”
Latvia on muuttanut elämääni 30 vuoden aikana myös niin, että olen saanut ystäviä – saanut ja menettänyt, sillä elämän kiertokulkuun kuuluu myös kuolema. Kirjoitukseni sävy on siis tummempi kuin aikaisemmin mutta silti valoisa.
Baiba
Sain Latviasta aluksi myös ystäviä, joiden kanssa minulla ei ollut yhteistä kieltä. Ensimmäisten ystävieni kautta tutustuin Baiba Ziediņaan, joka oli kirjakauppias. Hänen kotonaan sain kokea suurta lämpöä ja vieraanvaraisuutta. Pieni lähiöasunto Salaspilsissa täyttyi ystävistä ja perheenjäsenistä. Kun kielitaitoni vähitellen kehittyi, ostin häneltä lukemattomia kirjoja, joista on edelleen iloa ja hyötyä.
Baiba oli esimerkki ihmisestä, jota ei vaivannut kateus, vaan hän osasi iloita toisten puolesta. Ystäväni halusivat kerran tehdä puutarhaansa porakaivon. Kun Baiba sai kuulla, että reikä on porattu, hän tupsahti kylään kakku ja kuohuviinipullo mukanaan. Pitihän reikää juhlia! Kaivo ei lopulta toteutunut, mutta eihän juhlinta silti koskaan mene hukkaan.
Elämä ei päästänyt Baibaa helpolla, mutta hän oli ahkera ja sinnikäs – voisi sanoa, että hänellä oli suomalaista sisua! Baiba oli myös valoisa kristitty ja suhtautui tyynesti siihen, ettei hänen sairauttaan voitu parantaa. Keittiössäni on Baiban antama maljakko, jonka nähdessäni kiitän hänen ystävyydestään, ilostaan ja esimerkistään.
Ojārs
Ojārs Bušs oli kielentutkija, polyglotti, kääntäjä ja hieno, mutta ujouteen saakka vaatimaton ihminen. Hän oli myös Suomen ja suomen ystävä. Tutustuin häneen jo 1990-luvulla. Kun kävin hänen luonaan Latvian kielen instituutissa, joka on ”Stalinin hampaassa” eli tiedeakatemiassa, puhuimme yleensä suomea. Ja koska puhuimme suomea, hän ehdotti minulle melkein heti sinunkauppoja. Arvostettu tuliainen oli suomalainen sanomalehti, sillä silloin ei ollut vielä nettilehtiä.
Kerran häntä haastateltiin Diena-sanomalehteen, aiheena latvialaiset etunimet, joita Ojārs oli tutkinut paljon. Lopuksi haastattelija kysyi, mitkä ovat hänen omat suosikkinimensä. Ojārs sanoi: “Minun lapseni ovat Ieva, Līga ja Jānis. Luulen, että olen vastannut kysymykseenne.”
Ieva on meikäläisittäin Eeva mutta myös Tuomi, hyvin suosittu nimi kaikenikäisten keskuudessa. Līgan päivä on 23.6., siis juhannusaattona eli Līgo-päivänä (Baltiassa juhannusta ei ole siirretty viikonloppuun niin kuin meillä). Juhannuksena nimipäiväänsä viettää Jānis eli meidän Jussi, Juha, Juhani, Johannes jne. Jānis on kautta aikojen yleisin miehennimi, mutta viime vuosina se ei ole enää mahtunut kymmenen kärjessä -listalle. Nimipäivät ovat Latviassa tärkeitä, ja nimipäiville saa tulla kutsumattakin. Monilla on vain yksi nimi, mutta kaksi nimeä on alkanut yleistyä. Ihmetystä herättää se, että suomalaisella voi olla kolme nimeä (nyt jopa neljä).
Huvia ja hyötyä slangisanakirjasta
Ojārs tarjosi aina kahvia ja keksejä. Kahvina oli šķīstošā kafija, ”liukeneva kahvi” eli pikakahvi, puhekielessä šķīstene. Tämäkin sana oli Ojārsin ja Vineta Ernstsonen laatimassa slangisanakirjassa, joka on yksi kirjahyllyni aarteista. Entä nešķīstene? Tietenkin ei-pikakahvi, suodatinkahvi. Kielellä voi leikitellä.
Maira
Lokakuussa 2015 avasin kerran pitkästä aikaa Latvian kirjailijaliiton verkkosivun ja yllätyin, kun näin siellä ystäväni Maira Asaren kuvan ja nekrologin. Maira oli kuollut päivää aikaisemmin.
Ventspils on tunnettu värikkäistä lehmäpatsaistaan.
Tutustuin Mairaan Ventspilsissä, joka on länsirannikon tärkeä satamakaupunki mutta myös kulttuurikaupunki. Sinne avattiin vuonna 2006 Kansainvälinen kirjailija- ja kääntäjätalo. Minulla oli ilo osallistua sen avajaisiin ja myöhemmin päästä sinne myös työskentelemään. Ventspilsissä tapasin Mairan. Hän oli vastikään julkaissut romaanin, joka kuvaa elämää riikalaisessa naisvankilassa. Kirja on osittain tosipohjainen, eikä Maira sitä salannut vaan puhui asiasta avoimesti. Maira oli myös runoilija ja käänsi runoutta ja proosaa venäjästä. Muutama hänen runonsa on julkaistu Elisabet Nordgrenin toimittamassa antologiassa Älä juo vesijohtovettä (Pohjoinen 1997).
Mairan ja muiden kollegoiden kanssa otettiin vastaan uusi vuosi – Ventspilsissä puoli tuntia myöhemmin kuin muualla Latviassa, ollaanhan länsirannikolla. Myöhemmin pääsin Mairan ansiosta kaupungin pohjoispuolella olevalle Staldzenen rantatörmälle, jonka hiekkaranta on täynnä toinen toistaan hienompia kiviä. Ranta on näkemisen arvoinen myös silloin kun syksyn tuuli riehuu ja aallot piirtävät hiekkaan koko ajan muuttuvia kuvioita.
Mairan kirjan suomentaminen oli alusta alkaen mielessäni, ja Maira selitti minulle vankilaslangia. En ole unohtanut tätä hanketta vaan toivon sen vielä toteutuvan.
Milda
Latvian runoilijoista minulle tärkein on Aleksandrs Čaks, jota sanotaan Latvian ensimmäiseksi kaupunkirunoilijaksi. Hän kuvasi bulevardeja, niiden muotoon leikattuja lehmuksia ja ajureita mutta myös laitakaupungin lapsia, varjoisia pihoja ja lehtimummoja. Hän kuoli aivan liian varhain, mutta hänen laajan tuotantonsa merkitys on säilynyt, ja monia runoja on sävelletty. Hänellä on kotimuseo Riian Lāčplēša ielalla. Sen johtajana oli ensin Andra Konste – nykyisin Ventspilsin kirjailija- ja kääntäjätalon johtaja – jonka ansiosta sain tavata Čaksin suuren rakkauden, kääntäjä Milda Grīnfelden.
Milda asui tyttärensä Ievan luona. Käynnit siellä olivat minulle juhlaa (kirjoitin niistä Rozentāls-seuran vuosikirjaan jo 1990-luvulla). Milda sai elää pitkän elämän, josta ei puuttunut vaikeuksia ja poliittista vainoa. Hän oli syntynytkin Novosibirskissä, jonne hänen vanhempansa oli karkotettu. Vaikka hän oli kymmeniä vuosia minua vanhempi, hän kohteli minua tasa-arvoisena kollegana. Kerran jos toisenkin lähdin sieltä kirja, lehtileike tai valokuva mukanani. Käsiala oli jo vapisevaa, mutta omistuskirjoituksesta Milda ei tinkinyt. Ilonaihe on sekin, että yhteys Ievaan on säilynyt, vaikka Milda on poissa.
Entä nyt?
Mieli on haikea ja kiitollinen. Elämän kulkua ei voi pysäyttää, emmekä tiedä, milloin aikamme tulee täyteen. Onneksi! Näiden 30 vuoden aikana olen menettänyt myös vanhempani, joista tuli Latvian ystäviä, vaikkeivät he käyneet siellä kertaakaan. Viime vuonna kuollut äiti oli pienkustantamoni mesenaatti, jota ilman en voisi julkaista latvialaista kirjallisuutta.
Tämä on juttusarjani neljäs ja viimeinen osa – ainakin toistaiseksi, sillä aiheita jäi runsaasti yli, esimerkiksi juhlapäivät ja perinteet, uskonnot ja uskomukset, talkoot, sääli ja kiisseli (mitä ihmettä?!), taide ja arkkitehtuuri, ulkolatvialaiset, ruoka ja juoma – ja tietenkin kieli ja sen muuttuminen. Kirjallisuudesta voisi kirjoittaa paljonkin, mutta jotain siitä on luettavissa jo täältä. Kirjasuomennosten tilanne on tuon jälkeen hiukan kohentunut, ja tänä syksynä on tulossa taas lisää. Latvia pitää minut tiiviisti työn ääressä.
Latvia on muuttunut, ja samalla Suomi on muuttunut, maailma on muuttunut ja minä olen muuttunut. Entä seuraavat 30 vuotta? Sitä voimme vain arvailla.
Teksti: Mirja Hovila Kuvat: Seppo Hovila
Pääkuva: Yksi 1800-luvun nuorlatvialaisen liikkeen johtohahmoista oli Krišjānis Valdemārs, jonka ansiosta Latviaan perustettiin ensimmäinen merenkulkuoppilaitos. Hänen patsaansa on Ventspilsin rantakadulla.
Kaakkois-Latvian Latgale kuului 1500-luvulta alkaen 200 vuotta Puolalle. Siksi katolilaisuus on siellä edelleen pääuskonto. Länsirannikon suitit on toinen katolinen ryhmä.
Latgale on vanhahtavampi ja köyhempi kuin muut maakunnat: jotkut pitävät sitä takapajulana. Yleinen mielikuva heilläkin on, että latgalelaiset ovat erittäin vieraanvaraisia ja ystävällisiä. Ja näinhän se on; niin hienoa naapuriapua en ole muualla kokenut.
Latgalessa on yleistä, että perheen vanhemmat ovat eri uskontokunnista: uskonnollinen suvaitsevaisuus on itsestäänselvyys. Lapset tutustuvat kummankin kirkon käytäntöihin ja oppivat kunnioittamaan muita ja hyväksymään muunuskoiset. Uskontoon suhtautuminen on mutkatonta, eikä rajoja pystytetä.
Asustelin Latgalessa yhdeksän talon kylässä: ihmiset olivat alkuperältään viittä eri kansaa ja harjoittivat neljää eri uskontoa. Huomattava osa ihmisistä Latgalessa on kolmikielisiä: latgale ja latvia äidinkielinä sekä venäjä.
Talojen omat ristit ovat elävää perinnettä.
Meidän kylässä oli iso risti. Kylien risteille pysähdytään hiljentymään ja kokoonnutaan hartaushetkiin pääasiallisesti toukokuussa. Joskus pysähdytään vain juttelemaan.
Maanteiden varsilla on tieristejä, joiden ympärille on yleensä rakennettu aitaus penkkeineen. Joistakin pidetään erittäin hyvää huolta, ja kukkaistutukset ovat hoidettuja. Jos ristillä ei käy kukaan säännöllisesti tuomassa tuoreita kukkia, on siellä ainakin muovisia.
Isot puiset ristit ovat yleisemmin punaruskeita, mutta myös valkoisia näkyy. Keskellä on usein toinen pienempi risti, vasta siihen on kiinnitetty metallinen ristiinnaulitunkuva. Ristien suojana voi olla puinen, harvemmin metallinen kapea katos. Puukatoksissa on taidokkaat koristeleikkaukset, jollaisia Latgalessa näkyy usein vanhojen talojen ikkunapielissä ja seinälaudoituksissakin.
Ristejä on myös yksityistalojen pihoilla; uusia pystytetään vieläkin. Ne voivat olla myös pienempiä metallisia. Ristit on nimetty talon tai kyseisem paikan mukaan.
Tieristejä on koko Latgalen alueella, mutta Vabolen kunnassa on jopa Krusifiksien tie, jonka varrella niitä on kolmisenkymmentä. Vabolessa kerrotaan vieläkin, kuinka neuvostomiehityksen aikana ristejä haluttiin hävittää ainakin keskeisiltä paikoilta. Oli kuitenkin hyvin vaikea löytää työhön halukkaita. Kun sitten muutama saatiin aloittamaan työt, kohtasi heitä kaikkia joku onnettomuus – yhtä jopa kuolemaan johtanut. Kaikki ristit saivat jäädä paikoilleen.
Tieristit hoidetaan rakkaudella. Ristiinnaulitunkuva voi olla puinen tai metallinen.
Toukokuu on katolisille Marian kuukausi. Koko Latgalessa järjestetään Marian hymnien lauluiltoja. Vain harvalla ristillä kokoonnutaan joka ilta, yleisemmin kerran viikossa. Käytössä on ikivanhat latgalenkieliset virsikirjat. Siinä on myös jokunen suomalaisille tuttu sävelmä.
Usein risteillä tapaa vain vanhempia naisia, joskus on mukana nuori lapsiperhe. Kovin pienessä yhteisössä mukaan tulee myös ortodoksirouva; onhan Maria kaikkien naisten suojelija.
Jos pappi sattuu paikalle, hän istuu penkillä muiden kanssa. Illan vetäjänä toimii aina joku naisista; hän valitsee virret. Lauluilta kestää yleensä puolisen tuntia. Pitempään hartaushetkeen kuuluu myös rukoukset. Vabolessa sai kukin ottaa lappusen, jossa oli määrätty hartausharjoitus seuraavalle viikolle.
Lauluilta päättyy joissain kylissä sosiaalisena tapaamisena, kun joku on tuonut leipomuksiaan tarjolle.
Sain olla mukana seitsemällä ristillä; jokainen tilaisuus oli omailmeisensä. Joihinkin tilaisuuksiin olin etukäteen pyytänyt luvan saada osallistua, joskus vain ilmestyin paikalle. Aina joku kutsui viereensä ja jakoi virsikirjansa kanssani. Kukaan ei sen kummemmin ihmetellyt vieraan tuloa; tunsin oloni tervetulleeksi. Olinhan latgalelaisten parissa.
Tänään 4.5.2020 on kulunut tasan kolmekymmentä vuotta siitä, kun Latvia antoi uuden itsenäisyysjulistuksen. Malja sille! Juomana voi olla vaikkapa Rīgas šampanietis tai jokin muu Latviassa tyypillinen juoma, kuten karpalomehu, koivunmahla tai kefiiri.
Sain oppitunnin Latvian kulttuurintuntemuksessa jo ensimmäisellä matkallani vuonna 1990. Meille suomalaisille oli luontevaa sinutella opasta, mutta hän teititteli meitä. Se oli normi ja kuului itsestään selviin käytöstapoihin. Painoin tämän visusti mieleeni.
Monta vuotta myöhemmin sattui, että olin tehnyt sinunkaupat ystäväpariskunnan kanssa ja sanoin heidän tyttärelleen, että tietysti hänkin voi sinutella minua. Mutta ei, hän ei millään voi, sillä ei hän sinuttele enoakaan. Tähän minun oli tyytyminen.
En herkästi ehdota latvialaisille sinunkauppoja, varsinkin jos keskustelukumppani on minua vanhempi. Tässä prosessissa voi kulua useita vuosia. Jotkut alkavat kuitenkin sinutella muitta mutkitta. Ulkomaisten kontaktien yleistyessä myös sinuttelu on alkanut jossain määrin yleistyä – varsinkin niiden kohdalla, jotka ovat olleet tekemisissä ruotsalaisten kanssa.
Kun tulkkaan Suomessa, teitittelen kaikkia aikuisia. Asiakkaat, jotka soittavat tai kirjoittavat minulle tarvitessaan käännöksiä, teitittelevät lähes aina. Toisaalta teitittely on Suomessa taas yleistynyt jonkin verran – eikä vain siksi että olen itse tullut vanhemmaksi. Tämä on loivaa aaltoliikettä, jossa yritän pysyä mukana.
Riiasta kotoisin?
Kerran vuosisadan alussa olin Riiassa juhannuksena. Kaupunki oli tyhjä, kun kaikki kynnelle kykenevät olivat lähteneet luonnon helmaan. Nykyisin Riiassa järjestetään myös kaupunkijuhannus, mutta tuohon aikaan sitä ei ollut. Minusta oli hauska kävellä keskustan katuja ja vain katsella ympärilleni. Merķela ielalla Riian latvialaisen seuran edessä oli amerikkalainen pariskunta kartta kädessä, ja he kysyivät minulta, onko tässä oopperatalo. Näytin kartasta muutaman korttelin päässä olevan oopperan, ja he jatkoivat matkaansa.
Minua luultiin riikalaiseksi, eikä se ole harvinaista. Minulta kysytään tietä englanniksi, latviaksi ja venäjäksi, eli jotkut pitävät minua paikallisena. Eräs ystäväni tuli kerran kadulla vastaan ja sanoi, ettei ollut huomata minua, koska olin niin sulautunut joukkoon. Itse koin kyllä jotenkin erottuvani – mutten enää niin paljoa kuin 1990-luvulla, kun minulla oli valkoinen jakkupuku. Silloin tunsin olevani kuin huutomerkki muiden jalankulkijoiden keskellä, joiden päävärinä oli ruskea tai harmaa.
Jos minulta kysytään tietä venäjäksi, en osaa vastata. Osaan juuri ja juuri sanoa ksažalenju, ja ni gavarju paruski – mutta olen huomannut, että niin ei pidä sanoa, sillä silloin kysyjä ajattelee, että osaahan tuo venäjää, ei vain halua puhua sitä. Mutta en oikeasti osaa. Latviaksi yritän neuvoa minkä pystyn.
Riiassa voisi olla loputtomiin, mutta Latviassa on paljon muutakin. Siispä katse länteen ja itään.
Pois Riiasta!
Pääsin länsirannikolla sijaitsevaan Liepājaan tutuntuttujen autossa. Ehdimme nähdä keskustaa ja Karostaa – vanhaa sotasatamaa, joka oli aikoinaan suljettua aluetta – kun alkoi sataa hillittömästi ja tuuli yltyi myrskyksi. Sateenvarjosta ei ollut iloa, ja kampaus oli heti mennyttä. Kenen ehdotus mahtoi olla, että ajetaan aallonmurtajalle? Ei nyt aivan päähän saakka, mutta aika pitkälle. Autosta emme sentään nousseet. Oli aika epätodellinen olo istua siinä, kun laineet löivät auton yli. Latvialainen naiskuljettajamme ei ollut arkalasta kotoisin.
Vuosien päästä kävin Liepājassa toisen kerran. Pitihän sitä aallonmurtajaakin käydä vilkaisemassa – vaan nyt oli puomi estämässä huimapäitä, ja hyvä niin.
Liepājan jugendkauppahalli ja hienot pyörätelineet
Liepāja on tunnettu musiikkikaupunkina. Ehkä on vähemmän tunnettua, että siellä on hienoa jugendarkkitehtuuria. Suomen historiaan taas liittyy Pyhän Kolminaisuuden kirkko, jossa jääkärit helmikuussa 1918 vannoivat valansa. Muutaman vuoden takaisella matkalla kävi niin, että kun kirkon suntio kuuli meidän olevan Suomesta, hän aivan innostui ja sanoi, että ottakaa valokuvia niin paljon kuin haluatte, vaikka kuvaaminen oli muuten kielletty. Ansiotonta arvonnousua!
”Ei siellä kukaan puhu latviaa”
Latvian toiseksi suurin kaupunki on itäisessä Latgalen maakunnassa sijaitseva Daugavpils. Sillä on myös vanha suomalainen nimi Väinänlinna – samoin kuin Daugava on Väinäjoki – eli se on suora käännös. Jos ulkomaisella paikalla on suomalainenkin nimi, se tarkoittaa, että meillä on ollut paljon yhteyksiä. Kielitoimisto suosittelee kuitenkin käyttämään alkukielistä nimeä, silloin kun puhutaan nykyajasta.
Taisi olla vuosi 2001, kun kävin Daugavpilsissä ensimmäistä kertaa. ”Ei siellä kukaan puhu latviaa”, minua evästettiin, sillä iso osa kaupungin asukkaista on venäjänkielisiä. Toisin kävi. Huomasin kyllä, ettei latvia ole hotellivirkailijan tai myyjän äidinkieli, mutta ymmärsimme toisiamme ongelmitta. Oli sentään yksi henkilö, joka ei puhunut latviaa. Halusin nähdä vanhan linnoituksen ja menin ratikalla päätepysäkille. Ratikassa oli vain vanha rouva, jolta yritin kysyä, miten linnoitukselle pääsee, koska se ei ole aivan vieressä. Hän viittasi minua kysymään kuljettajalta, joka sitten neuvoi minua aivan sujuvasti.
Jatkoin seuraavana päivänä linja-autolla Rēzekneen. Löysin pienen museon, ja yllättäen sen seinällä oleva juliste kertoi, että kulman takana olevassa kirjastossa on näyttely Teuvo Tuliosta. Tämä eksoottinen kosmopoliitti, alun perin Teodors Tugai tai Turlajs, kasvoi Latgalessa Makašānin kylässä, mutta muutti myöhemmin Helsinkiin äitinsä avioituessa suomalaisen kanssa. Suomessa hän loi maineensa melodraamojen ohjaajana. Hän on viime vuosina alkanut kiinnostaa myös Latviassa, ja esimerkiksi ohjaaja Kristīne Želve on tehnyt hänestä dokumentin “Fedja – Theodor – Tulio”, jonka voi katsoa Areenasta.
Kirjastovirkailija tuli päästämään minut yläkertaan Tulion näyttelyyn, sillä se oli avoinna vain pyynnöstä. Se oli varsin mielenkiintoinen, mutta virkailija alkoi väsähtää ja vaihtaa jalkaa, ja minusta tuntui, että selkääni tuijotetaan sen näköisenä, että olisi jo aika jatkaa matkaa.
Sivuhuomautuksena voi todeta, että asiakaspalvelu on seikka, joka on parantunut todella pitkin harppauksin. Neuvostoperinne, jossa asiakas jonkinlainen häiriötekijä, ei ole vain myytti, ja siitä olen itsekin saanut osani. Toki skaala on laaja. Aikaisemmin myyjä kysyi usein “Viss?” eli oliko siinä kaikki. Nyt kysytään pikemminkin, mitä saisi vielä olla.
Daugavpils – Väinänlinna Mark Rothko -keskus
Myöhemmin minulla oli tilaisuus saada syvällisempi kuva Latgalesta. Vaikka olen paljon matkustanut omatoimisesti, arvostan myös hyvin järjestettyä valmismatkaa. Rozentāls-seura järjesti vuonna 2010 matkan Itä-Latviaan. Nyt Rēzeknekin avautui minulle aivan eri tavalla. Daugavpilsissä pääsin uudestaan käymään linnoituksessa. Kolmannella käynnilläni siellä oli jo kaupungin oman pojan Mark Rothkon taidemuseo. Kannattaa tutustua!
Olen kulkenut Latviaa ristiin rastiin: metsäpolkuja, hiekkateitä, rantabulevardeja, valtateitä, kivikatuja. Paljon on silti vielä näkemättä. Internetistä löytyy valtavasti tietoa monella kielellä, suomeksikin. Englantia osataan yhä enemmän, joten kieltä taitamatonkin voi saada matkasta paljon irti – sitten joskus kun taas saamme matkustaa.
Ennen Neuvostoliiton vallan aikaa maata hallitsivat vuorotellen saksalaiset, puolalaiset, ruotsalaiset ja venäläiset. Liivinmaasta tuli ruotsalaisten hallitsema 1629 ja noin sata vuotta myöhemmin Pultavan taistelun kautta se päätyi venäläisten haltuun. Latviassa niin kuin myös naapurimaissa Virossa ja Liettuassa syntyi itsenäisyyteen pyrkiviä liikkeitä jo 1800-luvulla. Marraskuussa vuonna 1918 Latvia julistautui itsenäiseksi, ja Venäjä vahvisti tämän vuonna 1920.
Pienessä maassa ja sen kauniissa pääkaupungissa on nykyään vajaa kaksi miljoonaa asukasta. Latviassa on paljon linnoja ja kartanoita luonnonkauniissa ympäristöissä. Keskiajalla rakennettiin paljon linnoja ja linnoituksia, mutta suurin osa niistä on nyt raunioina. Niitä kuitenkin restauroidaan sitä mukaa, kun niihin saadaan rahoitusta. Keskiaikainen Cēsisin linnoitus ja Turaidan linna kuuluvat äskettäin korjattuihin, ja niihin pääsee jo sisälle. Molemmat sijaitsevat Gaujan kansallispuistossa lähellä Riikaa ja tältä alueelta löytyy myös kauniita kartanoita kuten Ungurmuiža, Dikļu, Mālpils, Bīriņu ja Kārļamuiža.
Turaida ja Cēsis
Turaidan keskiaikainen linna oli Riian arkkipiispan toimipaikka. Linna sijaitsee Siguldassa, vain viidenkymmenen kilometrin päässä Riiasta ja toimii hyvin porttina koko Gaujan alueelle. Linnassa on hyvin säilynyt torni, josta on kauniit näkymät alueelle sekä useita nyt jo kunnostettuja rakennuksia, joissa esitellään liiviläisten historiaa ja kulttuuria. Liivinmaa oli alue, joka nyt on osa Latviaa ja Viroa. Liiviläiset kuuluivat suomalais-ugrilaisiin kansoihin, ja rautakauden ja keskiajan aikana suurin osa alueen asukkaista oli heitä. Liiviläisiä on toki vieläkin, mutta heidän oma kielensä on kuolemassa, koska liiviä osaa äidinkielenään tiettävästi enää yksi henkilö.
Turaidan linnaan kuuluu tarina ”Turaidan ruususta”, kauniista Maijasta, jonka aatelismies salakavalasti murhasi Gutmanin luolassa. Maijan mielitietty, Siguldan linnan puutarhuri Viktor, hautasi morsiamensa Turaidaan ja istutti haudalle lehmuksen. Vastavihityillä on tapana jättää haudalle kukkia vielä tänäkin päivänä.
Cēsisin kaupunki sai kaupunkioikeudet vuonna 1206 ja se sijaitsee noin 90 kilometrin päässä Riiasta. Linnoitus, jonka ympärille kaupunki kasvoi oli Liivinmaan ritarikunnan esikunta. Täältä on turha etsiä valaistusta tai matkamuistokaupaa, mutta täällä voi vaeltaa kynttilälyhdyn valossa ja käydä katsomassa keskiaikaista vankilaa. Linnoituksen puisto ja sen lampi ovat suosittuja erityisesti kesäisin, kun siellä järjestetään klassisia konsertteja. Vuosittain järjestettävä Šūbertiāde- eli Schubertiade-konsertti on kuuluisa, ja se houkuttelee paikalle maailmankuuluja muusikoita ja musiikin opiskelijoita.
Ungurmuiža
Noin kahdeksankymmenen kilometrin päässä Riiasta ja Cēsisin lähellä sijaitsee Ungurmuižan kartano vuodelta 1732. Kartano on Baltian ainoa puusta rakennettu, ehjänä säilynyt barokkikartano. Se säilyi kuin ihmeen kaupalla ehjänä vuonna 1905 puhjenneiden levottomuuksien aikana, aikana jolloin vallankumoukselliset ja bolševikit polttivat suurimman osan baltiansaksalaisista kartanoista. Perimätiedon mukaan Ungurmuižan kartano ja sen rakennukset säästettiin siksi, että omistajaperhe oli seudulla niin pidetty. He olivat herrnhutilaisia ja perhe oli pitänyt huolta siitä, että seudun lapset saivat kunnollisen koulutuksen, tarpeeksi ruokaa ja oppivat soittamaan jotakin instrumenttia.
Ungurmuižan teepaviljonki on suosittu vihkimispaikka.
Ungurmuižan päärakennuksen hirsiseinät on koristeltu temperamaalauksilla, osa niistä on vielä restauroinnin alla. Neuvostoliiton aikana päärakennus toimi kouluna, ja tuolloin kaikki kauniit maalaukset peitettiin kipsillä, tapeteilla ja sanomalehtipaperilla. Ungurmuiža on erittäin suosittu häiden viettopaikka. Itse vihkiminen toteutetaan usein ulkona kauniissa, pienessä teepaviljongissa ja illallinen voidaan nauttia päärakennuksessa, joka toimi muutoin museona.
Kartanon vanhassa koulurakennuksessa voi myös yöpyä, siellä on kolme erilaista sviittiä, päärakennuksessakin on puolestaan kaksi lämmitettyä ja nykyaikaistettua vierashuonetta. Seinältä yöpyjän unia valvoo Pietari Suuri. Kartanon ensimmäinen omistaja, ruotsalaissyntyinen paroni Baltazar von Campenhausen, tilasi maalauksen molemmille puolille makuuhuoneensa ovea. Paroni von Campenhausen palveli sekä Saksan että Puolan armeijassa ennen kuin palasi Venäjän armeijaan ja toimi Suomen kenraalikuvernöörinä vuosina 1742–1743.
Latviasta on melkein mahdoton puhua mainitsematta musiikkia. Musiikki on jo itsessään kokonainen kieli, mutta laulumusiikki on kaksinkertaista kieltä. Vaan entä jos ei ymmärrä sanoja? Silloin pitää ruveta opiskelemaan. Näin Latvia muutti elämäni myös musiikin avulla.
——————————————————————————————————————–
Olimme eksäni (siis silloisen nyksäni) kanssa toista kertaa Latviassa kesällä 1993. Silloin oli suuret laulujuhlat, ja lippujen hankkiminen oli helpompaa kuin nykyään (mistähän syystä?). Ystävät olivat hankkineet meille liput päätöskonsertin kenraaliharjoitukseen, jossa on aina sama ohjelma kuin viimeisenä iltana mutta ilman arvovieraita.
Matka Metsäpuistoon oli pitkä: ensin puoli tuntia junalla Salaspilsista Riikaan, sitten ratikalla päätepysäkille, josta lauluareenalle oli vielä reilusti kävelymatkaa.
Sattui sateinen ilta. On aika hankala istua monta tuntia puupenkillä ilman sateenvarjoa, kaikki laulut ovat vieraita, eikä sanoistakaan ymmärrä tuon taivaallista. Ja paluumatka pimeässä taas pitkääkin pitempi.
Seuraavana päivänä ystävät sanoivat, että mennään vielä päätöskonserttiin, heillä on liput. Totesimme, että mehän jo olimme siellä, laulujuhlat on koettu. Ei auttanut vastaanpano, lähdettiin taas. Kyllä kannatti!
Kauniimpaa kesäiltaa pohjoisen taivaan alla ei voi kuvitella. Laulujen sanat olivat tietysti yhtä hämärät kuin ennenkin, mutta ystävät pystyivät selittämään monia asioita. Konsertin jälkeen halusin tietää laulujen sisällöstä tarkemmin. Suomea taitava ystäväni hankki nuottivihon, joissa oli muutamia lauluja, ja yritti suomentaa niitä, mutta tehtävä ei ollut helppo. Hän selitti, että lauluissa on paljon symboleita, varsinkin neuvostoaikaan syntyneissä, kun asioita ei voinut ilmaista suoraan. Oli myös kansanperinnettä ja mytologiaa. Eihän niistä saanut mitenkään selvää!
Niinpä päätin, että minun täytyy oppia latviaa.
En asettanut rimaa korkealle. Seuraava matkani taisi olla jo saman vuoden syksyllä. Ystävät – taas ystävät! – hankkivat minulle oppimateriaalia, jonka selityskielenä oli englanti. Ei siitä silti Suomessa omin päin tullut oikein mitään. Kuinka ollakaan, taas se sama ystäväni oli saanut tietää, että Suomessa toimiva ystävyysseura, jolla on latvialaisen taiteilijan nimi, Rozentāls-seura, järjestää Kuurinmaan rannikolla kahden viikon intensiivikurssin. Siellä oli alkeis- ja jatkokurssi sekä samaan aikaan suomen kielen kurssi latvialaisille.
Sillä tiellä olen edelleen. Kielenoppimisessa ei tule koskaan valmiiksi, eikä elinikäinen oppiminen ole fraasi. Tiedostan osaamiseni rajat varsin hyvin, mutta silti: valtaosa työstäni liittyy nykyisin latviaan ja Latviaan. Kukapa olisi uskonut – mutta Latvialla on merkillinen taipumus puuttua elämääni ja ohjata sitä aivan eri suuntaan kuin olen aikonut.
Rahat tiskiin, vaan mitkä rahat?
Laulujuhliin liittyy hauska sattumus. Kioskissa myytiin syötävää ja juotavaa, ja kuohuviiniä sai myös laseittain. Jälkimmäisessä konsertissa menimme eksäni kanssa ostoksille. Jotenkin sain ilman kielitaitoa ilmoitettua, että ostaisin kaksi lasillista. En tietenkään ymmärtänyt myyjän ilmoittamaa hintaa. Ehkä löin tiskiin kahden latin kolikon. Myyjä tajusi rahan huomattavan arvon ja luuli minun tarkoittaneen kahta pulloa. En kehdannut sanoa, että eikun lasia. En tiennyt, että lasi on GLĀZE ja pullo PUDELE. Meitä oli seurueessa viisi, joten niiden kahden pullon tyhjentämisessä oli sitten pientä haastetta… Onneksi oli maailman kaunein ilta ja ilma, ja pisaroita oli vain lasissa, ilmassa ei yhden yhtäkään.
Lati oli jo käytössä, mutta edelleen kelpasi myös siirtymävaiheen valuutta Latvian rupla. Yksi lati vastasi kahtasataa ruplaa, eli kaksilatinen oli varsin arvokas.
Suomessahan on vanha sanonta, ettei ole latin latia. Mistä ja milloin se on tullut, sitä ei taida kukaan tietää varmasti. Liekö ”ei lantin lanttia” vaikuttanut asiaan? Mielenkiintoista on sekin, että sanonta säilyi suomessa myös yli neuvostoajan, reilut puoli vuosisataa, jolloin latvialaiset olivat kirjaimellisesti ilman latin latia. Latviassa valuutta on vaihtunut suunnilleen yhtä usein kuin kadunnimetkin.
Kun Latvia oli itsenäistynyt marraskuussa 1918, seuraavan vuoden alussa Venäjän ruplan tilalle tuli Latvian rupla. Lati taas otettiin käyttöön 1922. Toisen maailmansodan vuosina valuutta vaihtui tiheästi. Ensimmäisen neuvostomiehityksen aikana käytettiin ensin latia, mutta maaliskuussa 1941 siirryttiin ilman ennakkovaroitusta Neuvostoliiton ruplaan. Jo saman vuoden heinäkuussa siirryttiinkin Saksan markkaan, mutta ruplakin kelpasi ensi alkuun. Toisen neuvostomiehityksen alettua ruplaan tietenkin palattiin.
Itsenäisyyden palauttamisen jälkeen siirryttiin ensin Latvian ruplaan ja sitten latiin. Ympyrä oli sulkeutunut – kunnes Latvia vuonna 2014 siirtyi euroon.
Vanha ratikka liputtaa juhlan kunniaksi. Uudet ovat jo matalalattiaisia.
Minne matka – ja millä?
Ajoin ensin kerran autoa Latviassa vuonna 1995. Aloitin heti Viron rajalta Ainažista. Liikennemerkissä luki KUOPPIA 17 KM. Ja niitä oli toden totta! Sen jälkeen toinen liikennemerkki ilmoitti KUOPPIA 17 KM – tai jotain sinnepäin, ja sitten varoitukset jatkuivat aina Riikaan saakka. Eivät kuopat tosin Riiassakaan loppuneet. Niitä vältellessä piti ottaa huomioon sekin, ettei kaistoja ollut merkitty. Oliko kadussa yksi, kaksi vai jopa kolme kaistaa, se ei ollut aina selvää.
Riiassa alettiin 90-luvulla periä pysäköintimaksuja. Niitä varten hankittiin Helsingin kaupungin vanhoja pysäköintimittareita. Sehän oli järkevää kierrätystä, ja nämä mittarit säilyivät katukuvassa pitkään.
Autojen määrä lisääntyi nopeasti. Vähän käytettyjä saksalaisautoja alettiin tuoda maahan, ja jotkut niillä rikastuivatkin. Länsiautoon liittyi myös statusta – ja näyttämisen halua. Liikennekulttuuri ei pysynyt vauhdissa mukana, ja onnettomuustilastot olivat synkkiä. Monessa autossa oli tummennetut lasit (vaikka kuulemma ei lain mukaan olisi saanut olla) ja tietenkin hälytysjärjestelmä, joka joskus pamahti ulvomaan omia aikojaan.
”Kotimaisia” autojakin oli liikenteessä vielä pitkään. Olin eräiden ystävien kanssa lähdössä retkelle, kun he totesivat, että nyt pääsetkin Žigulikseen. Yllättyivät kuullessaan, että näitä Ladoja on Suomessa ollut vaikka kuinka, niillä vain on eri nimi. Olihan jossain vaiheessa puolet poliisiautoista Ladoja, puolet Saabeja.
Tiestö on viime vuosina parantunut huomattavasti, paljolti EU-rahoituksen ansiosta. Pientareen kapeus tai puuttuminen on silti vieläkin monin paikoin turvallisuusriski jalankulkijoille ja pyöräilijöille, joiden osuus liikenteen uhreista on suuri. Lain mukaan taajamien ulkopuolella pitäisikin käyttää heijastinliiviä. Keskustelu teiden kunnosta tuntuu olevan Latviassa ja Suomessa hyvin samantapaista. Kenen vastuulla se on, ovatko nopeusrajoitukset aivan vääriä, ja kuinka moni oikeasti on se ”keskimääräistä parempi autonkuljettaja”, joita on kyselyjen mukaan enemmän kuin koulun laskuopin olisi mukaan mahdollista.
Vielä 2000-luvun puolella näkyi tienrakennusta, joka ei ollut kestävällä pohjalla – kirjaimellisesti. Kun maa on hiekalle rakennettu ja talvi voi olla ankarakin, pohjustus pitäisi tehdä kunnolla. Onneksi ”neuvostolaatu” alkaa jo olla menneisyyttä. Toisaalta teiden kunnossapito on ikuisuusprojekti.
Kesällä 2008 latvialainen ystäväni kertoi, että väkilukuun nähden eniten maastoautoja on Islannissa, toiseksi eniten Latviassa. Tv-uutisissa oli puhetta maastureista, ja haastateltava mies selitti, että maasturilla pääsee helposti marjaan ja sieneen. On totta, että maaseudun tiet voivat olla hankalia autoille, joissa on pieni maavara, mutta silti: tuon maasturin hinnalla olisi voinut ostaa Latvian torit tyhjiksi marjoista ja sienistä, ja vielä olisi jäänyt rahaa tavalliseen henkilöautoon. Maasturilla oli kuitenkin imagoarvoa.
Pian tämän jälkeen kuultiinkin Islannin talouskriisistä ja kohta myös Latvian. Kriisin aikana Latviasta vietiin enemmän henkilöautoja kuin sinne tuotiin, vaikkei niitä valmisteta Latviassa. Pankit olivat ottaneet ne haltuunsa asiakkailta, jotka eivät pystyneet maksamaan lainojaan.
Markkinatalous ei ole helppo asia – kenellekään, saati niille, jotka ovat kasvaneet suunnitelmataloudessa. Suomessakin esitettiin tv-dokumenttia, jossa kerrottiin Latvian tilanteesta. Eräällä nuorellaparilla oli ollut kolme autoa. Voi kysyä, miksi. Pankit olivat myös jopa tyrkyttäneet lainoja, vähän niin kuin Suomessa 1990-luvulla ennen lamaa.
Bussimatka Tallinnasta Riikaan kestää vähimmillään yli viisi tuntia. Reitti on tullut minulle varsin tutuksi. Viron ja Latvian rajalla oli ensi alkuun tarkastus kummallakin puolella. Viisumikin oli vielä pakollinen. Virolaiset leimasivat passin aina, latvialaiset toisinaan (liettualaiset eivät koskaan!). Passini oli kirjavanaan leimoja. Vuonna 1998 poistui viisumipakko, ja myöhemmin oli rajatarkastus vain siinä maassa, johon oli menossa. Vähän vähältä matkanteko helpottui.
Lensin Riikaan ensi kerran vuonna 1997. Tuntui ylelliseltä tehdä tuo neljänsadan kilometrin matka tunnissa. Tuohon menneen maailman aikaan lentolipun hintaan sisältyi lyhyelläkin matkalla jotain syötävää. Air Baltic on ainoa lentoyhtiö, jossa olen saanut ruisleipää. Kuinkas muutenkaan?
Kun elämä meni eteenpäin ja Latvia liittyi Schengen-sopimukseen, tuntui epätodelliselta vain kävellä koneesta Riian lentoasemalle ja sieltä ulos edes passia näyttämättä. Toisaalta en voinut kuvitella, että myöhemmin tarkastukset palaavat ja kontrolli kiristyy – tai etten tällä hetkellä saa mennä Latviaan millään kulkuneuvolla. Elämä yllättää.
Pääsiäinen Latviassa on värikkäämpi, iloisempi ja kiinnostavampi kuin Suomessa. Ja se näkyy ja on läsnä kaikkialla.
Näin on ollut jo pitkään, mutta tänä vuonna pääsiäisestäkin tulee erilainen. Kaikki julkiset tapahtumat on Latviassa nyt peruttu 14.4. asti. Pääsiäisen vietto on luonteeltaan hyvin yhteisöllistä; nyt juhlia saa vain kotosalla. Mutta ensi vuonna kevään suuri juhla tulee varmasti olemaan yhtä iloinen ja mieleenpainuva kuin aikaisempinakin vuosina:
Kaikki on koristeltu pääsiäisen kunniaksi julkisissa sekä yksityisissä tiloissa ja kodeissa. Kauppojen kassoilla, ravintoloissa ja vaikkapa kampaamoissa on koristeltuja oksakimppuja tai kukkia ja korillinen värjättyjä munia asiakkaiden iloksi.
Puistoihin rakennetaan pääsiäishahmoja pienissäkin kaupungeissa ja kylissä. On jättiläismunia, pupuja ja kukkia. Riian katuvarsien mainostaulut toivottavat asukkaille iloista juhlaa. Keinuja pystytetään keskusaukioille ja jopa hotellien ja kauppakeskuksien edustalle.
Kandavan puistosta on näkymä Liivinmaan ritarikunnan linnanraunioille ja Ruutitornille
Pääsiäissunnuntaina järjestetään useimmilla paikkakunnilla juhlat, lähinnä lapsia ajatellen. Kun kaikissa isommissa kylissäkin on oma musiikkikoulu tai vähintään koulun kuoro ja kansantanssiryhmä, saadaan lasten esittämä ohjelma helposti toteutettua.
Lapsille järjestetään erilaisia kilpailuja, niistä tärkeimpänä munien vierityskisa. Siinä värjätty muna saa vauhtia lautakourussa; voittajan muna vierii pisimmälle.
Juhlat voidaan sään salliessa järjestää kokonaankin ulkosalla. Miehet viettävät aikaansa seisoskelemalla nuotion ympärillä; kaikkiin alkuperäisiin latvialaisjuhliinhan kuuluu tuli. Nuotio on yleensä muutenkin käytössä: isossa padassa keitetään kyläläisille soppaa tai ainakin yrttiteetä.
Yhdessä laulaminen kuuluu myös pääsiäisen viettoon, ja useimmiten sille löytyy säestäjäkin. Piirileikit kuuluvat kaikkiin juhliin ja yhteiseen iloon; niihin osallistuu väki lapsista vanhuksiin.
Välillä juostaan keinumaan. Iso pääsiäiskiikku on pystytetty hyvissä ajoin. Keinuminen tuo onnea ja menestystä ja on pakollista siksikin, etteivät hyttyset vaivaisi kesällä. Kun keinuu oikein korkealle, auttaa se aurinkoa kipuamaan ylemmäs taivaalla – ja sitten kevät voi tulla.
Jo kiirastorstaina pitää olla tarkkana, ettei aiheuta pahoja kesäksi. Metsästä ei saa tuoda mitään kotiin, jotta tulevana kesänä säästyttäisiin käärmeiltä ja hyttysiltä.
Kolkalaiset nuoret kerääntyvät Kolkasragsiin munanvierityskilpailuun
Munat värjätään sipulinkuorilla ja koristellaan
Kotona puutarhassa ja myös kylän juhlissa piilotetaan munia lasten etsittäviksi. Ne on tuonut pääsiäisjänis. Kukin tuo värjättyjä munia mukanaan juhliin – alkaa kaksinkilpailu munien kopauttamisessa yhteen. Sen, jonka muna säilyy ehjänä kopautuksessa, toive toteutuu. Rikkoontuneet munat saa syödä jo paikan päällä. Ne pitää nauttia suolan kanssa, muuten valehtelee koko kesän. Joku tarjoilee piirakoita.
Munat värjätään yleensä sipulinkuorilla kauniin ruskeiksi. Ne kääritään keittämistä varten tiukasti kangaspaloihin, jotka pitävät kukat, lehdet ja ruohot paikallaan. Näistä jää muniin vaaleampia kuvioita. On tärkeää antaa ystäville kauniita munia; sillä takaa myös, että kanat munivat hyvin koko vuoden.
Varsinaisia pääsiäisruokia tai –leivonnaisia ei tunneta. Erilaisia piirakoita syödään muutenkin paljon, mutta pääsiäisenä niiden pitää olla pyöreitä kuin kevään ja elämän tuova aurinko.
Juhlat ovat tärkeitä, ja niihin kutsutaan mukaan vieraatkin
Neuvostovallan aikana latvialaiset eivät saaneet juhlia kirkollisia eikä muitakaan juhliaan. Ehkä juuri siksi yhteisölliset juhlat ovat heille nyt erityisen tärkeitä ja samalla merkki omasta identiteetistä. Monet haluavat myös palata alkuperäisille juurilleen ja ovat siksi alkaneet elvyttää ikivanhoja perinteitä.
Kristillisen pääsiäisen asemesta vietetään yhä useammin omalta pakanalliselta ajalta periytyvää kevätpäiväntasauksen päivää. Leikit ja koristeet ovat samoja kuin pääsiäisenä. Näissä juhlissa myös keinu koristellaan nauhoilla ja pajunkissoin. Yleinen asu juhlassa on kansallispuvut.
Tämän vuoden pääsiäisen vietosta tulee selvästi pienimuotoisempaa ja vaisumpaa kuin ennen. Ensi vuonna juhlasta tulee varmaan entistäkin suurempi ja riemullisempi. Ja mekin pääsemme iloitsemaan siitä taas.
Heinäkuu 1990. Risteilylaiva Kristina Regina saapuu Riian matkustajasatamaan. Meidät otetaan vastaan lauluin ja soitoin, ja kaikki tulijat saavat punaisen ruusun. Tietenkin latvianpunaisen. Meidät ohjataan linja-autoihin. Oppaat osaavat suomea – eivät nyt ihan virheettömästi, mutta riittävästi. On kävelykierros vanhassakaupungissa ja iltajuhla, jossa näemme tanssiesityksiä, kuulemme kanteleensoittoa ja paljon muutakin, minkä olen unohtanut. Yövymme laivassa, ja seuraavana päivänä käymme Jūrmalassa.
Lyhyt, mukava vierailu olisi voinut jäädä ainoaksi, ellen olisi vaihtanut osoitetietoja hauskan oppaamme kanssa. Tästä alkoi kirjeenvaihto ja syntyi ystävyys, joka jatkuu edelleen. Nyt lähes kolmenkymmenen vuoden ja yli sadan Latvian-matkan jälkeen voin katsoa taaksepäin ja ihmetellä sitä, miten valtavasti Latvia on muuttunut – samalla kun Suomikin on muuttunut – ja miten tuo vierailu muutti omankin elämäni.
Tästä voisi kirjoittaa vaikka paksun kirjan, eikä aihepiireistä ole pulaa. Jaan siis kirjoitukseni osiin. Asiat eivät ole missään tietyssä järjestyksessä.
Kesä 1990 oli siirtymäaikaa. Latvia oli antanut toukokuussa uuden itsenäisyysjulistuksen, mutta vielä se oli osa Neuvostoliittoa. Talvi 1991 oli jäätävän kylmä. Latvialaiset rakensivat Riian vanhaankaupunkiin barrikadeja, valvoivat ja vartioivat. Kylmyyttä torjuttiin juomalla teetä ja laulamalla. Viisi aseetonta ihmistä sai surmansa. Heille pystytettiin myöhemmin muistokivet.
Kolmas maaliskuuta 1991. Kaikissa Baltian maissa oli kansanäänestys itsenäisyyden palauttamisesta. Olin päiväristeilyllä Tallinnassa, ensi kertaa Virossa. Muistan tuon päivän hyvin, sillä se on syntymäpäiväni. Kansanrintamat menestyivät äänestyksessä, ja toiveikkuus lisääntyi. Elokuussa laulava vallankumous oli voittanut ja Baltian maiden itsenäisyys oli tosiasia. Seurasin kaikkea tätä vain etäältä. Kristina Regina ei ollut käynyt Riiassa oman matkani jälkeen. Se risteili nyt jossain aivan muualla.
Me risteilijät emme tulleet Riikaan huomaamatta, vaan meidät otettiin vastaan soitoin, lauluin ja ruusuin.
Kaupantekoa yötä päivää
Ensimmäisellä Latvian-matkallani pääsin tietenkin vain valuuttakauppaan. Nuoremmat lukijat eivät ehkä ole tällaisesta Neuvostoliiton järjestelmästä kuulleetkaan. Valuuttakaupat oli tarkoitettu vain ulkomaalaisille. Ostokset maksettiin ensin kassaan, ja kuitin kanssa mentiin tiskille, josta sai tavarat. Siinä oli kielitaidottomalle hieman haastetta.
Joissakin liikkeissä tämä maksutapa säilyi vielä pitkälle 1990-luvun puolelle. Kun Latviassa oli silloin Suomeen verrattuna varsin halpaa, tutuksi tuli esimerkiksi MĀKSLAS VEIKALS, sananmukaisesti ”taidekauppa”. Näissä liikkeissä myytiin esimerkiksi keramiikkaa, nahkatöitä, tauluja, meripihkaa ja hopeakoruja.
Toinen tyypillinen myymälä oli DIENNAKTS VEIKALS, ”vuorokausikauppa” eli ruokakauppa, joka oli aina auki. Suomessa taisi olla silloin yksi sellainen, Helsingin asematunnelissa. Latviassa tämä oli aivan tavallista, mutta ihmettelin, voiko tämä olla kannattavaa uudessa markkinataloudessa. Joissakin kaupoissa oli myös kassalla toinen työntekijä, joka pakkasi ostokset muovikasseihin, sitten kun kassit alkoivat yleistyä. Tästä käytännöstä ei tullut pitkäikäistä.
2000-luvun puolella poliitikot alkoivat huolestua alkoholinkulutuksesta, ja alkoholin myynti sallittiin kaupoissa vain iltakymmeneen saakka. Nyt ei kannattanut enää pitää liikettä auki yöllä, ja päivystävät kaupat hävisivät katukuvasta.
Riian keskustassa oli jossain vaiheessa kukkakauppa, joka oli auki yötä päivää. Vaikka Latviassa rakastetaan kukkia, tuntui mahdottomalta, että yömyynti olisi kannattavaa. Nykyisin tuossa liiketilassa myydäänkin jotain muuta.
Riian vanhassakaupungissa on kauppakeskus Galerija Centrs. Sen paikalla oli vielä 1990-luvulla Universālveikals Centrs, ”yleiskauppa” eli tavaratalo. Arvokas historiallinen rakennus remontoitiin perusteellisesti vuosina 1997 ja 1998. Kun liikkeet taas avattiin, huomiota herätti vartijoiden runsaus kaikkialla. Nykyisinhän tämä on Suomessakin aivan tavallista, mutta tuolloin se oli hämmentävää. Toinen yllättävä seikka oli hinnoittelu, joka tuntui ostovoimaan nähden kovalta. Mieleeni jäivät esimerkiksi nilkkurit, jotka oli tehty erivärisistä mokkapaloista. En olisi kuuna päivänä ostanut niin kalliita kenkiä, ja lisäksi mokka on kovin epäkäytännöllistä talvisilla jalkakäytävillä, jotka sulatetaan lumesta suolaamalla.
Vuonna 2006 kauppakeskusta laajennettiin. Siellä on myös mielenkiintoinen valokuvanäyttely vanhan tavaratalon ajoilta. Edelleen minusta tuntuu, että monet tavarat ovat kalliita, sillä liikkeitä ei suinkaan ole suunnattu vain varakkaille matkailijoille. ”Latvialainen matematiikka” onkin asia, joka ei ole vielä avautunut minulle.
Kassi käteen!
Toinen Latvian-matkani toteutui vasta vuonna 1993. Silloin oli suuret laulujuhlat, jotka myös vaikuttivat ratkaisevasti elämäni suuntaan, mutta siitä kirjoitan myöhemmin. Matkan loppuvaiheessa menimme eksäni (joka oli siis silloin nyksäni) kanssa ruokakauppaan ostamaan tuliaisia. Löysimme paljon ostettavaa, mutta ainoa mukana ollut kantoväline oli käsilaukkuni, eikä kaupassa ollut muovikasseja. Ei auttanut muu kuin kantaa tavarat sylissä. Ystävät selittivät, että jokainen ottaa kauppaan oman kassinsa. Oikein! Näinhän Suomessakin tehtiin ennen kuin muovikassit pääsivät valtaan, alkuvuosina jopa maksutta myös ruokakaupoissa.
Eräs perinteinen kassi Latviassa oli TĪKLIŅŠ, verkkokassi. Näitä oli Suomessakin joskus kauan sitten. Kun muovikassit alkoivat yleistyä Latviassa, niistäkin voitiin käyttää tuota vanhaa nimitystä. Jossain vaiheessa 1990-lukua muovikassit olivat hyvin haluttua tavaraa, ikään kuin modernin lännen ja elintason nousun symboleita, ja niitä myytiin esimerkiksi torilla yksittäin. Nämä eivät olleet kaupan mainoskasseja, vaan niissä saattoi olla Mona Lisan kuva tai jokin muu taidejäljennös.
Vuosituhannen vaihteessa eräs suomenlatvialainen näytti minulle sähköpostissa kiertänyttä tekstiä, jossa Suomeen muuttaneet muunmaalaiset ihmettelivät meidän tapojamme. Mieleeni jäi tämä: suomalainen kääntelee jo kymmenen kertaa käyttämäänsä muovikassia ja miettii, voisiko sitä vielä pitää kauppakassina vai menisikö se jo roskapussiksi. Tätä pidettiin kummallisena, ehkä pihiyden osoituksena?
Latvian ruokakaupoissa muovikasseja jaettiin huolettomasti vielä muutama vuosi sitten, ja ostamani avokado tai banaaniterttu pussitettiin kassalla ennen kuin ehdin kieltää. Nyt tietoisuus on onneksi lisääntynyt ja tilanne alkanut muuttua. Lapsuuteni normitilanne – oma kassi kauppaan – yleistyy meillä ja muualla ilahduttavasti. Ympyrä alkaa sulkeutua.
Epilogi: Vuonna 2017 yövyin joskus Turussa käydessäni laivahostelli Boressa. Kerran kiinnitin huomiota hytin ovessa oleviin turvallisuusohjeisiin, jotka olivat peräisin laivan menneiltä vuosilta. Niissä luki Kristina Regina! Tällaisessa pienessä hytissä – numeroa en muista – olin yöpynyt jo vuonna 1990, tuossa ravintolassa syönyt, tuolla kannella nauttinut auringosta. Laivassa oli myös pieni museo, jossa kerrottiin sen historiasta. Bore oli sen alkuperäinen nimi, mutta minä olin palannut Kristina Reginaan. Se oli kauan sitten vienyt minut aivan uuteen maailmaan, joka yllättäen muutti minunkin maailmani. Tämäkin ympyrä oli sulkeutunut.
Pääkuvassa Jūrmalan puuarkkitehtuuria ja kirjoittaja nuorena!
