Latviasta on melkein mahdoton puhua mainitsematta musiikkia. Musiikki on jo itsessään kokonainen kieli, mutta laulumusiikki on kaksinkertaista kieltä. Vaan entä jos ei ymmärrä sanoja? Silloin pitää ruveta opiskelemaan. Näin Latvia muutti elämäni myös musiikin avulla.
——————————————————————————————————————–
Olimme eksäni (siis silloisen nyksäni) kanssa toista kertaa Latviassa kesällä 1993. Silloin oli suuret laulujuhlat, ja lippujen hankkiminen oli helpompaa kuin nykyään (mistähän syystä?). Ystävät olivat hankkineet meille liput päätöskonsertin kenraaliharjoitukseen, jossa on aina sama ohjelma kuin viimeisenä iltana mutta ilman arvovieraita.
Matka Metsäpuistoon oli pitkä: ensin puoli tuntia junalla Salaspilsista Riikaan, sitten ratikalla päätepysäkille, josta lauluareenalle oli vielä reilusti kävelymatkaa.
Sattui sateinen ilta. On aika hankala istua monta tuntia puupenkillä ilman sateenvarjoa, kaikki laulut ovat vieraita, eikä sanoistakaan ymmärrä tuon taivaallista. Ja paluumatka pimeässä taas pitkääkin pitempi.
Seuraavana päivänä ystävät sanoivat, että mennään vielä päätöskonserttiin, heillä on liput. Totesimme, että mehän jo olimme siellä, laulujuhlat on koettu. Ei auttanut vastaanpano, lähdettiin taas. Kyllä kannatti!
Kauniimpaa kesäiltaa pohjoisen taivaan alla ei voi kuvitella. Laulujen sanat olivat tietysti yhtä hämärät kuin ennenkin, mutta ystävät pystyivät selittämään monia asioita. Konsertin jälkeen halusin tietää laulujen sisällöstä tarkemmin. Suomea taitava ystäväni hankki nuottivihon, joissa oli muutamia lauluja, ja yritti suomentaa niitä, mutta tehtävä ei ollut helppo. Hän selitti, että lauluissa on paljon symboleita, varsinkin neuvostoaikaan syntyneissä, kun asioita ei voinut ilmaista suoraan. Oli myös kansanperinnettä ja mytologiaa. Eihän niistä saanut mitenkään selvää!
Niinpä päätin, että minun täytyy oppia latviaa.
En asettanut rimaa korkealle. Seuraava matkani taisi olla jo saman vuoden syksyllä. Ystävät – taas ystävät! – hankkivat minulle oppimateriaalia, jonka selityskielenä oli englanti. Ei siitä silti Suomessa omin päin tullut oikein mitään. Kuinka ollakaan, taas se sama ystäväni oli saanut tietää, että Suomessa toimiva ystävyysseura, jolla on latvialaisen taiteilijan nimi, Rozentāls-seura, järjestää Kuurinmaan rannikolla kahden viikon intensiivikurssin. Siellä oli alkeis- ja jatkokurssi sekä samaan aikaan suomen kielen kurssi latvialaisille.
Sillä tiellä olen edelleen. Kielenoppimisessa ei tule koskaan valmiiksi, eikä elinikäinen oppiminen ole fraasi. Tiedostan osaamiseni rajat varsin hyvin, mutta silti: valtaosa työstäni liittyy nykyisin latviaan ja Latviaan. Kukapa olisi uskonut – mutta Latvialla on merkillinen taipumus puuttua elämääni ja ohjata sitä aivan eri suuntaan kuin olen aikonut.
Rahat tiskiin, vaan mitkä rahat?
Laulujuhliin liittyy hauska sattumus. Kioskissa myytiin syötävää ja juotavaa, ja kuohuviiniä sai myös laseittain. Jälkimmäisessä konsertissa menimme eksäni kanssa ostoksille. Jotenkin sain ilman kielitaitoa ilmoitettua, että ostaisin kaksi lasillista. En tietenkään ymmärtänyt myyjän ilmoittamaa hintaa. Ehkä löin tiskiin kahden latin kolikon. Myyjä tajusi rahan huomattavan arvon ja luuli minun tarkoittaneen kahta pulloa. En kehdannut sanoa, että eikun lasia. En tiennyt, että lasi on GLĀZE ja pullo PUDELE. Meitä oli seurueessa viisi, joten niiden kahden pullon tyhjentämisessä oli sitten pientä haastetta… Onneksi oli maailman kaunein ilta ja ilma, ja pisaroita oli vain lasissa, ilmassa ei yhden yhtäkään.
Lati oli jo käytössä, mutta edelleen kelpasi myös siirtymävaiheen valuutta Latvian rupla. Yksi lati vastasi kahtasataa ruplaa, eli kaksilatinen oli varsin arvokas.
Suomessahan on vanha sanonta, ettei ole latin latia. Mistä ja milloin se on tullut, sitä ei taida kukaan tietää varmasti. Liekö ”ei lantin lanttia” vaikuttanut asiaan? Mielenkiintoista on sekin, että sanonta säilyi suomessa myös yli neuvostoajan, reilut puoli vuosisataa, jolloin latvialaiset olivat kirjaimellisesti ilman latin latia. Latviassa valuutta on vaihtunut suunnilleen yhtä usein kuin kadunnimetkin.
Kun Latvia oli itsenäistynyt marraskuussa 1918, seuraavan vuoden alussa Venäjän ruplan tilalle tuli Latvian rupla. Lati taas otettiin käyttöön 1922. Toisen maailmansodan vuosina valuutta vaihtui tiheästi. Ensimmäisen neuvostomiehityksen aikana käytettiin ensin latia, mutta maaliskuussa 1941 siirryttiin ilman ennakkovaroitusta Neuvostoliiton ruplaan. Jo saman vuoden heinäkuussa siirryttiinkin Saksan markkaan, mutta ruplakin kelpasi ensi alkuun. Toisen neuvostomiehityksen alettua ruplaan tietenkin palattiin.
Itsenäisyyden palauttamisen jälkeen siirryttiin ensin Latvian ruplaan ja sitten latiin. Ympyrä oli sulkeutunut – kunnes Latvia vuonna 2014 siirtyi euroon.
Minne matka – ja millä?
Ajoin ensin kerran autoa Latviassa vuonna 1995. Aloitin heti Viron rajalta Ainažista. Liikennemerkissä luki KUOPPIA 17 KM. Ja niitä oli toden totta! Sen jälkeen toinen liikennemerkki ilmoitti KUOPPIA 17 KM – tai jotain sinnepäin, ja sitten varoitukset jatkuivat aina Riikaan saakka. Eivät kuopat tosin Riiassakaan loppuneet. Niitä vältellessä piti ottaa huomioon sekin, ettei kaistoja ollut merkitty. Oliko kadussa yksi, kaksi vai jopa kolme kaistaa, se ei ollut aina selvää.
Riiassa alettiin 90-luvulla periä pysäköintimaksuja. Niitä varten hankittiin Helsingin kaupungin vanhoja pysäköintimittareita. Sehän oli järkevää kierrätystä, ja nämä mittarit säilyivät katukuvassa pitkään.
Autojen määrä lisääntyi nopeasti. Vähän käytettyjä saksalaisautoja alettiin tuoda maahan, ja jotkut niillä rikastuivatkin. Länsiautoon liittyi myös statusta – ja näyttämisen halua. Liikennekulttuuri ei pysynyt vauhdissa mukana, ja onnettomuustilastot olivat synkkiä. Monessa autossa oli tummennetut lasit (vaikka kuulemma ei lain mukaan olisi saanut olla) ja tietenkin hälytysjärjestelmä, joka joskus pamahti ulvomaan omia aikojaan.
”Kotimaisia” autojakin oli liikenteessä vielä pitkään. Olin eräiden ystävien kanssa lähdössä retkelle, kun he totesivat, että nyt pääsetkin Žigulikseen. Yllättyivät kuullessaan, että näitä Ladoja on Suomessa ollut vaikka kuinka, niillä vain on eri nimi. Olihan jossain vaiheessa puolet poliisiautoista Ladoja, puolet Saabeja.
Tiestö on viime vuosina parantunut huomattavasti, paljolti EU-rahoituksen ansiosta. Pientareen kapeus tai puuttuminen on silti vieläkin monin paikoin turvallisuusriski jalankulkijoille ja pyöräilijöille, joiden osuus liikenteen uhreista on suuri. Lain mukaan taajamien ulkopuolella pitäisikin käyttää heijastinliiviä. Keskustelu teiden kunnosta tuntuu olevan Latviassa ja Suomessa hyvin samantapaista. Kenen vastuulla se on, ovatko nopeusrajoitukset aivan vääriä, ja kuinka moni oikeasti on se ”keskimääräistä parempi autonkuljettaja”, joita on kyselyjen mukaan enemmän kuin koulun laskuopin olisi mukaan mahdollista.
Vielä 2000-luvun puolella näkyi tienrakennusta, joka ei ollut kestävällä pohjalla – kirjaimellisesti. Kun maa on hiekalle rakennettu ja talvi voi olla ankarakin, pohjustus pitäisi tehdä kunnolla. Onneksi ”neuvostolaatu” alkaa jo olla menneisyyttä. Toisaalta teiden kunnossapito on ikuisuusprojekti.
Kesällä 2008 latvialainen ystäväni kertoi, että väkilukuun nähden eniten maastoautoja on Islannissa, toiseksi eniten Latviassa. Tv-uutisissa oli puhetta maastureista, ja haastateltava mies selitti, että maasturilla pääsee helposti marjaan ja sieneen. On totta, että maaseudun tiet voivat olla hankalia autoille, joissa on pieni maavara, mutta silti: tuon maasturin hinnalla olisi voinut ostaa Latvian torit tyhjiksi marjoista ja sienistä, ja vielä olisi jäänyt rahaa tavalliseen henkilöautoon. Maasturilla oli kuitenkin imagoarvoa.
Pian tämän jälkeen kuultiinkin Islannin talouskriisistä ja kohta myös Latvian. Kriisin aikana Latviasta vietiin enemmän henkilöautoja kuin sinne tuotiin, vaikkei niitä valmisteta Latviassa. Pankit olivat ottaneet ne haltuunsa asiakkailta, jotka eivät pystyneet maksamaan lainojaan.
Markkinatalous ei ole helppo asia – kenellekään, saati niille, jotka ovat kasvaneet suunnitelmataloudessa. Suomessakin esitettiin tv-dokumenttia, jossa kerrottiin Latvian tilanteesta. Eräällä nuorellaparilla oli ollut kolme autoa. Voi kysyä, miksi. Pankit olivat myös jopa tyrkyttäneet lainoja, vähän niin kuin Suomessa 1990-luvulla ennen lamaa.
Bussimatka Tallinnasta Riikaan kestää vähimmillään yli viisi tuntia. Reitti on tullut minulle varsin tutuksi. Viron ja Latvian rajalla oli ensi alkuun tarkastus kummallakin puolella. Viisumikin oli vielä pakollinen. Virolaiset leimasivat passin aina, latvialaiset toisinaan (liettualaiset eivät koskaan!). Passini oli kirjavanaan leimoja. Vuonna 1998 poistui viisumipakko, ja myöhemmin oli rajatarkastus vain siinä maassa, johon oli menossa. Vähän vähältä matkanteko helpottui.
Lensin Riikaan ensi kerran vuonna 1997. Tuntui ylelliseltä tehdä tuo neljänsadan kilometrin matka tunnissa. Tuohon menneen maailman aikaan lentolipun hintaan sisältyi lyhyelläkin matkalla jotain syötävää. Air Baltic on ainoa lentoyhtiö, jossa olen saanut ruisleipää. Kuinkas muutenkaan?
Kun elämä meni eteenpäin ja Latvia liittyi Schengen-sopimukseen, tuntui epätodelliselta vain kävellä koneesta Riian lentoasemalle ja sieltä ulos edes passia näyttämättä. Toisaalta en voinut kuvitella, että myöhemmin tarkastukset palaavat ja kontrolli kiristyy – tai etten tällä hetkellä saa mennä Latviaan millään kulkuneuvolla. Elämä yllättää.
Teksti: Mirja Hovila
Kuvat: Seppo Hovila
Jutun pääkuvassa Laulujuhlien väkeä Riian Metsäpuistossa
Lue juttusarjan ensimmäinen osa täältä ja kolmas osa täältä.
